NANA: Kaikki mitä minulla on jäljellä K-11, raapale

[milkyway]

Huu, sain vihdoin kirjoitettua tänne jotain : D Tämä on siis ensimmäinen tekstini täällä, ja samalla myös ensimmäinen NANA-aiheinen tarinani. Toivon palautetta! ^.^
Ja tämä sitten SPOILAA aika pahasti, joten ethän lue, jos et ole lukenut koko sarjaa.

Ficin nimi: Kaikki mitä minulla on jäljellä
Kirjoittaja(t): Milkyway
Oikolukija/Beta: -
Fandom: NANA
Tyylilaji/Genre: raapale, angst
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: Nana/Ren
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: Nanan ajatuksia katoamisensa jälkeen.
Varoitukset: SPOILAA! Älä lue, jos et ole lukenut koko sarjaa.


Kaikki mitä minulla on jäljellä

Herään keskellä yötä, kun olen kuulevinani ääniä pimeydestä. Kuin joku olisi huutanut minun nimeäni. Mutta kun siristän silmiäni ja annan katseeni kiertää ympäri pienen, ahdistavan huoneen huomaan, ettei siellä ole ketään. Ei tietenkään, mitä minä oikein kuvittelin.
Ehkä toivoin, että Ren olisi tullut hakemaan minua. Että Renin aave olisi tullut tappamaan minut, jotta voisimme olla jälleen yhdessä. Mutta minä en nähnyt kummituksia. En pienintäkään merkkiä siitä, että Ren olisi vieraillut luonani nukkuessani.

Sinä lupasit. Lupasit, että otat minut mukaasi, kun kuolet. Miksi jätit minut tänne? Miksi jätit minut tänne yksin?

Miksi, Ren? kysyn itseltäni päivästä toiseen ja sen jälkeen saman itseltäni. Miksi en samantien tapa itseäni seuratakseni Reniä? Voisin tehdä sen milloin vain, mutta aina tuijottaessani merelle ja miettiessäni kuolemaa Hachin nauravat kasvot nousevat mieleeni. Missä hän mahtaa olla nyt, mitä hän tekee? Lohdukseni kuvittelen hänet aina istumaan sen vanhan asuntomme ikkunasyvennyksessä olevan pöydän ääreen, vaikken usko hänen oikeasti olevan siellä. Mutta ajatuksissani hän istuu siinä ja odottaa, aivan yksin...

Ja minä päätän sinnitellä vielä hetken. Hachin vuoksi. Jotta jonain päivänä saisin tarpeeksi rohkeutta palatakseni tuohon asuntoon, eikä Hachin tarvitsisi enää istua yksin.
Ja niin päivät kuluvat tämän kaukaisen meren rannalla. Viikot, kuukaudet, lopulta vuodet. Ainoa asia, mikä enää pitää minut kiinni tässä elämässä on sinun hymysi, Hachi. Se on ainoa toivo, joka minulla on jäljellä.

[sugared]

Oi joi joi, NANAa on Finissä aivan liian vähän, joten ihanaa oli bongata tekstisi! Tilanne, johon sarja on ennalta määrittelemättömän pitkäksi ajaksi jäänyt (en halua sanoa loppunut, pakko Yazawan on sitä jatkaa), on suorastaan hirveä kaikessa avoimuudessaan, joten kiva lukea siihen sijoittuvia tekstejä, erityisesti Nana O.:n näkökulmasta.

Tykkäsin tästä kovasti. Nanan ajatukset ovat juuri sellaisia, jollaisia niiden voisi kuvitellakin olevan. Surua, kaipuuta, katkeruutta. Ja sitten kuitenkin ajatus Hachista, joka pitää Nanan vielä elävien kirjoissa. Melkein itkettää jo ajatellakin, miten traagista kaikki on! Teksti oli sujuvaa ja kaunista, mutta minusta tuntui, että jotain jäi puuttumaan. Ehkä jäin minä-kertojan vuoksi odottamaan enemmän tunnetta tai jotakin. Tai siis, kyllähän tässä tunnetta oli, mutta... en tiedä. Ehkä jotenkin henkilökohtaisempaa, riipivämpää otetta? Mutta niin, joka tapauksessa pidin tästä paljon, toivottavasti kirjoitat lisää ja myös NANA-ficcejä!

Loppuun vielä tämä aivan ihana kohta:

Ja niin päivät kuluvat tämän kaukaisen meren rannalla. Viikot, kuukaudet, lopulta vuodet. Ainoa asia, mikä enää pitää minut kiinni tässä elämässä on sinun hymysi, Hachi. Se on ainoa toivo, joka minulla on jäljellä.

Kiitos kovasti lukukokemuksesta!

[milkyway]

Kiitos, sugared!
Ainakin olisi suunnitelmissa kirjottaa lisää NANAa. Se kohta, mihin viimesin osa jäi, suorastaan pakottaa kirjottamaan! No joo, toivottavasti Yazawa saa jatkettua sitä...
Mutta kiitos palautteesta! : ))