Title:
Author:luminary
Fandom:Supernatural
Paring:Cas/Dean
Rating:S
Genre:Angst,romance
Disclaimer: En omista Castielia, Deania tahi sen puoleen pikaisesti viitattua Crowleytakaan, enkä myöskään saa tämän mahtavan maailman lainaamisesta mitään. Myöskään Raamatun lainaus ei todellakaan ole minun, löytyy Mooseksen ties mistä kirjasta!
A/N:Olipas vain fantsua rustailla tällasella kielellä, mutta enjoy!^^
Armon valosta pelastuneet
Kasvot lohduttomuuden piinasta vääristyneinä enkeli rukoili. Vaan ei Isä suostunut hänen epätoivoiseen nyyhkytykseensä vastaamaan, vaikka kuinka hän huusi. Enochian suhistessa korvissaan, lysähti kyynelsilmäinen enkeli sängylle, ei jaksanut tai kyennyt hän edes rakastaan katsomaan sydämensä kirkuessa.
Ei vastannut Herra, eikä ollut toivottomasti kaikkensa antanut taivaan soturi ihmeeseen kyennyt, ei ollut mitättömästä enkelistä, eikä sen puoleen hänen rakkaastaankaan itseään aikaa vastaan. Tuo voittamaton väistämättömyydessään julma voima, oli vahvasti voitolla, ja tiesi suruunsa hukkunut, ettei hänen rakkaansa jaksanut enää kauan taistella jo hävittyään.
Mutta kun eivät enkelin tai ihmisen voimat riitä, puuttuu peliin kohtalon muuttaja, tuo tienristeyksien kuningas, alhaalla valtaa pitävä. Kyyneleiset taivaansinet siristyivät vihasta tämän tumman demonin lohduttomuuden näyttämölle astuessa, mutta rakkauden riistämä on valmis mihin vain. Tiesihän enkeli itsekin, niin kuin suojelusenkeli ratkaisi taistelun toisen puolen hyväksi, oli hän toiselle tuhoa kylvävä demoni.
Ehdotukseen naamioitu oli tieto, joka toivoa tuskaan toi ja sopimus tehtiin. Hyväsydämiseksi ei demonia voinut kutsua, mutta eivät raastavat olleet ehdot. Näin lähti matkaan enkeli, säälimättä veljiään, tieltään tuhoten ne jotka rohkenivat häntä vastustaa, ajatuksissaan lopun läheisyydestä muistuttavat, ajan kalvon peittämät vihreät silmät. Vaikeudet kävivät matkalaista kasvoille, mutta raastava tuska silmissään palaen, oli määränpää löytyvä.
Palatessaan rakkaansa vuoteelle, puristi hän nyrkissään norsunluista esinettä, jonka tiesi vaarallisemmaksi kuin mikään käsissään pitelemänsä ja lausui hiljaa tuuleen, joka olemattomana huoneessa kävi, ettei antanut rakastaan vielä päästää. Paperin kuulas ja ohut oli iho vanhuksen, kun tämä rahisten henkeä veti, ja syytti enkeliä typeräksi. Särkyi hauras ääni loppua kohti, ja taivaan soturi yritti tavoittaa loppua kyyneleiden jälleen poltellessa.
Silmät ummistettuna, äänetön pyyntö sujahti hiljaiseen talviyöhön. Saattoi enkeli kuulla miehen viimeisen kerran, kun vanhan miehen sydän jysähti hyvästiksi ja raastava oli tunne hänen rinnassaan. Suolaiset pisarat kastelivat paljaan rinnan saman tien, kun hän itseltään sen paljasti, ja kylmä oli esine sitä vasten painettuna. Sokaiseva valo lävisti yön pimeimpiä hetkiä, kun vuodatti enkeli punaisia helmiä rinnastaan ja puhkesi puhumaan: ”Minä olen tänään pannut teidän valittavaksenne elämän ja kuoleman, menestyksen ja tuhon.”
Pyhät sanat virtasivat huulilta vuolaasti kuin haava vuosi sängyn peitteelle. Silmitön oli tuska, jonka enkeli koki maailman pirstoutuessa hänen silmissään, mutta heltymättä hän piti kiinni rakkaastaan ja valkeasta esineestä ihoaan vasten. Hiljalleen kaunis, puhdas valkoinen vaimeni hehkuksi, joka liitti kaksi miestä yhteen ja hän saattoi nähdä rakkaansa olevan voimissaan, nuori ja kaunis. Hiljainen tuhina kantoi entisen enkelin korviin, ja katsoessaan nukkuvaa rakastaan paisui onni miehen rinnassa lähes pakahduttavana, hukuttaen alleen kaiken muun.
Hän tiesi silloin, etteivät hänen siipensä enää kantaneet taivaan sineen tai, että hänestä ei enää olisi entisiä veljiään tuhoamaan, sillä enkelin saattoi vain kaltaisensa tappaa. Ei hän ollut enää Herran soturi, ei armo kummunnut sisimmästä, vaan oli hän nyt mies maallisen maan. Mutta inhimillisyyden kiro sekä palkinto, hänen miekkansa johon syöksyä ja samalla pelastusrenkaansa oli sama asia, joka hänet tekoonsa oli ajanutkin.