// Alaotsikko: Sirius/Regulus; lapsuutta tai angstia
Nimi: Linnut lentävät
Kirjoittaja: Melodie
Ikäraja: K-11
//zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajojaTyylilaji: Ahdistusoikeutusmitävaan
Paritus: Sirius/Regulus, mahdollisesti aiempaa vähemmän tulkinnanvaraisena
Varoitukset: Insesti
Vastuuvapautus: Hahmot Rowlingin. Minä vain leikin. (Linnutkin kuuluvat vain itselleen?)
Tiviistelmä: Mustia silmiä.
A/N: FanFic100 - musta. Osallistuu myös albumihaasteeseen, levynä on Missä olet Laila?, ja tämän kappale on
Rauhan laulu.
Linnut lentävätIsän silmät olivat mustat. Minä otin veljeäni kädestä ja juoksin, vähän kuin tuuli tai sen ohi. Isän silmät olivat mustat, ja minä lupasin että menisimme lopuksi iltaa pihalle leikkimään, vedin veljeäni hiuksista kun hän puhui kotileikeistä.
Juoksimme niin lujaa kuin jaksoimme, sillä sellaisilla mustilla silmillä voi katsoa suohon, varsinkin meidät pienet lapset. Olimme tuulta, sormet sormissa ja kädet liehuen sivuilla, minulla oikea hänellä vasen. Kiipesimme puuhun, siitä näki pidemmälle, pidin hänestä kiinni ettei hän olisi horjahtanut.
”Tärkeä päivä”, isä sanoi kun palasimme sisälle, posket punaisina ja kädet käsissä. ”Tärkeä päivä huomenna.”
Heräsimme ensimmäisinä, heräsimme joka aamu. Hän nousi ensin, ja tuli sitten minun huoneeseeni, paljaat jalat läpsyivät lattialla, hän käpertyi kylmänä peittoni alle ja kiedoin käteni hänen ympärilleen, lämmitin taas uniseksi.
Nousimme kuitenkin, puin hänet ja itseni ja joimme tuoremehua, lähdimme metsään lähellämme keräämään neulasia ja tähtipölyä toistemme hiuksilta.
”Kerro tarina”, hän sanoi maatessaan selällään neulasilla kylmässä maassa. Puristin käteni hänen käsiensä ympärille, ja kerroin tarinan kylmän pakenemisesta, ja sellaisesta hymystä joka itkettää. Hän tahtoi lähteä etsimään paenneita ja kuljimme metsän halki jalkamme väsyneiksi, kunnes harhailimme jästien mustilla asfalttikaduilla ja hän itki, ja minä kysyin mieheltä – mielestämme hassusti pukeutuneelta – suuntaa, ja miehen vaimo antoi meille jästilantteja (myöhemmin isämme hakkasi meistä moiset hullutukset). Juoksimme kotiin.
Kirjoitimme hiekkan takapihalla kirjaimia, nimiämme ja väsymystä aurinkoisiin päiviin. Hänellä oli tikku, hahmotteli haparoivia kirjaimia maan nahkaan; minä luettelin kirjaimia yksi kerrallaan
tahdotko kirjoittaa nimesi; är, ee, gee... ei, gee! ja nauroin hänelle kun hän suutahti ja katkaisi tikun. Toivoimme että tulisi varjoinen päivä, toivoimme että sataisi, että myrskyäisi ja saisimme palata sisälle lämpimään takan ääreen. Taivas ei ollut musta eivätkä silmämme, sormet siniset viileydestä.
Kun viimeisen kerran palasin kotiin, hänellä oli äärettömän surumieliset silmät, ja sormet näyttivät siltä kuin ne olisi parannettu hutiloiden murtumista; hänen sormensa olivat kapeat ja vääntyneet.
En ollut moneen vuoteen tavannut häntä; nähnyt kyllä mutta katsonut läpi, unohtanut väsyneemmät piirteet ja kumarat hartiat. Hän näytti miljoonasti minua enemmän romahtavalta, mutta olen aina vanhempana tahtonut kaiken huomion, ja niin minun oli pakko romahtaa ja antaa itseni pudota: hän oli ohittamassa minua, hän oli ehkä rakastamassa enemmän ja tuskaisemmin kuin koskaan mutta ohittamassa.
Nauroimme kaikelle, helvetilliselle väsymykselle ja perhejouluille. Minä hänelle. Olisin tahtonut sanoa hänelle että pysyisi sellaisena sillä kaikki loistaisi, mutta päätin rikkoa hänet oiketuksekseni; kasata hänet repeilevillä langoilla.
Livahdin yöllä vuoteeseensa ja nauroimme normeille; minä suutelin häntä ja purin ihoa ja rakastin jokaista kohtaa ja hänen huokaisunsa olivat syviä ja silmänsä vettä ja
sitten minä lähdin, enkä palannut.