tirsu Oi kiitos kovasti, anteeksi jos muistuttaa hieman Narniaa, se ei ole tarkoitukseni. Ihanaa jos jäisit, vaikka en voikkaan kirjoittaa tätä enempää vielä vähään aikaan. Ihanaa jos pidät nimestä ja se herätti uteliaisuutesi, sillä senkin olen joutunut alkuperäistä kirjoittaessani muuttamaan moneen kertaan. Juonikin on muotoutunut nimen mukana useasti.
A/N Okei enempää en voi luvata, mutta tämän saatte
Ja no juu. Tämä on aika paljon dramaattisempi kuin alkuperäinen tarinani, joka on aika lapsellinen ja siinä on liian vähän tunnetta. Tämä on muokattuna puolitoista ketaa pidempi kuin alkuperäinen pätkä, joka oli tässä mallina. Kaikki taahtui alunperinkin melkein noin, mutta paaaljon lyhemmin ja yksinkertaisemmin. Toivottavasti pidätte
PrologiKäteni haparoivat tyhjää ilmaa, koska kyyneleet sumensivat näköni. Nieleskelin niitä, sillä en halunnut olla heikko. Sain käsiini vain tyhjää ilmaa. Halusin nähdä, halusin tuntea. Kylmä ilmavirta puhalsi avonaisesta ikkunasta niskaani. Haluisin sulkea sen. Halusin tehdä kaikkea muutakin. Halusin huutaa, halusin itkeä. Halusin syyttä jotakuta, mutta mitä se olisi auttanut? En minä syyttämällä saanut ketään takaisin.
Tunsin laatikkoni kahvan sormissani. Tiukensin otettani ja avasin laatikon. Haparoin sormillani laatikon papereita. Halusin löytää sen, mutta miksi? Miksi halusin nähdä sen, jonka olin menettänyt. Sen joka oli riistetty minulta aivan liian aikaisin, aivan liian raa’asti. Halusin repiä hiuksiani ja kiukutella kuin pikkulapsi, mutta mitä se auttaisi? Mitä minä saisin sillä aikaiseksi? Äidilleni päänsäryn.
Kolmetoistavuotiaan pitää ymmärtää, pitää uskoa, että joskus käy näin, mutta minä en halua! Pyyhin kyyneleitä hihaani. Halusin nähdä ne kuvat, jotka saisivat sydämeni lyömään kuolemaa, muistamaan tuskaa. Olinko minä hieman masokistinen kun halusin oikein kiduttaa itseäni? Sitä en tiedä, mutta minun on uskottava, pystyttävä elämään tässä tilanteessa, päästävä yli, mutta haluanko minä?
Avasin albumini katsoin kuvia minusta ja rakkaasta ponistani Niiliasta. Tunsin vihan kiehuvan sisälläni, tukahduttavan muut tunteeni. Se pyöri sisälläni hurrikaanin lailla ja lopulta purkaantui ulos. Minä kiljuin, tai oikeastaan karjuin tuskasta, kivusta ja pakottavasta tarpeesta uskoa, ettei tämä ollut totta. Minulle valehdeltiin, jopa omat silmäni valehtelivat. Hän ei ollut kuollut.
Kuulin pienen hamsterini Nissen vinkaisevan kauhusta. Katsoin sitä ja tiedän mitä se näki. Minut, ruskeat hiukset ihan takussa kaiken sen haromisen ja repimisen jälkeen. Minun ruskeat silmäni, jotka olin itkenyt punaisiksi. Minun vielä hieman lapsenpyöreät kasvoni aivan likaisina ja täynnä kyyneljuovia, jotka laskeutuivat leukaan asti ja tahrivat koko kasvot.
Konttasin sen luo, koska en jaksanut nousta seisomaan. Otin sen häkistään. Painoin märkää ja punaista poskeani vasten. Halusin vakuuttaa sille, että olin kunnossa, minulla ei ollut hätää. Se ei saisi pelätä. En saa antaa sille sellaista kuvaa, että minä olen hirviö. Etten välitä siitä. Huokaisin raskaasti ja laskin sen takaisin häkkiinsä. Annoin sen nuuskia hetken kättäni. Se rauhoittui ja kipitti koppiinsa nukkumaan.
Hymyilin, mutta hymyni oli kuiva, ei laisinkaan aito. Tekohymy, naurettava irvikuva todellisesta hymystä. Miksi edes yritin? Ei se onnistuisi kuitenkaan. Miksi itkin? Mitä se auttaisi? Olinko todella vain naiivi kolmetoistavuotias, joka ei ymmärrä mitään? Mutta miksi joku halusi murhata hevoseni? Sen joku saisi maksaa, ja karvaasti.
Ryömin vuoteeseeni ja käperryin peittooni. Paljonko tulisin vielä kärsimään, se pieni ääni sisässäni huusi: “Loputtomiin, kidutus jatkuu hitaaseen ja tuskalliseen kuolemaan asti!” Hidas ja tuskallinen kuolema? Kylmät väreet kiirivät pitkin selkääni. “Unohda se! Sinua tarvitaan vielä, olet tärkeä koko tulevaisuudelle!” sanoi toinen, hennompi ääni päässäni. “Etkö ole huomannut, että koko elämäsi on silkkaa helvettiä? Mitä nopeammin pääset pois sitä parempi sinulle!” huusi taas se karheampi ääni.
Vaivuin hiljaa epätoivoon. Olikohan tuo ääni oikeassa? Minä todella olin kärsinyt. Monet maailman ihmeet olivat koetelleet ja satuttaneet minua. Pieni kyynel karkasi tyynylleni. “Usko itseesi, se auttaa sinua jaksamaan. Se mikä ei tapa vahvistaa”, se toinen ääni sanoi. Taisin jopa uskoa sitä, sillä sen ääni oli niin pehmeä, niin uskova. Minulla oli siis vielä mahdollisuus? Kylmät väreet peittelivät minut uneen ja tuudittivat unien palatsin luokse, missä Niilia odotti minua. Tunsin taas sen pehmeät karvat ja sen suloisen hengityksen. Rakastin sitä.
