Liekkeihin
Author: Minttushka
Beta: Stargazer <3
Rating: S
Genres: pieni AU, angst (=darkfic), pohdintadrama
Pairing: hyvin tulkinnanvarainen Sirius/Harry, Sirius/James
Warnings: jonkintasoinen chan-suhde, aika ilotonta ja canonia vääntelevää tekstiä.
Disclaimer: Rowlingin maailma, jolla minä hulluna leikin vailla minkäänlaista rahallista korvausta.
Summary: ”Pidän sateesta eniten silloin, kun se loppuu.”
A/N: Tämä ficci ei vastaa oikeastaan ollenkaan käsitystäni, mitä tässä on tapahtunut. Tuntui mukavalta palata vaihteeksi Potterin maailmaan, etenkin muun kuin Theodoren ja Blaisen tarinan kautta. Tavallaan tässäkin on paljon samaa, mutta ehkä tavat ovat juurtuneet kiinni, kuka tietää. En ole koskaan aiemmin edes yrittänyt kirjoittaa kelmeistä, ja toivon etten ole hukuttanut tekstiä virheisiin. Jos olen, niin anteeksi, mutta en minä osaisi tehdä tätä mitenkään muutenkaan.
Kiitän Stargazeria, joka lupautui betaamaan tämän Sirius-eksperttinä ja kun on sellainen hassu höntti pikkuinen <3. Minun on pakko antaa tästä palanen myös Roshwualle ja Vanilla M.:lle, tuskinpa minun tarvitsee tätä hirveästi selitellä. Sain häneltä inspiraation FinFanFun Exchange -haasteesta, eikä Siriukseni ei olisi samanlainen ilman heitä.
Toivottavasti nautitte ja jätätte kommenttia.
***
Come on, come on, put your hands into the fire
Explain, explain as I turn and meet the power
This time, this time turning white and senses dire
Pull up, pull up from one extreme to another
Syksy
Kellertävät lehdet tipahtelivat puista ja jättivät ne kylmän alastomiksi. Lehdet takertuivat Kalmanhanaukiota ympäröivään katukivetykseen ja sen kylmyyttä hohkaaviin seiniin, joita kukaan ei suojataioilta ja kiireiltään huomannut. Siriuskin näki ne vain, jos uskaltautui raottamaan raskasta verhoa sivuun, silloinkin vain tunteakseen auringonvalon tuoman silmiä kivistävän kivun.
Siriuksen ainoa yhteys ulkomaailmaan olivat kiltalaiset, joiden päät olivat hautautuneena häntä tärkeämpiin asioihin. Sillä kuka välittäisi yhdestä syyttömänä jahdatusta velhosta, jonka elämänilo hukkui pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ajan jalkoihin? Voldemortin ja kuolonsyöjien rinnalla hän kutistui pieneksi jo omassa mielessään. Eikä hän kehdannut kysyä kiltalaisilta kaikkea, mitä himoitsi tietää – he kyllästyisivät kuitenkin nopeasti kertomaan Hunajaherttuan uusimmista toffeista tai Tylypahkan löydetyistä salakäytävistä. Joten hän pysyi hiljaa.
Hän tyytyi. Samalla tavalla kun puista jäi jäljelle enää ruoskittu runko ja Siriuksen katse painui yhä vain syvemmälle. Hän pysyi hiljaa ja kuunteli.
Siriuksen harmiksi hän ei ollut ainoa, joka himoitsi ulkoelämää – erona vain se, että hänen haparointinsa olivat turhia. Hänen vanhat ystävänsä karsiutuivat pikkuhiljaa pois ryppyotsaisten virkamiesten tieltä, jotka haisivat imelälle ja käyttivät ruskeisiin hiuksiin sointuvaa pysähtynyttä kieltä. Miten? Siriushan oli se, joka oli pysähtynyt. Hän oli se, joka oli jätetty pakenemaan. Hän oli se, jonka takia kaikki kellahti omaan painoonsa.
Sirius hukkui, hän upposi verhon takaa kuuluvaan ummehtuneeseen huutoon ja hämähäkinverkkojen peittämiin valokuviin.
***
From the summer to the spring
From the mountain to the air
From Samaritan to sin
and it’s waiting on the end
Talvi
Sirius oli aina vihannut joulua. Se oli ollut tosiasia siitä asti, kun hän oli käärinyt halvasta paperista katkenneita puunpalasia, samalla kun hänen veljensä repi kiiltävän paperin alta uuden luudanvarren. Sellaisen, jonka Sirius oli halunnut jo pitkään. Sellaisen punaisen ja nopean.
Silti, kun hän näki kaikki istumassa pöydän ympärillä, hän salli itselleen pienen varovaisen kutinan vatsanpohjaan. Hän katseli pöydän päässä istuvaa Arthuria, joka oli käärittynä yhä paksuihin lian tahraamiin siteisiin, toinen käsi vaimon polvella ja toinen kiertyneenä varovasti lasin ympärille. Punatukkaiset lapset hymyilivät jumppereilleen ja kiiltävään paperiin kiedotuille lahjoilleen. Remus taputti Siriusta selkään ja Siriuksen silmät kimmelsivät.
Paksu lumivaippa peitti Kalmanhanaukion sisälleen. Rauha oli laskeutunut, eikä Sirius tainnut osata enää tarttua siihen. Hän yritti, haparoi, mutta seinillä liikehtivät takan varjot olivat liikaa. Samalla Harryn silmälasit kimmelsivät pimeässä illallispöydässä.
Yö oli tumma ja pilvet roikkuivat taivaankannella. Yksi kaistale epävarmaa valoa hiipi verhojen välisestä raosta sisään. Sirius istui takan edessä ja kuunteli Oljon vaimeaa laulua ja hikkaa säkeistöjen välissä. Tuli rätisi ja ulkona pyrytti. Mollyn valmistama paahtopaisti kiersi vartalossa ja sai lämmön kipristelemään pitkissä sormenpäissä.
Ovi narahti, paljaat varpaat astuivat sisään. Sirius käänsi päätään ja sydän jätti yhden lyönnin väliin kun sisään piirtyi hoikka siluetti, joka loppui vallattomiin kihariin. Harry istui alas ja Sirius suoristi yhden kiharan sormiensa väliin sen kummempia ajattelematta. Se kimposi takaisin paikoilleen, kun Sirius irrotti otteensa.
Harry nojasi sohvaan ja näytti Siriuksen kummipojalta. Niin yksinkertaista se oli. Arpi piirtyi vaalealle iholle liekkien roihussa, silmät katsoivat kuolleena eteenpäin. Käsi, jolle oli piirtynyt hienoisia kirjaimia ja arpia, oli muuta ihoa kalpeampi.
Sirius mietti, että ehkei hän ollutkaan yksin.
”Miten sinä kestät?” Sirius kysyi osaamatta pitää kysymystä sisällään. Harry käänsi päänsä. Se näytti painavan enemmän kuin Sirius tulisi ehkä koskaan tietämään. Kuinka paljon päät painoivat? Lisäsivätkö ne kurittomat kiharat sen lisäpainoa?
”Minkä?” Harry kysyi ja haroi hiuksiaan. Hänen niskaansa kuumotti ja veri kohisi suonissa.
Sirius hymyili kolkosti ja käänsi katseensa takaisin takkaan.
He pysyivät hiljaa.
”Miten sitten sinä?” Harry kysyi. Sirius ei vastannut mitään. Harry mietti, oliko hän kenties vain painanut silmänsä kiinni ja nukahtanut.
”Kaksitoista vuotta Azkabanissa, enkä ole koskaan ollut näin väsynyt”, Sirius sanoi. Hän vain totesi sen. Hänen ihonsa roikkui hauraiden luiden päällä, ja oli sävyltään harmaata, jollaista Harry ei ollut koskaan nähnyt.
Poika hymähti. Hetken ajan talossa olivat vain seinillä tanssivat varjot.
”Pidän sateesta eniten silloin, kun se loppuu”, Harry kuiskasi lopulta. Lumisade peitti heidät suojaansa.
Siriuskin hymähti.
***
And now I’m alone, I’m looking out
I’m looking in, way down
The lights are dim
and now I’m alone I’m looking out
I’m looking in, way down
The lights are dim
Kevät
Harry,
olen huolissani. Et ole vastannut kirjeisiini vähään aikaan. Miten Albuksen Kaartilla menee? Oppivatko he nopeasti? Luuletko, että olet jo valmis? Äläkä huolehdi minusta. Minulla on kaikki hyvin. Olenhan kotona.
- Sirius
Sirius,
älä ole huolissasi. Minulla, tai meillä, on kaikki hyvin. Kuulit varmasti Fredin ja Georgen kepposesta Pimennolle? (Olettaen, että Arthur tai Molly ovat puhuneet siitä päät punaisina.) Se oli todella mahtava, Pimento ei ole vieläkään kehdannut pukea sitä kanariankeltaista kaapua uudestaan, vaikka nyt onkin jo maaliskuu. Ehkä hän pelkää pääsiäistä.
Kerro minulle, mitä sinulle kuuluu. Miten Oljo voi? Näetkö paljon kiltalaisia? Toivon niin kovasti, että sinulle kuuluu hyvää. En halua muuta kuin kuulla sen.
- Harry
Harry,
niin. Kuulin kyllä kepposesta, mistä he keksivät sen jättimäisen kana-asun? Se oli nerokas! Olisinpa ollut siellä ja nähnyt Severuksen ilmeen.
Täällä kaikki hyvin. Oljo varasti eilen isäni vanhan sylkykupin ja väitti kivenkovaa, että sitä käytetään vedenkeittämiseen. Olisitpa nähnyt sen ilmeen, kun se hajosi. Sille huudolle ei meinannut tulla loppua.
- Sirius
Sirius,
miksen ole kuullut sinusta mitään? Olen nähnyt taas painajaisia. Kirjoita minulle.
- Harry
Harry,
älä vastaa tähän kirjeeseen. En tiedä mitä nyt tapahtuu. Meidän pitää vain odottaa.
- Sirius
Sirius?
***
Ikkunalaudalle jätetty lilja oli kuihtunut, kun Sirius käveli Reguluksen makuuhuoneeseen. Kadlein Kanuunojen juliste roikkui toiselta sivulta ja pöly peitti vanhoja perhevalokuvia, jotka olivat liian kapeita ja koukeroisia kehyksiin. Sirius näki niissä vain Reguluksen roikkuvat hiukset ja äidin ikiylpeät kasvot haudattuna maireaan hymyyn.
Ovelta kuului koputus. Sirius kääntyi ympäri ja kohtasi Kingsleyn väsyneen katseen. Tila oli molemmille liian tukala, liian ahdas. Sirius tiputti valokuvan.
”Tylypahkassa on ongelmia”, Kingsley sanoi paksulla äänellä. Pala kohosi Siriuksen kurkkuun ja hetken ajan hän ei pystynyt hengittämään.
”Mitä ongelmia?”
Kingsley huokaisi ja hieraisi otsaansa. Miksi? Miksei hän vastannut? Miksi raskaat kulmakarvat olivat tekosyy ajan pitkittämiseen? Miksi sekunnit vain matelivat, mutta Kingsley pysyi hiljaa?
”Albuksen kaarti jäi kiinni”, Kingsley sanoi. Loppua Sirius ei kuullut. Hän kuuli vain, miten se valui hänen jalkapohjiaan pitkin jonnekin pohjalle.
Seuraavan kerran kun Sirius kuuli Harryn nimen, oli jo myöhäistä. Myöhäistä kaikelle. Myöhäistä enää ajatella taipuisia hiuksia sormien alla, posken pehmeyttä, himon värittämiä huulia ja makuusaleissa varastettuja tunteja. Oli myöhäistä edes yrittää jättää jälkeen sitä, mitä James oli joskus tahrannut ja jättänyt pysyvästi Siriukseen.
Oli myöhäistä yrittää pinnistellä pelkillä päivittäin haalistuvilla muistoilla ja varastetuilla katseilla, jotka eivät olleet Siriuksen, ei koskaan Siriuksen. Sitten yhtäkkiä piti herätä todellisuuteen joka oli pelkkä kova herätys vasten kivikovaa soraa. Ja todellisuudessa Harry oli vaarassa ja James oli väärässä, mutta mikään ei silti muuttunut, vaan Sirius juoksi silti ja oli silti liian myöhässä, aina toisella sijalla.
Oli liian myöhäistä enää yrittää kivuta ensimmäiseksi, kun toinen sija oli liimattu paikoilleen eikä Sirius voinut enää kuin istua ja katsoa.
***
Come on, come on, put your hands into the fire
Explain, explain as I turn and meet the power
This time, this time turning white and sense dire
Pull up, pull up from one extreme to another
Kesä
Sirius,
tiedän ettet tule koskaan saamaan tätä kirjettä, mutta kirjoitan sen silti. En tiedä miksi, mutta ehkei sitä tarvitsekaan kysyä. Ehkä se vain riittää.
Olen makuusalissa, ja täällä on hiljaista. Kesäkuun aurinko on korkealla ja sattuu silmiini. Kohta minun pitää lähteä taas Dursleylle, vaikka Dumbledore vihjailikin jotain siihen suuntaan, että kesällä tapahtuu jotain merkittävää. Hänellä on kai jotain isoa varalleni. No toisaalta, kenellä ei.
En tiedä, miksi kirjoitan tällaista soopaa. Tuntuupa se turhalta nyt, kun on jo myöhäistä. Olisin voinut kertoa sinulle paljon enemmän asioita, puhua maailman ympäri koulusta, Pimennosta, vastarinnasta, Chosta, Hermionesta, Ronista, Ginnysta, keväästä ja kaikesta, mutta nyt se on kai turhaa. Ei niistä ole jäljellä enää mitään. Eikä sinusta, tai minusta. En tiedä miksi kaiken piti kääntyä näin. En tiedä enää mitään.
Sirius. Tule takaisin. Minä haluan. Ole kiltti.
En tiedä, mitä sanoa, joten vaikenen. Taas. Toivon vain, että osaisin erottaa ne ajat, jolloin se on tarpeellista ja milloin ei. Tekisin mitä vain, jotta voisin kertoa sen sinulle.
- Harry
Ooooh –
come on, come on
Put your hands into the fire
Come on, come on.