Nimi: Poissa jaloista
Kirjoittaja: Börje Ruskapoika (nimimerkki vaihtu)
beta: Microsoft Works
Genret: Angst, Deathfic
Ikäraja: S
Paritus/Henkilöt: Minttu/Jasper, yksipuolinen Nuutti/Jasper
Varoitukset: Kuolema ja huumeisiin viittausta, kiroilua
Vastuuvapaus: Kaikkipa on min
A/N: Osallistuu Syrjästäkatsojan tarina -haasteeseen.
PoV Nuutti
Se olen minä, joka joutuu katsomaan sivusta ja kärsimään. Joudun katsomaan, kun se ämmä saa koskea sinuun. Hyväillä ihanaa kaulaasi, suudella pehmeän näköisiä huuliasi, upottaa sormensa tumman hiuspehkosi sekaan. Kun näen teidät suutelemassa, tuntuu kuin jotain kuolisi samalla sisälläni. Kun näen teidät halaamassa, jokin synkkenee tummemmaksi. Kun näen teidät pitämässä toisianne kädestä haluaisin huutaa ja valittaa. Huutaa totuuden päin kasvojasi, kysyä miksi olet niin sokea, ettet näe tunteitani.
Kuitenkaan en kadu hetkeäkään, jonka vietän kanssasi, vaikka Minttu -huora olisikin mukana. Rakastan olla lähelläsi, kuulla sinun nauravan, kuulla kuinka kerrot innostuneena jostain asiasta, hennon punan kohotessa kasvoillesi. Minttu keskeyttää kaiken kuitenkin aina. Aina hän tulee väliimme turhine tekosyineen. Painautuu kylkeäsi vasten ja kietoo rennosti toisen kätensä lantiollesi. Maailmani horjuu, sen valo tekee kuolemaa.
***
Rojahdan sängylleni istumaan. Yritän pitää kyyneleet sisälläni, onnistumatta siinä. Annan niiden virrata vapaasti, vallata oman alueensa poskiltani ennen kuin nostan käteni pyyhkimään ne pois. Vihaan heikkouttani. Vihaan sitä, kuinka Minttu saa minut tuntemaan oloni voitetuksi, maahan lyödyksi. Hyödyttömäksi. Joskus se ämmä katsoo minua niin kuin, tietäisi jotain mitä hänen ei pitäisi. Se nitistämisen himo katseessa, kuin hänellä olisi tarve ajaa minut pois. Se paska ei ansaitsisi sinua Jasper! Sinä kuitenkin palvot häntä. Ylistät kuinka Sinun Minttusi on täydellinen. Suloinen punaisine hiuksineen ja sinisine silmineen. Vaikka vihaan heikkouttani, en vihaa sen syytä; Sinua. Ei, en koskaan voisi vihata sinua Jasper. Minä rakastan sinua, enkä koskaan voisi kuvitella elämääni ilman sinua. Vaikkakin se olisi vain ystävänä, sivusta seuraajana, olisin onnellisempi, kuin yksin ilman ystävyyttäsi.
Tiedän, ettet voisi koskaan vastata tunteisiini. Se sattuu silti. Viiltää pitkän haavan rintaani ja katsoo nautinnollisena kun vuodan vähä vähältä kuiviin. Vuodan kuitenkin kuiviin mielummin, kuin kerron sinulle. En kestäisi nähdä kylmää katsettasi, tunnistaa halveksintaa siitä. En kestäisi tuntea, kuinka hylkäät minut ja juokset ah-niin-täydellisen-Minttusi luokse. Mielummin kuolen hitaasti kituen.
***
"Nuutti! Nuutti, odota!" Huudat perääni ja huomaan sinun juoksevan kun käännyn katsomaan sinua.
Valoni kirkastuu taas, odottaen taas himmenemistään.
"Hei, mitä jätkä?"
"Moi ja en mitään kummallisempaa... Kirjastoon menossa."
"Ai no, ei tässä mene kauaa."
Nyökkään epävarmana sanoillesi. En tiedä haluanko kuulla niitä. Mitä aiot sanoa, mihin ei mene kauan?
"Muistatko kun sovittiin, että mentäisiin niihin juhliin tänä lauantaina?"
"Muistan."
"No... äh, Minttu haluaa välttämättä mennä elokuviin ja minä en haluaisi suututtaa häntä, se kun tuntuu olevan hänelle todella tärkeää... Että minä en taida päästä niihin juhliin."
Siinä se oli. Valoni himmeneminen. Odotin sitä lauantaita kuin kuuta nousevaa. Olisin saanut olla sinun kanssasi pitkään, ilman sitä huoraa! Miksi olet noin sinisilmäinen. Se käärme ei halua meidän olevan ystäviä, hän haluaa erottaa meidät! Viedä minulta valoni.
"Hei, ei se mitään. Mene ja vie tyttöystäväsi elokuviin. Ja katotkin, että se nauttii illasta", naurahdan sinulle vastaukseksi ja lähden kulkemaan rauhallisin askelin pois luotasi, vaikka oikeasti haluaisin itkeä ja juosta.
Valoni himmenee himmenemistään. Ehkä Minttu oli suunnitellut juuri tätä jo pitkään. Me emme kuitenkaan tulleet koskaan toimeen, vaikka yritimme peittää sen sinun ollessa läsnä. Ohitan kirjaston, en voisi mennä nyt sisään. Haluan vain kotiin ja nukkua kaikki murheet pois elämästäni. Mintun heti ensimmäisenä. Ehkä tämä olisi oikea aika kokeilla sitä isoveljeni kaverin Janin suosittelemaa ainetta. Se kuulemma auttoi unohtamaan.
***
Jasper tuijotteli kännykkäänsä hermostuneena. Nuutti, hänen paras ja tärkein ystävänsä, oli kadonnut monta päivää sitten. Tämä ei vastannut viesteihin tai soittoihin. Oven takana Jasper oli käynyt jo monta kertaa, mutta kertaakaan sisältä ei ollut kuulunut mitään. Nuutin vanhemmat, eivät tienneet mitään Nuutin olinpaikasta.
Mihin helvettiin sinä olet kadonnut Nuutti pieni?! Sinä et pärjää yksin...
"Kulta. Nuutti on aikuinen ihminen. Hän saa mennä miten haluaa, eikä ole velvollinen ilmoittamaan asiasta kenellekään. Ei edes sinulle", Minttu marisi Jasperin vieressä. Hän ei oikeasti voinut kuvitella, että Nuutin katoamisesta voisi äityä näin suuri haloo.
Jasper vilkaisi tyttöystäväänsä tuimasti ja käänsi katseensa takaisin pöydällä makaavaan puhelimeen. Minttu oli tuntunut riemastuvan silloin, kun hän kertoi Nuutin kadonneen. Jasper ei ollut varma oliko nähnyt omiaan tai jotain, mutta hän oli nähnyt jopa tyytyväisen virnistyksen käväisseen tytön huulilla. Mutta hänenhän oli pakko kuvitella. Eiväthän Minttu ja Nuutti toisiaan vihanneet. Hän oli vain kuvitellut.
Olohuoneessa, jossa pariskunta istui, oli haudan hiljaista. Minttu ei enää uskaltanut sanoa mitään Jasperille. Tämä oli niin kireä ja äskeinen vilkaisu oli kertonut enemmän kuin tuhat sanaa. Jos hän ei pitäisi suutaan kiinni Nuutista, hän voisi painua saman tien ulos.
Monta minuuttia he istuivat hiljaa, tuskin liikahtamatta paikoiltaan. Siihen asti hiljaa ollut puhelin kuitenkin alkoi soida ja Jasper oli salamana katsomassa kuka soitti. Voi miten hän toivoikaan, että soittaja olisi Nuutti! Hänen pieni Nuuttinsa. Näytöllä kuitenkin vilkkui Nuutin äidin, Helenan nimi.
"Jasper", mies vastasi ääni väristen. Hän ei ollut valmis kuulemaan muuta kuin hyviä uutisia.
"Hei Jasper", murtunut ääni kuului linjan toiselta puolelta. "me löysimme Nuutin."
Huoli ei kuitenkaan suostunut laskemaan päätään Jasperin sisällä. Viimeksi hän oli kuullut Helenan näin murtuneena ja voitetulta, kun tämän äiti oli kuollut.
"Missä hän oikein oli? Onko hän kunnossa?"
"Voi Jasper pieni... Löysimme hänet hänen asunnoltaan, menimme vara-avaimella sisään ja näky mikä meitä odotti", tässä kohtaa Helena joutui vetämään syvää henkeä ennen kuin pystyi jatkamaan. "Jasper. Nuutti on kuollut." Värisevä ääni ilmoitti ja Helena purskahti itkuun.
Puhelin tippui Jasperin kädestä, kun tämä painoi kasvonsa kämmeniään vasten. Nuutti, hänen paras ystävänsä, melkein kuin veli hänelle, oli kuollut. Ei, ei Nuutti voinut!
"Kulta, oliko hän kunnossa?" Minttu kysyi varovasti. Sisällään hän piti peukkuja pystyssä odottaen vastausta, toivoen koko sydämestään sen olevan 'ei'.
"Nuutti on kuollut", Jasper vastasi ja äänestä kuulu, että hän itki. Mikään ei kuitenkaan tulisi viemään tätä tuskaa pois. Ei mikään paitsi Nuutti, joka hyppäisi jostain esiin, kertoen, että kaikki olisi hyvin ja että hän olisi elossa.
Minttu kiersi kätensä poikaystävänsä ympärille ja veti tämän nojaamaan rintaansa vasten. Jasper antautui mukisematta ja hautautui lähemmäs Minttua, turvaa hakien. Jasperin selän takana Minttu hymyili tyytyväisenä. Jasper olisi nyt hänen.
Kokonaan hänen ja Nuutti oli poissa. Ikuisesti, poissa jaloista.
