surunkyynel: Mukavaa että pidit
ElkQ: Tässähän tätä jatkoa nyt olisi!
Kiitokset
LillaMyylle betaamisesta.
Luku 1. JasperPov
Oli lähtöpäivä ja kello oli vasta kaksi yöllä. Alice oli saanut hepulin ja saarnannut minulle hetken siitä kuinka asioista täytyi ilmoittaa aikaisemmin. Hän oli pakannut “kiireessä” kaksi päivää sitten, vaikka aikaa oli ollut paljon. Tuijotin nyt äimistyneenä matkalaukkujen määrää joka minua odotti eteisessä. Niitä oli kuusi. No viipyisimmehän me sentään kaksi viikkoa, mutta kuusi matkalaukkua? Paras olla sanomatta mitään Alicelle. Samassa näin hänet astelemassa portaita alas minua kohti. Hän hymyili suloista hymyään ja tanssahteli luokseni. “Miten olisi pieni metsästys ennen matkaa?” Alice kysyi.
“Olen jo matkalla”, sanoin ja juoksin jo ulkona. Tuuli humisi korvissani ja juoksin kohti metsää. Suuret männyt ja kuuset vilisivät ohitseni ja metsässä tuoksui kostea multa. Noin kolmen kilometrin jälkeen me molemmat haistoimme jonkin matkan päässä peuralauman. Alice hymyili minulle merkitsevästi ja me molemmat säntäsimme äänettömään juoksuun kohti pahaa-aavistamattomia eläimiä, jotka olivat pysähtyneet juomaan vettä pienestä joesta. Selätin yhden niistä liiankin vaivattomasti ja yhden rusahduksen saattelemana peura ei enää vääntelehtinyt teräksisen lujassa sylissäni. Painoin huuleni eläimen kaulalle ja tein mahdollisimman varovasti pienen viillon hampaillani peuran kaulavaltimon kohdalle. Lämmin, huumaavan tuoksuinen neste tulvahti siististi suuhuni avoimesta haavasta ja imin sitä tyytyväisenä. Kun olin valmis, seurasin Alicea, joka jahtasi nyt melko suurta puumaa. Alicen metsästys muistutti enemmänkin pelottavan hypnotisoivaa tanssia, kuin tappavan vaarallista jahtia. Puuma oli avuton Alicen hyppysissä ja pian hän olikin jo heittänyt kuiviin imetyn ruumiin puuhun, jottei kukaan sitä löytäisi.
Tartuin Alicea kädestä ja kävelimme rauhassa sille joelle josta olimme löytäneet peurat. Asetuimme istumaan pienelle kalliolle rannassa ja katselimme kuinka vesi lipui ohitsemme. Sudenkorennot kiitivät kilpaa veden pinnalla ja pujottelivat taitavasti rantakaislikossa. Linnut lauloivat ja kukat alkoivat avata nuppujansa. Pian nousevan auringonsäteet tavoittivat meidät puiden takaa ja saivat ihomme heijastamaan valoa miljoonien ja taas miljoonien timanttien tavoin. Katsoin Alicea lumoutuneena ja en tuntenut saavani näystä tarpeekseni. Hän oli sanoinkuvaamattoman kaunis, mustat lyhyet hiukset sirojen keijukaismaisten kasvojensa kehyksenä ja täydelliset huulet pieneen hymyyn kääntyneenä. Milli milliltä tarkkailin hänen kasvojensa muotoa ja niitä timantteja jotka nousevan auringon valo sai aikaan. Ja ne silmät, pitkien ripsien reunustamat ja silmät syvää tasaista kultaa. Olisin voinut tuijottaa niitä koko ikuisuuden, johon minulla tietysti olisi aikaa. Alice tuhahti huvittuneena ja katsoi minua silmiin. Hän leikitteli kullankeltaisilla kiharoillani hyvän tovin ja painautui sitten vierelleni. Katselimme jo monesti aikaisemmin näkemäämme auringonnousua samassa paikassa.
Parin tunnin kuluttua lähdimme pienen joen rannalta ja kävelimme aivan rauhassa käsi kädessä kohti taloa. Kello oli viisi ja meidän pitäisi pian lähteä lähtöselvitykseen. Äkkiä tunsin unohtaneeni jotain.
“Odota tässä”, sanoin Alicelle ja katosin yläkertaan. Pengoin laatikoita ja löysin etsimäni joka oli lähellä jäädä matkasta. Ryntäsin eteiseen laukkujemme luokse ja sujautin esineen Alicen näkemättä yhteen niistä laukuista joissa oli epäilemättä omia vaatteitani. Yksitellen Esme, Carlisle, Edward, Emmett ja Rosalie tulivat alakertaan sanomaan hyvästejä ja toivottamaan hyvää matkaa. Muutaman lämpimän halauksen ja toivotuksen päästä astuimme ulos ovesta ja pakkasimme laukut Edwardin Volvoon. Emmehän me Alicen Porschea voineet jättää lentokentälle. Menimme Alicen kanssa takapenkille ja Edward huristi autonsa matkaan. No niin, tästä se lähtee.
AlicePov
Saavuimme Seattlen kentälle ajoissa lähtöselvitykseen. Määränpää ei vieläkään ollut selvinnyt minulle, emmekä menneet sinne reittilennolla. Astelimme kiitorataa kohti jossa odotti hohtavan valkoinen, virtaviivainen ja uutuuttaan kiiltävä yksityislentokone. Ihastelin sitä sanattomana ja tartuin Jasperia kädestä. Astelimme ylös matkustamoon vieviä portaita ja henkäisin ihastuksesta. Sisätilat oli sisutettu upeasti. Valkoiset, kulmikkaat nahkasohvat suorastaan kutsuivat luokseen ja niiden välissä oli tummanharmaa lasipöytä. Toisella puolella käytävää taas oli kaksi normaalia, ensimmäisen luokan istuinta ja niissä turvavyöt. Hyppelehdin toiselle niistä ja Jasper istui viereeni. Ovet suljettiin ja kone lähti nousukiitoon. Katselin ikkunasta allamme kutistuvaa näkymää. Lentokenttä jäi taakse ja maisema vaihtui havumetsiin ja vuoriin.
Kun lentokorkeutemme tasaantui, uteliaisuuteni heräsi. Olin nähnyt näyn siitä kun Jasper oli epäilemättä salaa minulta laittanut laukkuunsa jotain. En vain nähnyt että mitä. Aivan kuin se olisi… sensuroitu pois näystä. Se oli kummallista ja jotenkin tuttua. Viimeksi niin oli käynyt, kun olin ollut Rosalien ja Esmen kanssa Milanossa lomalla pari vuotta sitten. Olin hotellillamme yrittänyt nähdä mitä miehet tekivät sillä välin, kun olimme poissa, mutta en vain nähnyt mitään. Se oli outoa. Sysäsin päästäni pois koko ajatuksen ja keskityin nyt siihen mitä oli tapahtumassa. Ensimmäistä kertaa olin todella menossa johonkin, eikä minulla ollut aavistustakaan minne. Katsoin Jasperiin jolla oli kasvoillaan pirullinen ilme. Hän oli tietenkin vaistonnut tietämättömyyden tunteeni. Olin halkeamaisillani uteliaisuudesta.
”Etkö todella voisi kertoa, mihin olet minut houkutellut?” anelin Jasperilta suu mutrussa. Hän katsoi minua avuton ilme kasvoillaan ja oli jo juuri paljastamassa, mutta takanamme aukesi ovi henkilökunnan tiloihin. Luoksemme käveli ihmisten mittapuulla tyrmäävän kaunis, nuori nainen jolla oli päällään asiallinen henkilökunnan puku johon kuului valkoinen kauluspaita sekä sininen hame. Hän kantoi mukanaan tarjotinta ja astiaa jossa oli selvästi jäitä ja pullollinen kuohuviiniä. Tarjottimella lepäsi kulho jossa oli suuria suklaalla kuorrutettuja mansikoita. Jasper kiitti naista ja otti tarjottimen vastaan. Hän ohjasi minut sohvalle ja istutti minut häntä vastapäätä ja laittoi tarjottimen väliimme. Katsoin häntä oudoksuen ja yritin selvittää mitä oli tapahtumassa. Aikoiko hän todella syöttää minulle jotain? Ruokahan maistui aivan kammottavalta eikä juomisissakaan ollut mitään kehumista.
“Maistahan mansikoita”, hän kehotti. Ne kyllä toden totta näyttivät houkuttelevilta, mutta pahat kokemukset syödä ihmisruokaa kummittelivat päässäni. En vieläkään ymmärtänyt.
“Etkö uskalla?”, Jasper kysyi virnistäen. Hän selvästi nautti tietämättömyydestäni ja otti kulhosta yhden mansikan ja laittoi sen uhkarohkeasti suuhunsa. Katsoin silmät pyöreinä, kun hän mutusteli suklaakuorrutettua mansikkaa ilme värähtämättä. Kurotin käteni kohti kulhoa ja otin yhden pienimmistä mansikoita. Katsoin sitä vieläkin epäilevänä ja puraisin siitä pienen palan suuhuni. Suklaa suli suussani ja maistui hyvältä. Ensimmäistä kertaa moneen vuosikymmeniin söin ihmisruokaa ja se oli hyvää! Pää pyörällä hämmästyksestä sulloin loputkin mansikasta suuhuni vain varmistaakseni, että se oli totta. Mansikka oli aivan saman makuinen, kuin siitä aikaisemmin puraisemani pala.
“Kuinka tämä on mahdollista?” kysyin ja tuijotin mansikkakulhoa käsittämättä mitään. Katseeni etsiytyi Jasperin kasvoihin ja henkäisin hämmästyksestä. Hänen silmänsä olivat siniset. Siitä aikaisemmasta, tutusta meripihkan sävystä ei ollut tietoakaan.
”Mutta… Kuinka? Miten?” tuijotin Jasperia, kuin olisin nähnyt aaveen. Jasper otti taskustaan pienen peilin ja ojensi sen minulle. Mietin hetken ja sitten ymmärsin. Katsoin peilin luomaa kuvajaista omista silmistäni. Nekin olivat vaihtaneet väriä ja olivat nyt vihreät.
Oli juuri toistamassa kysymykseni, mutta Jasper pysäytti minut sanomalla: “Kaikki aikanaan, kultaseni.” Hän tarjosi minulle kuohuviinilasia ja otin sen epäröimättä ja tyhjensin sen kerralla kurkustani alas ja söin muutaman mansikan lisää. Kulhon tyhjennyttyä, ja kolmen lasillisen jälkeen jostain päin konetta alkoi kuulua kauniisti soljuvaa, hidastempoista, klassista musiikkia. Jasper nousi ylös, kiersi pöydän ympäri luokseni.
“Saanko luvan?” hän kysyi hymyn valaistessa kasvonsa. Hän ojensi minulle kätensä. Nousin ylös sohvalta ja tartuin siihen.
”Mieli hyvin”, vastasin. Tanssimme yksityislentokoneessa, valtameren yllä. Voisiko olla paremmin? Ei ainakaan tällä hetkellä. Painoin pääni Jasperin rintakehälle ja tanssimme lähes tunnin. Pian huomasin, että kappale tuuditti minut jonkinlaiseen väsymyksen tunteeseen, ei sellaiseen johon olin tottunut vampyyrina vaan pikemminkin ruumiilliseen väsymykseen. Katsoin Jasperiin kysyvästi, sillä olin melko varma, että hän muutteli tunteitani. Henkäisin taas, kun huomasin jälleen hänen siniset silmänsä, sillä niihin oli vaikea tottua. Päässäni alkoi risteillä kysymyksiä kaikesta mahdollisesta, miksi näin oli käynyt. Ihmisruoka oli taas hyvää, minua väsytti ja silmien väri oli vaihtunut. Yhtäkkiä tunsin kuinka lämmin ja unettava tunne katosi ja olin jälleen virkeä. Musiikki lakkasi ja Jasper istutti minut jälleen sohvalle.
Puhuin Jasperin kanssa loppumatkan. Olimme siirtyneet istumaan takaisin penkkeihin. En ollut laskenut tunteja mutta maisema oli vaihtunut nyt merestä mantereeksi ja ikkunoista oli näkynyt vuoria, lisää merta, sekä havu- ja lehtimetsää. Lensimme pilvien yläpuolella ja huomasin, että olimme alkaneet laskeutua. Naureskelimme Jasperin kanssa muistellessamme aikaisempia matkojamme. Esimerkiksi kun olimme Australiassa joutuneet krokotiilin hyökkäyksen kohteeksi ja eräs pikku poika oli nähnyt, kuinka se oli suunnilleen raadellut Jasperin paidan, mutta hänelle itselleen ei ollut käynyt kuinkaan. Siitä jälleen lähes tunnin kuluttua johonkin piilotetuista kaiuttimista kuului rahinaa ja sen jälkeen käheä miehen ääni.
“Täällä kapteeninne, olemme perillä”, kaiuttimista kuului. Sanat saivat perhoset lepattamaan vatsassani. Pian näkisin mihin olimme matkustaneet koko päivän ajan. Pian allamme erottui kiitorata ja lentokone laskeutui sille. Kone rullasi vielä hetken ajan eteenpäin ja pysähtyi sitten kokonaan. Kuulin koneen ulkopuolelta vieraskielistä puheen sorinaa. Seisoimme nyt käytävällä matkustamon ulko-oven edessä käsi kädessä. Ovi avattiin ja alas vievien portaiden juurella odotti viisi ihmistä. Tai ainakin siltä he näyttivät. He seisoivat siinä hiljaa kunnes aivan kuin merkistä he kaikki yhteen ääneen sanoivat hauskan kuuloisella, mutta silti oudon ymmärrettävällä kielellä: “ Tervetuloa Suomeen!”
A/N: Virheistä saa ilmotella... Ja kommentit ois kivoja
