A/N: Eli kiitän kaikkia teitä ihania ihmisiä siitä, että olette jaksaneet odotta!
Ja tässä tämä kauan odoteltu jatko nyt olisi
LUKU 4:
Bpov: Suoristin selkäni ja naurahdin hermostuneesti, kun kohtasin Edwardin kasvot.
“En, kaikki on vallan mainiosti!”, vakuutin tuolle hymyillen teko pirteästi.
“Mitäs teet kirjastossa ruokatunnilla? Eikös sun kuuluis olla syömässä?”, hän kysyi ja meinasin mennä lukkoon.
“Esitelmää Shakespearesta. Mitäs ite?”, vastasin tuolle ja kysyin hieman hermostuneena tuolta.
“Ei ollut nälkä.”, tuo vastasi, hieman hermostuneena itsekin.
Niimpä niin, ei ollut nälkä… Kas, mikä sattuma!“Haluutko apua?”, Edward toisti ja hymyili minulle. Heilutin kättäni väliin pitämättömästi ilmassa, ilmaistakseni, että selvisin kyllä itsekin.
“No, ihan vinkkinä, tästä olisi hyvä aloittaa…” tuo sanoi hymyillen omahyväisesti ja ojensi minulle jotain kirjaa Shakespearesta. Katsoin tuota epäilevästi, kunnes nappasin kirjan tuon kädestä. Edward naurahti ja pörrötti hiuksiani. Yhtäkkiä me molemmat hämmennyimme tuosta eleestä ja olimme aivan hiljaa.
Kiusallisen hiljaisuuden katkaisi Edward.
“Onpas kello jo paljon, no… minun pitää mennä, jos aion syödä vielä tänään. Nähdään Nicole!”, hän huudahti ja lähti ruokalaan päin. Olin hämmentynyt hetkisen ja ihmettelin missä hän näki Nicolen, mutta sitten muistinkin, että se hän luuli minun nimeni olevan Nicole.
Mokomakin valehtelija, vai muka syömään! Pah!Olin ihan poikki ja minulla oli vielä biologiaa. Edwardin kanssa. Eikääää….
“Hei taas Nicole!”, Edward sanoi pirteästi minulle, kun tulin pöytämme luo. Olin vähällä alkaa huutamaan, että älä kutsu minua Nicoleksi, mutta muistin sitten taas, että hän luuli sen olevan nimeni. Vastasin hänen tervehdykseen väkinäisellä hymyllä ja hymähdin jotain ‘moi’ tapaista. Emme puhuneet tunnin aikana mitään muuta, kiusallinen hiljaisuus is back!
Kello soi tunnin päättymisen merkiksi.
“Olenko tehnyt jotain väärää?”, Edward kysyi selkäni takaa ja olisi valhe sanoa, etten säikähtänyt laisinkaan.
“Et.”, sanoin, mutta se kyllä kuulosti enemmän kysymykseltä.
“Sinä siis muistat minut?”, tuo kysyi ja näytti jotenkin tuskaiselta.
Riippuu kuinka pitkän ajan takaa haluat minun muistavan sinut.***
Alicen kanssa käydyn ostari kinan jälkeen:
Alice on tyhmä, tyhmä, TYHMÄ! Juoksin metsää ja jäin katsomaan taakseni, tuleeko Alice perääni, mutta hän ei tullut. Sen sijaan näin kaksi poikaa, Jasperin, Alicen puolison, josta hän on niin innolla selittänyt ja toisen pronssiset hiukset omaavan pojan. Alice itki, tai pikemminkin nyyhkytti kuivasti Jasperia vasten, en kuullut koko keskustelusta muuta kuin yhden lauseen.
“Hän ei pärjää yksin, hän on liian nuori!”, Alice parkaisi ja pronssi hiuksinen poika, taputtaa lohduttavasti Alicen selkää ja hyppää ajajan paikalle. Jasper taluttaa Alicen istumaan kansaan takapenkille ja niin he ajavat pois.
***
“Muistan. Kuinka niin?”, kysyin tuolta.
“Käyttäydyt todella kylmästi aina välillä, olet niin kuin et tuntisikaan., häpeät paikalla oloani, suutut kun sanon jotain…”, hän luetteli ja näytti entistä tuskaisemmalta.
“Enkä!”, huudahdin tuolle ja tuo naurahti kylmästi.
“Valehteletkin vielä”, tuo mumisi.
Paraskin puhuja!“En valehtele!” tiuskaisin ja lähdin ripein askelein pois luokasta, joka oli jo tyhjentynyt muista.
“Luulin, että olisimme ystäviä.”, hän sanoi tuskaisesti takanani, käännyin katsomaan tuota.
“Mutta kai se menee niin, ettei sinunlaistesi kanssa voi olla ystävä, ettet vain paljasta mitään vahingossakaan.”, tuo jatkoi syyttävästi ja lähti kävelemään.
Tiesikö hän jotain?Lössähdin istumaan sohvalle, olin niin poikki.
“Kaikki hyvin?”, Theon kysyi korvani juuresta.
“Mmmm… Missä kaikki muut on?”, kysyin vuorostani tuolta.
“Menivät metsälle.”, tuo vastasi ja hyppäsi viereeni istumaan.
Olin huomannut Theonin osoittavan kiintymystään minua kohtaan. Se alkoi ihan pikku jutuista: hän oli puolellani, joissain pikku väittelyissä, avasi ehkä oven tai oli muuten vaan kohtelias. Mutta nyt hän on alkanut pitämään minua kädestä silloin tällöin, tehnyt aamiaista ja kuten taas kerran istunut liian lähelle ihan kylkeeni kiinni, vaikka olisi ollut koko sohvan mitta tilaa missä istua.
“Theon et millään viitsisi lopettaa tätä?”, kysyin tuolta ja taas kerran tuo otti kädestäni kiinni.
“Mitä?”, tuo kysyi ihan kuin ei olisi muka tiennyt.
“Tätä kaikkea, kädestä pitämistä, ruuanlaittoa, ovien availua…”, listasin ja mitä enemmän sanoin sen surkeammalta Theon näytti.
“Olet siis huomannut… Onko sinulla jo joku toinen mielessä?”, tuo kysyi ja katseli ulos ikkunasta, siirtyen kauemmas minusta ja päästi kädestäni irti.
“Ei, mutta olet minulle kuin veli…”, selitin tuolle ja Theon nyökytteli päätään.
“Olen pahoillani…”, kuiskasin, tuskin edes kuuluvasti.
“Älä ole, kyllä mä ymmärrän.” tuo sanoi pirteästi ja pörrötti hiuksiani.
Olin onnellinen, että tämä välien selvittely juttu oli ohi. Nyt oli enää jäljellä Edward. siitä tulisi
paljon rankempaa.
A/N: Kommentteja toivoisin <3 vaikka olikin aika lyhykäinen
