Nimi: Sinisen kuutamon yönä
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: S
Varoitukset: Ei pitäisi olla mitään, mistä täytyisi varoittaa.
Yhteenveto: Anjylinin pieni karkumatka saa yllättävän käänteen, minkä ansiosta hän voi kerrankin olla iloinen, että on syntynyt tytöksi. Kiitos olennon, joka on säyseä tyttöjen seurassa, mutta poikia kammoksuu, Anjylinin ei enää ikinä tarvitse olla kiukkuinen siitä, kuinka vähän kunnioitusta naiset saavat.
Tekijänoikeudet: Hahmot, nimet ja kaikki - minun päästäni repäistyjä, älä pölli.
A/N: Viimeinen luovan kirjoituksen kurssin töistäni. En tykkää. Muistuttaa jonkin verran aikaisemmin kirjoittamaani tarinaa,
Kulhollinen riisiä, kiitos. Myönnettäköön kuitenkin, että tämän idea on paljon vanhempi. Aioin joskus kyhätä tästä kilpailutyön erääseen kirjoituskilpailuun. En kuitenkaan osallistunut siihen. En nimittäin ymmärtänyt ohjeita.
Sinisen kuutamon yönäSe oli niin epäreilua. Hän olisi niin kovasti halunnut lähteä mukaan kolmeksi päiväksi metsälle, mutta ei. Ei hän saanut lähteä mukaan, koska oli tyttö! Kaikki hänen viisi veljeään oli päässyt isän mukaan, mutta häntä, Anjyliniä, ei ollut huolittu mukaan. Pitivätkö he häntä jonain prinsessana? Ei hän vaatinut lämmintä petiä nukkumapaikaksi, kyllä hän pystyi taivasalla nukkumaan. Anjylin oli ihan yhtä kestävä kuin veljensäkin, ei hän uupuisi täysin kesken matkan. Miksi siis hän ei muka olisi voinut lähteä mukaan?
”Väsähdät kuitenkin kesken matkan!”
”Jää kotiin pitämään äidille seuraa, Anjylin!”
”Eihän kaikkia kotitöitä voi äidin huolehdittavaksi jättää?”
”Ei vaeltaminen sovi tytöille!”
”Ehkä joskus toiste, Anjylin.”
Niin he olivat hänelle sanoneet. Ei ollut kivaa olla perheen ainut tyttö.
Kiukkuisena Anjylin oli rynnistänyt ulos pirtistä ja sännännyt kauimmaiselle pellolle, joka lähiseudulta löytyi. Välittämättä siitä, katkoiko muutaman vehnän varren, Anjylin juoksi pellon poikki sen keskellä kohoavalle kivelle. Hän kapusi sen päälle ja istahti painaen polvet rintaansa vasten ja kiertäen kätensä jalkojen ympärille. Tyttö oli kiitollinen siitä, että pellon omistaja oli niin päästään vialla, eikä ollut poistattanut kiveä pellolta. Kyseinen heppu nimittäin uskoi, että kiven alla asui tonttuja, eikä hennonut viedä kattoa niiden pään päältä.
Suolaiset katkeruuden kyyneleet valuivat pitkin tytön poskia. Mutta hän tuskin huomasikaan sitä. Hänen äitinsä varmasti oli sillä hetkellä huolissaan hänestä, mutta tyttö vähät välitti. Hän halusi vain murjottaa. Sitä paitsi, äiti kyllä tiesi, ettei hänen tarvitse turhaan murehtia tyttärensä perään. Anjylin oli sisukas sekä vahva ja osasi pitää huolen itsestään – todisteena tästä useat nujakat kylän poikien kanssa, jotka useimmiten tyttö oli voittanut. Hänen äitinsä oli ainut, joka tiesi asiasta. Miksei hän siltikään yrittänyt auttaa tytärtään saavuttamaan hyväksynnän veljesten silmissä?
Niin kuin mikä tahansa muukin kesäyö, myös tuo yö oli viileä. Anjyliniä palelsi hiukan, mutta jätti vilun tunteen täysin omaan arvoonsa. Täysikuu oli kohonnut taivaalle valaisemaan hopeisella hohteellaan maalaismaisemaa. Muutamia pilviä kiikkui taivaalla, valmiina peittämään kuun taakseen. Kohta niin kävikin. Hopeinen loiste katosi hetkellisesti. Sitten pieni tuulenpuuska puhalsi pellon halki, kuivaten kyyneleet tytön kasvoilta.
Yhtäkkiä tytölle tuli outo tunne. Vaistomaisesti hän vilkaisi taivaalle, muttei nähnyt mitään kummallista. Sitten hän vilkuili ympärilleen, todetakseen vain kaiken näyttävän aivan normaalilta. Anjylin siirtyi hiukan ja oli valmiina laskeutumaan alas kiveltä. Ehkä hänen pitäisi mennä kotiin. Ties vaikka hänen aiemmin olemassaoloaan piilotellut kuudes aistinsa oli juuri varoittanut häntä jostakin, kenties murhaajan lähestymisestä. Vaikkei sellaisia ole hänen kuulemansa mukaan ennen näillä main nähty. Tosin, kerta se olisi ensimmäinenkin. Tyttö liukui alas kiveltä, mutta seisahtui sitten. Pilvet siirtyivät juuri pois kuun edestä, mutta kuu niiden takana ei ollut enää sama. Hopeisen valon sijaan se loisti nyt sinistä valoa. Hämmästyneenä Anjylin pohti, oliko tämä noitien tekosia. Vai kenties repolaisten? No, eipä se niin tärkeää ollut, mistä kuun outo väri johtui. Se, millä oli merkitystä, oli valaisevan taivaankappaleen muodonmuutoksesta aiheutuneet kylmät väreet, jotka kiisivät pitkin tytön selkäpiitä saaden hänet haluamaan mököttämisen jatkamista jossakin muualla kuin ulkosalla.
Kun tyttö otti askeleen eteenpäin, voimakas tuulenpuuska puhalsi yllättäen häntä päin, aivan kuin se ei olisi halunnut hänen lähtevän. Anjylinille tuli vain entistä levottomampi olo ja välittämättä lainkaan tuulen tahdosta hän otti muutaman askeleen loitommaksi kivestä. Tuuli vastasi samalla mitalla takaisin ja puhalsi raivokkaammin. Hyvä, etteivät siinä samalla vehnän varret katkenneet. Tyttö nosti kätensä silmiensä suojaksi, jotta saisi pidettyä ilmaan pöllähtäneet pienet roskat poissa niistä. Sitten, tuuli laantui olemattomiin aivan yllättäen. Anjylin laski kätensä pois silmiensä edestä ja hänen katseensa nauliutui suoraan eteenpäin. Mikä se sitten olikaan, se oli vain vähän matkan päässä ja käveli hitaasti lähemmäksi. Sillä oli tulenpunaiset hiukset, kissan kasvot, safiirinsiniset silmät, jotka kimmelsivät kuin jalokivet, kokoa yhtä paljon kuin viisivuotiaalla lapsella ja se piteli molemmin käsin kiinni kukkakimpusta, joka koostui pelkistä tunnistamattomista violeteista kukista. Anjylin ei ollut koskaan nähnyt satukirjoissa sellaista otusta tai kuullut kylän vanhimpien kertovan mistään lähimainkaan tuota otusta muistuttavasta olennosta yhtikäs mitään.
Tuntematon olento lähestyi häntä, mutta tyttö ei edes harkinnut juosta pakoon. Olkoonkin tuo kuun hohteen värin muuttanut ja tuulen nostattanut otus tai vaikka itse piru. Kerrankin hän sai kokea jotakin tavallisesta arjesta poikkeavaa, jotakin jännittävää. Vaikka vielä hetki sitten hän olikin halunnut lähteä pois, nyt hän halusi ehdottomasti jäädä. Voisi ainakin kehuskella veljilleen, kuinka nämä jäivät kaikesta mahtavasta paitsi, koska lähtivät metsäretkelle. Ei kumma otus erityisen vaaralliselta näyttänyt, joten ei se kai häntä välipalakseen ahmaisisi?
”Vanha pöllö Tomusiipi kertoi, että läheisellä pellolla, kiven päällä istumassa itkee tyttö. Tulin katsomaan, mikä sitä tyttöä noin surettaa”, olento sanoi lähelle päästyään. Sen ääni oli hempeä kuin pienellä tytöllä, mutta siitä kaikui vanhan eukon tietämys.
”Jaa, mitä sitten?” Anjylin tokaisi. ”Eipä teille toisten asiat kuulu.”
”Totta”, olento myönsi. ”Se vanha huuhkaja vain on kovin herkkä. Se ei pysty keskittymään mihinkään, jos vaistoaa voimakkaita tunteita lähettyvillä. Tiedäthän, sellaisia eläimet ovat. Tomusiipi ei jätä minua rauhaan, ennen kuin teen asialle jotakin. Voi kunpa aika jo jättäisi sen huuhkajan taakseen… Sitten minun ei tarvitsisi rampata ympäriinsä sen halujen mukaan.”
Tyttö ei voinut muuta, kuin hihittää otuksen vastaukselle, vaikkei siinä mitään erityisen hauskaa ollutkaan. Hänestä pelkkä ajatuskin oli huvittava, kuinka joku tanssi täysin yhden vaivaisen pöllön pillin mukaan. No, kyllä varmaan tuolla olennolla olo jokin hyvä syy, miksi teki niin kuin vanha lintu halusi.
”En ole koskaan kuullutkaan sinun kaltaisestasi otuksesta. Mikä sinä olet?” Anjylin uteli toivoen, ettei hänen kysymyksensä loukkaisi otusta.
”Olen metsänhenki”, olento vastasi omituisella tavalla hymyillen. ”Nimeni on Qwen.”
Metsänhenki? Niin tavalliselta kuulostava taruolento kaiken maailman mantikorien, hydrusien ja bakujen rinnalla, eikä siitä kuitenkaan ollut mitään mainintaa satukirjoissa tai paljon elämää nähneiden vanhusten muistoissa. Hymy levisi väkisin tytön kasvoille. Hänen veljensä eivät varmastikaan kohtaisi henkeä retkellään.
”Minä olen Anjylin, tavallinen tyttö tavallisesta maalaisperheestä”, tyttö esitteli itsensä. Olihan se kohteliasta kertoa oma nimensä toiselle, joka oli jo esittäytynyt.
”Selvä, Anjylin… Mitä teet ulkosalla tähän aikaan? Mikä painaa mieltäsi?” Qwen kyseli.
”Tämä maailma on niin epäreilu tyttöjä kohtaan”, Anjylin totesi happamana. Sen enempää hän ei halunnut hengelle asioistaan kertoa, riesasi tätä vanha huuhkaja tai ei.
”Jaa… Asiat vain sattuvat olemaan niin”, henki sanoi. ”Ehkä siihen tulee vielä muutos jonain päivänä.”
”Tuo ei pahemmin lohduta”, tyttö tuhahti.
”Eipä kai. Ihmiskunnan omaksumaan yhteiseen arvojärjestykseen en voi puuttua, mutta tiedän, mikä saattaisi saada sinut lopettamaan tuon murehtimisen”, Qwen sanoi hymyillen ja iski silmää. ”Seuraa vain minua.”
Tytön vanhemmat olivat opettaneet, että tuntemattomien matkaan ei pitänyt lähteä. Anjylin oli noudattanut sitä neuvoa tuohon päivään saakka, mutta nyt hän työnsi sen pois mielestään ja lähti seuraamaan metsänhenkeä. Tietenkin mahdolliset riskit olivat paljon suuremmat hengen kanssa. Mutta kuinka moni oli ylipäätään kohdannut hengen? Tämä oli aivan ainutlaatuinen tilaisuus kokea jotakin erityistä. Tuskinpa hänelle mitään ikävää tapahtuisi, kunhan ei ärsyttäisi Qweniä. Samapa tuo, vaikka jotain sattuisikin. Jos niin kävisi, toivon mukaan siitä syytettäisiin hänen veljiään.
Qwen johdatti Anjyliniä syvälle vehnäpeltoa ympäröivään metsään. He tarpoivat sammalmättäiden läpi, loikkivat kivikoiden yli sekä tasapainottelivat silloin tällöin vastaan tulevien risukasojen päällä. Henki liikkui hyvin ketterästi ja välillä tytöllä oli vaikeuksia seurata tätä. Pahasti jälkeen hän ei kuitenkaan jäänyt missään vaiheessa ja vaikka olisi jäänytkin, Qwen olisi taatusti pysähtynyt odottamaan häntä. Juuri henkihän oli halunnut johdattaa hänet jonnekin.
Yllä levittäytyvä havupuiden oksisto oli sen verran tiuha, että piti kuun loisteen lähes täydellisesti loitolla. Sieltä täältä muutamia säteitä pääsi siltikin tunkeutumaan oksiston läpi. Noiden harvojen säteiden ansiosta Anjylin sai tiedon, että kuu oli edelleen omituisen värinen. Hän ei ollut varma, oliko se Qwenin tekosia, eikä hennonut kysyäkään. Eipä asia häiritsevän paljoa häntä vaivannutkaan, sillä tyttö joutui käyttämään kaiken keskittymiskykynsä nähdäkseen synkässä metsässä jotenkuten eteensä ja samanaikaisesti yrittää pitää keskustelua yllä metsänhengen kanssa. Anjylin oli saanut sellaisen käsityksen Qwenin puheista, ettei tämä ollut ennen näyttäytynyt ihmisille. Tämä tieto sai tytön tuntemaan jonkin asteista ylpeyttä.
Anjylinillä ei ollut hajuakaan siitä, kuinka kauan he olivat jo rämpineet metsässä. Juuri kun tyttö oli aikeissa kysyä hengeltä, kuinka kauan he vielä jatkaisivat matkaansa, toinen pysähtyi äkisti. Qwen vilkaisi olkansa yli ja tyttö teki samoin, ihmetellen. Anjylinillä tosin ei ollut hajuakaan, mitä henki haki katseellaan.
”No niin… Emmeköhän ole tarpeeksi kaukana metsän laidasta”, Qwen totesi. Tyttö käveli hänen viereensä.
”Entäs nyt?” hän kysyi.
”Ota tämä”, henki sanoi ja ojensi tytölle yhden kukan kantamastaan kimpusta. Hiukan hämmentyneenä Anjylin otti kauniin kasvin käteensä.
”Nyt lausu sanat: ckenar, lurikaa, mafg jyfsin, lurikaa”, Qwen neuvoi.
”Ööh… Ckenar, lurikaa, mafg jyfsin, lurikaa”, Anjylin toisti epävarmana, toivoen, ettei ollut juuri lausunut mitään paholaisenkutsumisloitsua. Jännittyneenä hän odotti, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Hetkeen ei tapahtunut mitään ja Anjylinistä tuntui melkein siltä, kuin koko metsä olisi pidättänyt henkeään, odottaen myös jotakin tapahtuvaksi. Sitten, yllättäen tytön korviin kantautui kavioiden kopsetta. Hevonenko lähestyi heitä? Eikä aikaakaan, kun hän erotti puiden välistä lähestyvän, valkean hahmon. Se laukkasi nopeasti, paljon nopeammin kuin yksikään toinen hänen näkemänsä hevonen. Kun hahmo lähestyi, tyttö ymmärsi, ettei se ollutkaan hevonen. Sen karva oli niin puhtaanvalkea, että se melkein näytti hohtavan pimeässä. Selvin merkki kuitenkin oli sen otsasta kohoava, reilun metrin pituinen spiraalimainen sarvi. Anjylinin suu loksahti auki ihmetyksestä, kun totuus iski vasten hänen kasvojaan. Lähestyvä olento, oli yksisarvinen.
Valkea kaunis olento pysähtyi kaksikon eteen utelias katse suurissa silmissään. Erityisesti se näytti olevan kiinnostunut Anjylinistä. Tyttö puolestaan tuijotti yksisarvista lumoutuneena.
”Anna kukka yksisarviselle”, Qwen sanoi hiljaa. Anjylin totteli ja ojensi kukan olennolle. Yksisarvinen poimi kasvin varovasti hänen kädestään ja alkoi mussuttaa sitä. Samalla tyttö tuli huomanneeksi, kuinka ihanan silkinpehmeä turpa yksisarvisella oli.
”Se on niin kaunis”, Anjylin kuiskasi ihailevasti.
”Niin, yksi kauneimmista olennoista, jota maa päällään kantaa”, Qwen myönsi. ”Eikä yksikään kylän pojista tule koskaan pääsemään näin lähelle yksisarvista.”
”Totta”, Anjylin vastasi lyhyesti. Ehkä se oli sittenkin hyvä, ettei hän ollut päässyt vaellukselle mukaan. Yksisarvisen sekä metsänhengen kohtaaminen oli kiistattomasti upeampi kokemus kuin rämpiä pitkin metsää ansoja tarkastamassa.
”Tämä yksisarvinen on toverisi nyt”, henki sanoi. ”Jos haluat kutsua sen luoksesi, lausu vain ääneen opettamani sanat.”
Anjylin kuitenkin kuunteli vain puolella korvalla. Hän silitti valkean olennon päätä ja se hörähti tyytyväisenä. Ja kun tyttö viimeinkin vaivautui kääntämään katseensa hetkeksi pois yksisarvisesta vilkaistakseen hengen suuntaan, Qwen oli kadonnut. Anjylin vilkuili ympärilleen, mutta hengestä ei näkynyt jälkeäkään. Sinänsä harmillista, hän olisi halunnut kiittää Qweniä. No, eipä asialle mitään mahtanut. Anjylin kääntyi taas kohtaamaan yksisarvisen älykkään katseen. Hän silitti olentoa ja mietti, mahtaisiko se antaa hänen nousta selkäänsä ja ratsastaa sillä. Ei kai siinä mitään pahaa olisi, jos hän kävisi näyttäytymässä vilaukselta isälleen ja veljilleen yksisarvisella ratsastaen?
