Oijoi, olen saanut kommentteja! Vau
mitla: kiitos kiitos! Minäkin toivon että pysyy kiinnostavana jatkossakin, olen suoraansanottuna vähän epävarma että onnistunko pitämään minkäänlaista mielenkiintoa yllä, kun tämä on ensimmäisiä tällaisia kirjoitelmiani... Mutta toivotaan parasta ja teen parhaani
Maya: kiitos kovasti <3 Ihana kuulla että tykkäät kirjoitustyylistä, juuri tuollaista kepeää sarkastisuutta olen yrittänytkin hakea
Jep, Remus-paralle tulee vielä kovat ajat...
zalluzki: kiva jos tykkäsit!
Toivottavasti kakkososakin miellyttää.
A/N: no niin, tässä luvussa päästäänkin jo melkein tositoimiin. Mua vähän huolestuttaa noi Kelmit, en nimittäin tiedä, tuliko niistä yhtään Kelmien oloisia. No, toivotaan etteivät nyt kauhean epäkelmimäisiä ole. Kommentteja olisi edelleen ihana saada!
* * *
Luku 2Remus. Remus. Remus. Reeeeeee-mus. Re-muuuuus. Voi miten suloiselta tuo nimi kuulostaakaan krovissani, miten ihanalta se maistuukaan suussani, mikä kaunis nuotti siinä soikaan! Tai siis ainakin luulen että siinä soisi. Harmi vaan etten tässä keskellä Tylypahkan junalaituria kehtaa hokea sitä ääneen siltä varalta että muut saattaisivat luulla minua hieman tärähtäneeksi – jollainen en siis luonnollisestikaan ole – joten tyydyn ainoastaan muotoilemaan tuon sielukkaan sanan huulillani yhä uudestaan ja uudestaan.
“Wilma hei, oletko ihan kunnossa?” Roxanne kysyy ja katsoo minua hämillisenä. “Ei nyt millään pahalla, mutta näytät vähän kuivalle maalle ajautuneelta turskalta.”
Napsautan suuni kiinni ja puristan huuleni tiukaksi viivaksi toivoen näyttäväni niin loukkaantuneelta kuin mahdollista. “No voi kiitos, Roxanne. Tuo olikin kauneinta mitä minulle on koskaan sanottu. Rehellisesti puhuen, minusta on hämmästyttävää, miten kepeästi sinä suhtaudut siihen että ystäväsi riutuu paraikaa korventavissa lemmentuskissa.”
Roxanne näyttää niin hämmästyneeltä, että minua ihan harmittaa ettei ole kameraa mukana. Hah, siitäs sai! Tietääkin olla vastedes laukomatta nenäkkäitä kommentteja sillä aikaa kun minä yritän keskittyä ajattelemaan Remus Lupinia.
“Anteeksi vain”, tyttö sanoo hivenen närkästyneellä äänensävyllä. “Mikäli neidille suinkin sopii, uskallanko tiedustella, mistä korventavat lemmentuskasi tällä kertaa johtuvat?”
En erityisemmin pidä tuosta nenäkkäästä soinnista hänen äänessään joka melko selvästi osoittaa ettei Roxanne suhtaudu ongelmiini vakavasti, joten en tyydy vastaamaan kovinkaan seikkaperäisesti. “Voi, eräästä unelmieni ritarista vain, joka on valloittanut ajatukseni ja hallitsee niitä nyt päivin ja öin.”
“Jaa. No sepäs ikävää”, Roxanne huokaisee ja lähtee raahaamaan ainokaista matkalaukkuaan kohti Tylypahkaan vieviä vaunuja. Yritän seurata perässä, mutta täytyy myöntää, että Roxannen ylläpitämä tahti on kyllä hieman liikaa omalle laukkuvuorelleni. Siis henkilökohtaisestihan olen sitä mieltä, että viiden matkalaukun plus pöllönhäkin raahaaminen osoittaa vain ihailtavaa mielenlujuutta ja sitä voi muutenkin pitää äärimmäisen karaisevana kokemuksena, mutta jostain syystä minulle virnuilevat koululaiset ympärilläni eivät tunnu jakavan tätä mielipidettäni.
En ole koskaan ollut kauhean pitkäkestoisesti närkästyvää sorttia, joten heti kunhan minä ja Roxanne olemme saaneet laukkumme tungettua vaunuun ja loikittua itse perään, olen taas yhtä innokkaana valmis ruikuttamaan pojista kuin pirteä partiolainen ainakin. Totta puhuen meillä on hieman vaikeuksia mahtua vaunuihin minun maallisen omaisuuteni lisäksi, mutta McGarmiwa ei tietenkään suostunut varaamaan ihka omaa vaunua pelkästään minun matkatavaroilleni.
“Roxyliiniiiiih”, valitan ääni sieluani raastavasta tuskasta väristen. “Miten saan yhteyden unelmieni mieheen?”
Roxanne kohottaa toista kulmaansa. “Wilma rakas, myönnetään että Al Pacino on kyllä hyvännäköinen, mutta eikö nyt olisi jo vihdoin aika keskittyä ihan todellisiin -”
“Kuka tässä nyt Al Pacinosta puhuu!” tuhahdan. Ihan oikeasti, tarvitseeko hänen nyt väkisin muistella jotain muinaista julkkisihastustani? Eivätkö julkkisihastukset ole vähän joku päiväkoti-ikäisten juttu? Kiitti vaan.
“No anteeksi nyt, mutta jos olet viimeiset kuusi vuotta selittänyt nonstoppina herra Pacinosta ja vielä kolme viikkoa sitten suunnittelit millaisia puutarhatonttuja yhteiselle pihallenne tulee, niin olisihan minun TIETENKIN pitänyt tajuta ettet kuolaa enää häneen peräänsä.” Niin no... Päätän olla kommentoimatta tätä kohtaa. “Mutta oletko siis kiinnostunut jostain toisesta?”
“Kyllä vaan”, nyökkään pontevasti. “Tulisen rakkauteni ikuinen kohde on...”
Pidän dramaattisen taidepaussin. Voin melkein kuulla rumpujen pärinää tässä jännityksestä väreilevässä ilmapiirissä!
Roxanne kohottaa kulmiaan.
Hihi. Tosi kiva olla dramaattinen.
“NIIN?” Roxanne painostaa jatkamaan. Höh, eikö hän muka ymmärrä taidepaussien päälle!
“Olen kuolettavasti, ikuisesti, polttavasti, syvästi rakastunut Remus Lupiniin!” ilmoitan juhlallisesti.
Roxannen silmät laajenevat. Ja leuka loksahtaa auki. Eikä hän puoleen minuuttiin tunnu saavan minkäänlaista sanaa suustaan. Ei se nyt noin iso järkytys voi olla, hei...
“Remus Lupiniin? Siis Kelmi-Remukseen meidän vuosikurssilta?” Roxanne varmistelee eikä voisi näyttää yhtään vähempää ällikällä lyödyltä vaikka olisin juuri kertonut voittaneeni säkkipillinsoiton maailmanmestaruuden.
“Juuri häneen!”
“Ohhoh... No... Vautsi! Kehitystä on siis tosiaan tapahtunut”, Roxanne sanoo ja alkuhämmennyksestä selvittyään alkaa virnuilla siihen tapaan, jolla kaverit nyt yleensä toisilleen tällaisissa asioissa virnuilevat. “Miksi juuri Remus?”
“Koin valaistuksen”, sanon suoraan.
Roxanne kohottaa taas kulmiaan. “Ai, koit valaistuksen. Okei.”
“Se iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta! Yhtäkkiä olin vain uskomattoman tietoinen siitä mitä tarvitsin, tiedätkö? Vähän niin kuin janoon kuoleva aavikolla näkee yhtäkkiä vettä ja samassa tajuaa, ettei hän tarvitse mitään niin paljon kuin sitä, että hänen on suorastaan PAKKO saada vettä...” käteni viuhtovat juuri niin paljon kuin ne mahtuvat matkalaukkujeni seassa viuhtomaan elävöittäessäni kertomaani.
Roxanne tuijottaa minua vähän siihen malliin kuin olisin juuri muuttunut esimerkiksi steppaavaksi katkaravuksi. Ja hän on sentään ollut paras kaverini ensimmäiseltä luokalta asti, joten luulisi hänen nyt tottuneen tällaiseen. Joskus Roxanne kyllä sanoo, että pelotan häntä, mutta kaikkialla toistellaan kuinka tärkeää on olla vain oma itsensä, joten minkäs minä sille mahdan jos persoonani herättää hämmennystä. (Tai hilpeyttä, kuten joidenkin koululaisten tapauksessa.)
“Okei, joo, ymmärretään. Aika sinun tapaistasi saada tällaisia valaistuksia, etten sanoisi”, Roxanne hymyilee. “Vaikka pakko myöntää että olen ehkä vähän yllättynyt, olisin luullut ettei Remus ole ehkä ihan sinun tyyppiäsi... Mutta toisaalta, miksi ei... Mikä hänessä oli sellaista, joka sai valaistuksen aikaan? Tai siis, oletan ettet kokisi valaistuksia Maximilliam Morrisista?”
Hyi, joo en. Maximilliam Morris on meidän vuosikurssilla oleva puuskupuh, joka on... Anteeksi nyt tämä epäkorrekti ilmaus kanssaeläjästäni, mutta en keksi sopivampaa sanaa kuvaamaan häntä kuin ällö. Ensinnäkin hän on tosi lihava. Siis TOSI lihava. Ja hänen naamansa on täynnä sellaisia epämääräisiä ruskeita muhkuraisia alueita, joita en kyllä ole tutkinut niin lähietäisyydeltä että osaisin varmuudella sanoa mitä ne ovat, mutta epäilen niiden olevan rupia. Ja hän kaiken lisäksi harrastaa rupikonnien kasvatusta. (Ihan oikeasti. Puuskupuhit sanovat että niitä on koko oleskeluhuone täynnä ja Misty Adams löysi kerran hammasharjastaan sammakonkutua.) Ette halua kuulla hänestä lisää.
“Remus on... Hän nyt vain...” takeltelen yrittäessäni löytää sopivia sanoja. Niin, mikä hänessä minua oikeastaan viehättääkään? Kas siinä vasta kysymys.
No ensinnäkin Remus Lupin on tosi hyvännäköinen. Siis ette voi uskoakaan kuinka syötävältä hän näytti junassa: kultaiseen taittavat ruskeat hiukset aavistuksen sotkussa, suklaiset silmät, ruskettunut kroppa... Ja se hymy, kun hän katsoi minuun! En ole ikinä nähnyt mitään suloisempaa! Jotenkin en ollut aikaisemmin tajunneeksi, miten mahtava hymy hänellä on, miten hohtavan täydelliset hampaat hänellä on, miten kaunispiirteinen nenä, suloiset korvat, pussattavat posket... Voimakkaat käsivarret, jotka näyttävät uskomattoman hyviltä kun ruskettuneen ihon alta kuultavat hyvin muodostuneet lihakset... Suuret kämmenet, jotka arvatenkin ovat juuri sopivan miehisen karkeat, pitkät sormet, jopa hänen kyntensä ja varpaansakin ovat varmaan -
No, niin. Hän nyt vaan näyttää tajuttoman hyvältä.
Toisekseen Remuksesta löytyy tiettävästi myös syvällisiä puolia. Siis hänhän on ilmiselvästi huippuälykäs ja osaa loitsia vaikka mitä! Ja neljännellä luokalla hänet kruunattiin Rohkelikon viralliseksi shakkikuninkaaksi, voitteko kuvitella – hän oli voittanut kaikki seiskaluokkalaisetkin ylivoimaisesti! Ei voi sanoa kuin että huh mitkä aivot. Remuksen voi myös silloin tällöin nähdä oleskeluhuoneessa lukemassa, mikä osoittaa tietenkin laaja-alaista yleissivistystä ja kirjaviisautta. Mutta kuitenkaan hän ei ole mikään nenä kiinni kirjassa kulkeva nörtti, sillä onhan hän Kelmi, joten hänen on pakko olla tosi siisti tyyppi. Ja hänellä on cooleja kavereita.
Kaiken kaikkiaan uskon että juuri Remus nyt vain on minulle Se Oikea. Mietitäänpä vaikka muita koulumme poikia. James Potter on toki söpö ja hauska, mutta aivan menetetty tapaus, sillä hän on ollut jo ties kuinka kauan rakastunut Lily Evansiin. (Kauheaa tuhlausta, jos tällaiset henkilökohtaiset mielipiteet sallitaan.) Sirius Black näyttää myös hyvältä, mutta hei, en minä sentään tyhmä ole – koska minulla on jalat tukevasti maankamaralla ja päästäni muutenkin löytyy kauheasti maalaisjärkeä, tajuan tietenkin sen, että ei minulla häneen nyt oikeasti olisi mahdollisuuksia – Siriuksella on tapana vaihtaa tyttöjä useammin kuin minä ajattelen poikia, ja se on siis jo tosi usein. Fabian Prewett on varattu. Peter Piskuilanissa ei kai varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta hän vain simppelisti jää toiseksi Remukselle. Niin kuin kaikki loputkin koulumme kaksilahkeiset.
Tehtyäni tämän seikkaperäisen selonteon myös Roxannelle, hän näyttää vaikuttuneelta.
“Hitto, Wilma. Sinä ihan tosissasi olet ihastunut”, on ensimmäinen kommentti.
“Niin olen. Ja koska olet paras ystäväni, sinun täytyy kertoa minulle miten saan iskettyä Remuksen, jos aiot olla kaasona häissämme!” vaadin.
Roxanne kurtistaa kulmiaan ja näyttää tuumivan hetken. “Remus vaikuttaa aika maanläheiseltä ihmiseltä”, hän sitten sanoo pohtivasti. “Minusta tuntuu etteivät häneen mitkään iskurepliikit tehoa.”
“Eivät vai”, sanon ja naamani hieman venähtää, sillä totta puhuen keksin kesällä tosi hyvän ja ajattelin että se voisi vaikka toimia. Se kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan näin: 'Menetkö kanssani naimisiin?'.
“Ja minusta sinun ei muutenkaan kannata olla liian läpinäkyvä”, Roxanne jatkaa huomaamatta pettynyttä ilmettäni. “Luulen että parhaiten toimii, jos vain menet juttelemaan hänelle normaalisti. Ole oma itsesi. Tai siis – ööh – ole oma itsesi, mutta yritä välttää olemasta liian innokas...”
“Ooh! Sekö toimii?” henkäisen.
“Joo, toimii jos on toimiakseen, mutta varmasti paremmin kuin mitkään keinotekoiset iskuyritykset. Tärkeintä on ettet esitä mitään. Puhu hänen kanssaan ihan samalla tavalla kuin puhuisit minulle.”
Vautsi vau. TÄMÄKÖ on poikien iskemisen salaisuus!
Mahaani yhtäkkiä muuttaa hyvin lepattavansorttisten perhosten siirtokunta. Hihihihih. Tosi jännää. Koulussa menen puhumaan Remukselle!
Voi piru. Voi piru. Voi pirujen piru.
Miksi Tylypahkassa täytyy aina olla alkajaispidot? Tässä olisi vähän parempaakin tekemistä.
Nehän ovat sitäpaitsi joka vuosi. Joskus olisi kiva saada vähän vaihtelua. Esimerkiksi juuri nyt. Siis onhan kurpitsamehu ja kurpitsapiiras ja muu sapuska oikein hyvää, en minä siitä valita, mutta jos MINÄ saisin keksiä ohjelmanumeron, niin me kyllä tekisimme jotain vähän jännempää. Vaikkapa pelaisimme pullonpyöritystä. Tai järjestäisimme minulle sokkotreffit erään R:llä alkavan henkilön kanssa.
Miksi juhlat ylipäätään kestävät niin kauan? Onhan tässä jo kymmenen minuuttia popsittu, voisi jo pikku hiljaa alkaa tehdä jotain muuta. Sitäpaitsi Remus istuu pöydän toisessa päässä,
Siriuksen toisella puolella, mikä tarkoittaa sitä etten näe häntä koska Sirius on niin pitkä! Johan tässä hermostuisit sinäkin.
“Wilma, herran tähden, yritä nyt rauhoittua”, Roxanne sihahtaa korvaani. “Näytät kärsivältä.”
“Hyvä, koska minä OLEN kärsivä!” sihahdan takaisin, mutta yritän kuitenkin vähän vähentää sitä kärsimättömyydestä johtuvaa, tuskaista vääntelehdintää, jonka harrastamisen aloitin heti kun huomasin etten pääsisikään Remuksen viereen istumaan. Muutenhan joku vielä luulee että minuun on iskenyt jäykkäkouristus. Mutta onhan tämä siis kyllä aikuisten oikeasti uskomattoman epäreilua – olen seitsemäntoista pitkää vuotta odottanut elämäni rakkautta, ja nyt kun olen Hänet viimein kohdannut, täytyy odottaa vielä sen verran että parisataa lapsukaista saa lapioitua tarpeeksi piirasta naamaan! Olen aika varma, että missään lukemistani monituisista rakkausromaaneista kukaan sankarittarista ei joutunut näin naurettavan viivytyksen uhriksi. Siis kuvitelkaa. Minun ja ikuisen rakkauteni välissä on joku kirottu kurpitsapiiras! Kuinka surkuhupaisaa voikaan elämäni olla?
Okei, Wilma. Hengitä syvään ja rauhoitu. Siiisääään. Ulos. Siiiiiiiisääääään. Ulos. Pidot jatkuvat kuitenkin vielä ainakin tunnin, joten ihan yhtä hyvin voisin ottaa rennosti ja syödä jotakin. En kyllä tiedä mitä mieltä vatsassani alati lisääntyvät perhoset ovat syömisestä, mutta voihan sitä ainakin kokeilla. Muuten verensokeri pääsee laskemaan liian alas, ja pahimmassa tapauksessa pyörryn juuri kun olen päässyt puhumaan Remukselle... Hei, ei muuten yhtään huonompi idea! Remuksen käsivarsille pyörtyminen kuulostaa itse asiassa aika kivalta. Joo, taidankin olla pelkällä kurpitsamehulinjalla nämä kestit.
Seuraan vierestä, kun pääruoka vaihtuu lopulta jälkiruokaan. Poks vaan, ja lihamurekkeet, kalkkunat, rusinasopat sun muut ovat tiessään – ja tilalle tulee mitä herkullisimman näköisiä leivonnaisia. Oppilaat ympärilläni hihkaisevat riemusta ja ryhtyvät lappamaan niitä lautasilleen kovalla tohinalla. Kieltämättä minunkin tekisi ehkä ihan vähän mieli, mutta fiksuna tyttönä osaan kuitenkin laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Ken pullaan kajoo, ei Remuksen käsivarsille vajoo ja sitä rataa.
Kumpa vaan tuo kauhea suklaamuffinssin viekoitteleva tuoksu ei kantautuisi nenääni. Wilma Wilma Wilma, pysy kovana.
Voi kun se muuten näyttää pehmeältä. Noh, ei kai se haittaa jos vähän maistaa... Olen juuri ojentamassa kättäni houkuttelevaa, suurta, lämmintä, hyväntuoksuista muffinssia kohti, kun tajuan mitä olen tekemässä ja kiskaisen näppini kauemmaksi. Aaargh, melkein sorruin! Siis nyt vähän ryhtiä tähän touhuun.
Ryhtiä Wilma. Ryhtiä.
Tuntia, Dumbledoren puhetta ja kuutta syötyä suklaamuffinssia sekä puolikasta berliinimunkkia myöhemmin olen vihdoin marssimassa Roxannen kanssa kohti Rohkelikkotornia. 'Marssia' on kyllä ehkä vähän väärä ilmaus tässä tapauksesa, sillä oikeastaan minä roikun Roxannessa äärimmilleni jännittyneenä ja tärisevänä kuin horkkatautinen, ja Roxanne yrittää saada minut raahatuksi ylös samalla kun valaa minuun uskoa.
“Reippaasti nyt vaan Wilma”, hän sanoo lempeästi ja vaikuttaa taas siltä Äidillisyyden ja Viisauden Jumalattarelta, jonka tehtävänä on rohkaista meitä muita suurten ja epätoivoisten tehtäviemme kynnyksellä. “Remus on kiltti poika, ei hän pure. Menet vain rohkeasti juttelemaan.”
“Minua jännittääääää”, sanon ehkä sadannen kerran viiden minuutin sisällä. Minua ihan kauhistuttaa ajatella, että edessä on enää muutama sata porrasta, jotka erottavat minut ehkä elämäni tärkeimmästä, maagisimmasta, valovoimaisimmasta ja romanttisimmasta hetkestä. Heti kun pääsen oleskeluhuoneeseen, minun on tehtävä se, muuten jänistän... Minun on mentävä puhumaan Remus Lupinille... Tämä on kyllä ehdottomasti pelottavinta mitä olen ikinä tehnyt, mukaan lukien se päivä kun jouduin kylvettämään mummini raivopäisen kissan, joka jostain syystä vihaa minua kauheasti. Eihän se enää voi kantaa kaunaa siitä, kun 8-vuotiaana värjäsin sen serkkuni kanssa siniseksi ja halusin uhrata sen intiaanijumalalle?
Hitaasti mutta valitettavan varmasti olen askel askeleelta lähempänä Lihavan Leidin muotokuvaa. Kyllähän minusta tietenkin on ihanaa puhua Remukselle, minähän rakastan Remusta, mutta kyllä se piru vieköön aivan hemmetin pelottavaa on! On kyllä kummallista, miten aivomme lyövät lukkoon aina silloin kun pitäisi puhua elämämme kannalta tärkeille henkilöille. Eihän siinä ole mitään järkeä, kun näin tarkemmin ajattelee. Miksen voi vaikuttaa kuolaavalta, aivohalvaantuneelta simpanssilta silloin kun pitäisi puhua Maximilliam Morrisin kanssa? Miksi juuri Remuksen?
Näitä hyvin syvällisiä mietteitä pohtiessani saavun kuin saavuinkin oleskeluhuoneen ovelle. Roxanne sanoo tunnussanan, mikä on kyllä hyvä, sillä itse olen niin jännittynyt että olen tainnut väliaikaisesti unohtaa kuinka puhutaan. Roxanne kampeaa minut sisälle, ja heti oleskeluhuoneeseen päästyäni alan vauhkosti vilkuilla ympärilleni Remuksen varalta. Hetken jo luulen hänen menneen nukkumaan ja olen helpottuneena itsekin karkaamassa makuusaleihin, kun huomaan hänet sohvalla takan edessä.
Voih, kuinka komealta hän näyttääkään!
Hän on paraikaa juttelemassa muiden Kelmien kanssa. Heillä näyttää olevan hauskaa keskenään. Itse asiassa, meneillään taitaa juuri olla niin hyvä juttu, etten kyllä millään tohdi mennä keskeyttämään, olisihan se jo epäkohteliastakin ja kaikkea -
Roxanne työntää minut väkivalloin sohvilla lojuvien Kelmien eteen. Siis ihan noin vain, täysin äkkiarvaamatta! Kamala kaveri minulla.
Kelmit tuijottavat minua. Okei Wilma. Sano nyt jotakin. Sano.
Avaan suuni. Valitettavasti kaikista mahdollisista ja mahdottomista verbaalisista ilmauksista “öööööööh...” on ainoa, johon kykenen sillä hetkellä.
“Ai, terve Wilma”, James sitten sanoo ystävällisesti.
“Moi”, onnistun henkäisemään. Omissa korvissani kuulostan vähän hengästyneeltä hylkeeltä, mutta koska muutkin Kelmit moikkaavat minua, en kai sitten ihan niin säälittävä olekaan. Tästä saan ihan uuden itsevarmuuden puuskan ja yhtäkkiä vielä hetken aikaisemmin lamaantuneena ollut suuni taas muistaa, miten lauseiden tuottaminen onnistuu. Mikäli minkäänlaisia korkeampia voimia on olemassa, olen niille tästä ihmeparantumisesta ikuisesti kiitollinen.
“Ajattelin vain kysellä kuulumisia”, tokaisen kepeästi ja istahdan muina miehinä lattialle takan eteen. Sillä tavalla rennosti ja coolisti. Valitettavasti arvioin etäisyyden vähän väärin ja coolin istahduksen sijasta onnistun pyllähtämään sen verran kipeästi että takamuksestani tulee tämän jälkeen varmaan löytymään oikein viehättävä mustelma, mutta juuri nyt en oikein ehdi ajattelemaan sellaisia. “Oliko hyvä kesäloma? Mitä kaikkea olette tehneet? Ei ollakaan nähty taas pariin kuukauteen.”
Jamesin ja Siriuksen kulmat kohoavat. Remus ja Peter näyttävät lievästi yllättyneiltä. No höh, okei, en varsinaisesti ole puhunut Kelmeille edellisten kuuden vuoden aikana koskaan sen enempää kuin paritöitä tehdessä on ollut pakko, mutta ei sitä nyt silti tarvitsisi noin hämmästyneiltä näyttää! Saa kai sitä yhtäkkiä heittäytyä sosiaaliseksi, vai mitä?
Sirius on sanavalmiina miekkosena ensimmäinen, joka toipuu äkillisestä kaverillisuudestani.
“Minulla ja Sarvihaaralla oli kyllä oikein hyvä kesäloma, kiitos vaan kysymästä”, hän virnistää. “Entä itse, valmiina käymään läksyvuorten kimppuun, vai?”
“Ehdottomasti”, vastaan hieman polleana. “Tämä vuosi on mielestäni hyvin tärkeä tulevaisuutemme kannalta, joten aion ottaa koulun tosissani. Tavoitteenani on saada kymmenen Upeaa S.U.P.E.R.:sta.” No, ehkä minä vähän liioittelin, mutta Remus varmaan tykkää fikuista tytöistä. Sitä paitsi minä AION saada kymmenen Upeaa S.U.P.E.R.:sta. Päätin sen äsken.
Remus kohottaa kulmiaan ja näyttää lievästi epäilevältä. “Oho, en ole tiennytkään että olet niin hyvä koulussa”, hän sanoo hivenen merkillisellä äänensävyllä, josta en oikein osaa päätellä hänen ajatuksiaan.
“Myönnetään, että en aikaisemmin ottanut koulua niin kauhean vakavasti”, aloitan, “mutta nyt olen... Kokenut eräänlaisen valaistuksen. Tästedes aion panostaa ihan tosissani.”
“Jaaha”, Sirius sanoo ja näyttää suoraan sanoen siltä, että pohtii kovasti miksi hitossa minä, joka en ole keskustellut Kelmien kanssa koskaan kahta repliikkiä enempää, tulen kertomaan heille tulevaisuudensuunnitelmistani.
“No hyvästähän se vaan on ottaa koulu vakavasti”, Remus sanoo minua puolustelevasti. Hymyilen hänelle leveästi ja hän vastaa hymyyni, minkä johdosta olen jälleen kadottamassa puhekykyni, mutta onnistun juuri viime hetkellä kääntämään katseeni hänen uskomattoman ihanista kasvoistaan. No niin, näettekö? Meidän välillämme on selvästi kemiaa! Olemme ihan suorastaan luodut toisillemme!
Koulusta puhuminen nyt on kuitenkin aika tylsää, joten päätän ohjailla keskustelua vähän rennompiin asioihin. Yritän ensin keksiä sellaista puheenaihetta, josta Remuskin varmasti pitäisi, mutta sitten muistan Roxannen neuvon – minun täytyy vain olla oma itseni ja puhua sellaisista asioista, joista puhuisin Roxannenkin kanssa. Okei. Helppo nakki.
“Remus, oletko miettinyt mitä nimiä annat tuleville lapsillesi?” kysyn.
Kaikki neljä kelmiä tuijottavat minua. Sen verran pitkään itse asiassa, että alan jo pohtia, kysyinkö jotakin hassua. Sitten Sirius ja James repeävät nauramaan.
“Ei tarvitse tietenkään vastata, jos kysymys on mielestäsi liian tungetteleva!” kiirehdin vakuuttamaan kieltämättä hyvin, hyvin, HYVIN hämmentyneen näköiselle Remukselle. Hänen ilmeensä on sen verran erikoislaatuinen, että jos en olisi itse sen aiheuttaja, olisin melkein voinut pitää sitä hupaisana. “Keksitään ihan rauhassa vaan joku muu puheenaihe... Tuota... Öö... Millaisen hääpuvun haluaisit tulevalle morsiamellesi?”
Siriuksen ja Jamesin naurunremakka yltyy, mutta nyt siihen on liittynyt myös Peter. Remus näyttää siltä että pohtii, mahtoiko hän kuulla ihan oikein.
“Kuutamo”, James ulvoo naurusta, “tämän minäkin haluan kuulla!”
“En ole tiennyt että olet menossa naimisiin. Minä saan varmaankin kunnian olla bestman?” Sirius komppaa.
Siis aivan kauheita kommentteja. Aika pöyristyttävä suhtautumistapa näihin elämän suuriin kysymyksiin, saanen sanoa.
“Hmm, paha kysymys...” Remus vastaa hitaasti pohtivan näköisenä. En oikein tiedä onko hän tosissaan vai ei. “Uskon että tyylitajuuni ei ole kauheasti luottamista tällaisissa asioissa, joten tuleva rouva Lupin saanee itse päättää. Ja mitä lasten nimiin tulee... Heidät täytyy tietenkin nimetä kummiensa mukaan, joten pojasta tulee James-Peter ja tytöstä Sirius.”
“HEI!” Sirius karjaisee.
Remus kohauttaa harteitaan. “Tähden nimihän se on, joten sopii ihan hyvin tytöllekin.”
Sirius ja Remus alkavat kiistellä Sirius-nimen tyttömäisyydestä samalla kun James ja Peter ulvovat edelleen naurusta. Minusta alkaa pikku hiljaa tuntua, että tämä voisi olla sellainen sopiva hetki poistua paikalta. Jotenkin kummasti minulla on sellainen vähän hassu fiilis, ettei ensimmäinen kunnon kohtaamiseni Elämäni Rakkauden kanssa sujunut ihan sillä tavalla kuin olisin ehkä saattanut haluta.
Kuvitellen olevani äänetön ja pieni kuin vähintäänkin joku vikkelä sopuli kipitän makuusaleihin.