Author: VP(2).
Beta: ei ole.
Rating: S
Genre: Angst kait.
Warnings: maininta lemmikin kuolemasta.
A/N: Henkilökohtainen tarina. Kertoo mun entisestä koirasta, Rambosta. Jonka leukemia vei... Muistokirjoitukseksi tarkoitettu.
Mä muistan, kuinka sä tulit aina mua vastaan ovelle, kun tulin koulusta kotiin. Muistan kuinka heilutit häntääsi ja hypit mua vasten yrittäen nuolla mun kasvoja. Sun onnellisuutesi sai mut aina nauramaan.
Mutta unelmat ei ole pysyviä, kun paikalle astuu todellisuus. Muistan kuinka olin viettämässä leffailtaa kaverin luona. Sain kännykkääni viestin, purskahdin itkuun ja juoksin. Juoksin täysillä kotiin, sanomatta sanaakaan kenellekään, en pysähtynyt, vaikka happi meinasi loppua ja ahdisti. Juoksin vain ne kolme kilometriä. Sun luo.
Enää sä et tullut ovella vastaan, mä kävelin olohuoneeseen, koko perhe istui siellä kyyneleet silmissään. Sä makasit lattialla, jaksoit enää juuri ja juuri nostaa päätäsi ja kerran heilauttaa häntääsi. Mä syöksyin halaamaan sua, tunsin sun kylkiluut. Sä et ollut syönyt melkein viikkoon, jos olit, sä olit oksentanut sen samantien. Et sä ollut edes voinut juoda.
Mä näin sinä yönä, kuinka sä kuihduit melkein täysin. Mä valvoin sun vierellä, pitelin sun päätä mun sylissä ja silitin, vaikka vanhemmat käski nukkua. Silti mä jaksoin koko yön. Aamuyöstä mä kuitenkin nukahdin siihen lattialle. Yön aikana isä oli nostanut mut sohvalle. Mä heräsin aamulla oven kolahdukseen. Vanhempani tulivat ovesta sisälle, lisää kyyneliä. Mä vajosin polvilleni. Huuto sekoittui itkunsekaiseen henkäykseen. En jaksanut. Äiti yritti halata, mä juoksin huoneeseeni. Paiskasin oven kiinni ja kiljuin. Kiljuin lujempaa kuin koskaan ja itkin. Huusin sun nimeäsi pimeään, velikin heräsi. Tuli katsomaan, oli aivan hiljaa. Vuodatti hiljaisia kyyneliä ja katosi huoneeseensa. Sinä päivänä me ei menty kouluun. Sinä päivänä olisi ollut pakko, mutta me ei vain jaksettu.
Kaverit soitteli ja kyseli mikä mulla on, mä en sanonut mitään. Itkin vaan. Myöhemmin ne näki netissä mun blogista, mun rakkaan lemmikkini nukkuneen pois. Kukaan ei sanonut lohdutavaa sanaa, kaikki laittoi surunaaman ja sydämen. Ei se parantanut mun oloa mitenkään, silti mä jaksoin seuraavana päivänä mennä taas kouluun ja hymyillä mun aina yhtä iloista tekohymyäni. Vain kaverit tiesi missä mä olin ollut. Muiden ei tarvinnut tietää. Ei se kuulunut niille.
Melkein kolme kuukautta on jo kulunut tästä. Silti sun ajattelemisesi saa kyyneleet nouseen silmiin. Mutta mä olen taas onnellinen. Meillä on uusi lemmikki. Toinen koira. Mä tiedän että sä halusit meidän siirtyvän eteenpäin, mä vaan tiedän. Silti, Arnold ei tuu koskaan korvaamaan sua, ei ikinä.
R.I.P. Rambo 27.01.2010.
~Ikuisesti rakastettu.
