Nimi: Joskus toivon, että poistuisit sydämestäni
Kirjoittaja: Heinis
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst
Hahmot: Ida ja Meri
Tiivistelmä: Voiko ystävyys kestää ikuisesti?
Vastuunvapaus: Kaikki on minun.
A/N: Mulla on tän idea jonkin aikaa ollut päässä, ja nyt sitten sain kirjoitettua. En tiedä, olisiko tästä saanut paremmankin, mutta nyt tää on tässä ja saa olla hyvä. Kamalaa angstia, I know. Mutta mä oon tähän ihan tyytyväinen kuitenkin, sain sanottua mitä halusinkin. Nimi on taas pitkän pohdinnan tulos, ja ehkä (toivottavasti) te löydätte yhteyden tekstiinkin :') Toivottavasti tykkäätte ja saa kommentoida jos lukee :)
Ida juoksi Merin perässä lammen rannalle. Paljaat jalat tömähtelivät vaimeasti nurmikkoon, ja Idaa nauratti. Milloin hänellä viimeksi oli ollut näin hauskaa? Siitä oli ikuisuus, luultavasti edellisellä kerralla, kun Meri oli ollut heillä. Siitä oli jo niin kauan aikaa, vaikka he asuivat vierekkäisissä kortteleissa.
Kuului mahtava läiskähdys, kun Meri hyppäsi laiturilta järveen. Ida pysähtyi laiturinnokkaan. Hän jäi katselemaan hiuksiaan sukivaa Meriä hymy huulillaan.
”Hyppää!” Meri yllytti.
”En hyppää”, Ida kieltäytyi ja kosketti varpaallaan vettä. Se tuntui kylmältä.
”Hyppää tai mä tulen tönäisemään”, kuului uhkaus. Ida heitti Meriin epäuskoisen katseen, mutta tyttö virnisti tuimasti ja kapusi portaat ketterästi ylös. Ida yritti paeta ystäväänsä, mutta tämä nappasi häntä vyötäröltä ja raahasi laiturin reunalle, missä he painivat, kunnes molskahtivat kumpikin veteen. Ida nauroi jo veden alla, ja tuli pintaan hullusti pärskien. Merikin alkoi nauraa, ja painui uudestaan uppeluksiin kykenemättä uimaan.
”Hullu, koita pysyä pinnalla”, Ida nauroi ja veti toisen pinnalle tarttuen itse laituriin. Idalla oli ollut ikävä sellaisia aikoja, hänellä oli ollut ikävä Meriä.
Meri päätti lähteä kiertämään lammen ympäri uimalla, ja Ida jäi kellumaan laiturin läheisyyteen. Hänestä oli mukavampi vain nauttia vedestä ympärillään kuin uida pitkiä matkoja.
Vesi oli kylmää ja pakotti Idan nousemaan pian laiturille istumaan. Meri kiersi lammen nopeasti ja kipusi myös laiturille asettautuen aivan Idan kylkeen.
”Hyi, sä olet kylmä”, Ida valitti ystävälleen, joka kiersi kätensä Idan ympärille vain kiusatakseen. Ida huokaisi ja halasi Meriä. ”Mulla on ollut ikävä sua.” Meri hymyili, rutisti Idaa nopeasti ja veti sitten kätensä pois pulahtaen jälleen veteen. Ida katseli, kuinka Meri lähti jälleen uimaan lammen ympäri. Tytön hymy valui pois kasvoilta, kun hän ajatteli toisen sanattomuutta. Hän ikävöi sitä aikaa, kun Meri saattoi lähettää aikaisin aamulla viestin vain kertoakseen, että tällä oli ikävä.
~
”Hei, Ida, olen pahoillani, en nyt millään ehdi jutella kauempaa, pitää ehtiä bussiin, soitellaan joskus, moi moi!”
”Moikka”, Ida sanoi puhelimeen, josta kuului enää tuuttausta. Taivas oli harmaa ja itki. Sateen kohina täytti Idan korvat, ja hän yritti antaa kohinan peittää myös ajatukset. Hän ei halunnut ajatella elämäänsä, siskon sairautta, koulua, hautajaisia, vanhenemista. Eikä Meriä. Ei enää kaiken muun päälle. Kellon tikitys tunkeutui kohinan läpi, ja Ida tuijotti väritöntä maisemaa ja kuunteli ajan kulumista. Enää kahdeksan tuntia, niin päivä olisi ohi. Enää neljä, niin voisi mennä nukkumaan. Milloin Idan elämästä tuli odottamista? Hän ei enää muistanut, milloin olisi tehnyt muutakin kuin kuluttanut aikaa ennen nukkumaanmenoa. Muutakin kuin mennyt nukkumaan toivoen, että seuraava päivä olisi erityinen.
Tai no, eihän siitä ollut niin pitkä aika sittenkään. Se päivä lammella Merin kanssa. Merin, joka oli puhunut hänelle. Hän kaipasi Meriä, joka piti hänet irti todellisuudesta ja oli hänen kirkas, valoa säteilevä pelastusrenkaansa, kun Ida oli hukkumaisillaan harmauteen. Nykyään Idan oli pakko pysyä pinnalla yksin, sillä Meri ei enää syöksynyt pelastamaan häntä. Ei edes löntystänyt.
~
Oli aurinkoinen päivä, ja maailma hehkui tavallista värikkäämpänä. Ida hymyili herätessään auringonsäteisiin kasvoillaan, ja uskoi, että siinä oli päivä, jota hän oli odottanut. Erityinen päivä.
Tuut tuut tuut.
”Meri.”
”Hei, lähdetkö uimaan Panttikselle?”
”Ai, anteeksi, mä sovin jo Mikan ja Iineksen kanssa, että mennään Kaihuun”, Meri pahoitteli.
”Ahaa, okei.”
”Mutta voithan sä tulla mukaan, jos haluat.”
”Joo, pitää katsoa”, Ida sanoi, ja hyvästeli toisen. Keuhkoja puristi niin, ettei hän pystynyt enää puhumaan. Anteeksi, en ehdi. Anteeksi, muuta menoa. Anteeksi, että unohdan sinut.
Ehkä Meri ei vain tarvinnut Idaa enää niin paljon, ei tarvinnut, kaivannut, muistanut, vaikka Ida tarvitsi häntä enemmän kuin koskaan. Merillä ei vain ollut aikaa olla tarvittu. Ei aikaa puhua, ottaa yhteyttä, kiinnostua. Idaa sattui tulla unohdetuksi, tuntui pahalta muuttua mitättömäksi. Eikä hän edes voinut sille mitään. Mikä hän oli muuttumaan sellaiseksi, jota Meri kaipaisi.
~
Neljä päivää ilman minkäänlaista yhteydenpitoa, ja yhtäkkiä Meri seisoikin Idan ulko-oven takana pimenevässä illassa ja kysyi, voisiko tulla kylään. Ida halasi ystäväänsä ja vei tämän huoneeseensa. Meri näytti itkettyneeltä, kamalan surulliselta ja voimattomalta.
”Mikä on?” Ida kysyi. Meri vain katseli varpaitaan ja istui sängylle. Tyttö siirtyi nojaamaan seinään ja kohotti kätensä kuin kutsuakseen Idan viereensä, ja Ida noudattikin kutsua. Hän veti toisen halaukseen ja toisti kysymyksensä.
”Isä.”
Merin ei tarvinnut sanoa muuta, sillä Ida tiesin Merin ja tämän isän ongelmista. Ida halasi ystäväänsä lujemmin ja silitti tämän hiuksia. Meri yritti pyyhkiä kyyneleitään, mutta purskahtikin lohduttomaan itkuun kykenemättä hallitsemaan itseään. Idasta tuntui kamalalta, ettei hän osannut auttaa toista, hän osasi vain pitää kiinni ja olla vieressä. Ei Meri ollut koskaan enempää vaatinutkaan, mutta Ida olisi halunnut olla enemmänkin. Ehkä sitten Meri muistaisi hänet muutenkin kuin häntä tarvitessaan.
Lopulta Meri rauhoittui, ja Ida otti tytön viereensä nukkumaan. Meri käpertyi tiukasti Idan rintakehää vasten ja hengitti rauhallisesti. Idaa ei nukuttanut, hän ei saanut rauhaa ajatuksiltaan. Katkerilta, suolaisilta ajatuksilta, jotka hiersivät hänen mieltään, vaikka kaikki olisikin ollut hyvin. Toisen hiukset kutittivat hänen kasvoillaan. Hän kaipasi aikaa, jolloin hän oli osa Merin jokapäiväistä elämää, jolloin Meri ei unohtanut häntä. Hän olisi halunnut asioiden pysyvän niin ikuisesti.
”Kiitos”, Meri mumisi unisesti.
”Mitä tahansa”, Ida kuiskasi. Voiko ystävyys kestää ikuisesti? Kuinka monta kolhua se kestää, ennen kuin rikkoutuu?
”Mitä sä ajattelet?” Meri kysyi. Ida katsoi tytön sinisiä silmiä, jotka tarkkailivat häntä. Hän ei ehtinyt harkita ennen kuin päästi ajatuksensa karkaamaan sanoiksi.
”Toivon, ettet jonakin päivänä herää ilman minua.”
Meri näytti säikähtäneeltä ja avasi suutaan vetäisten terävästi henkeä.
”Miten niin?”
Ida tunsi toisen pulssin kiihtyvän, ja Merin suu sulkeutui pelokkaaksi viivaksi.
”Ei mitenkään”, Ida kuiskasi, ”älä pelkää.” Hän silitti tytön selkää ja tiesi, ettei voisi antaa tämän ystävyyden kuolla, vaikka kuinka haluaisikin.