Richard Smithin touhukas elämä, K-11

[Soni]

// Alaotsikko: k-13 mahdollisesta kiroilusta. Päivitetty 6.4

Nimi: Richard Smithin touhukas elämä
Kirjoittaja: Soni            
Oikolukija: Astars913
Ikäraja: K-11 // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
Tyylilaji: draamaa ja adventure. Tämä ei tarkoita että hahmoni ovat juoksemassa uudestaan syntyneen Voldemortin perään, samalla kun a j ab ovat yhdessä ja a pettää b:tä...ne on 11! Kaikki eivät voi olla HarryPottereita ja joutuvat viettämään normaalin lapsuuden.
Paritus/Hahmot: Het, sekä slash, mutta ne sitten aikanaan. Enimmäkseen OC, mitä nuo Rowlingin secgen ipanat juoksentelee siellä sivussa
Vastuuvapaus: Kuten kaikki fiksut tietää, Rowling sen Tylypahkan ja Potterin keksi, meikä käyttää vain luodun maailman tuomia mahdollisuuksia hyväkseni, enkä saa edes rahaa
Tiivistelmä: Richard Smithin oli tarkoitus siirtyä syksyllä yläasteelle ja näyttää närhen munat isoille pojille rampilla (vihdoin voitokkaasti), tästä vuodesta oli tarkoitus tulla loistokas! Mutta eräs lauantaiaamu, vie hänet maailmaan johon hän ei halua kuulua. Hänen matkansa alkaa klo 11, laiturilta 9 ¾.

A/N- Ajatus lähti syntymään useasta ”miksi noin eikä näin?” kysymyksestä, joita olen kokenut Potter ficcejä lukiessani miltä ajanjaksolta tahansa. Kiitos siitä, että tämä lähti rullaamaan näin hyvin, kuuluu Astarsille, joka myös rohkaisi minua viemään Richardia eteenpäin, kun mielessäni ei ollut juuri pientä skeittaria kummoisempaa kehitelty. Hän luonnosteli minulle Rickyn luokka toverit, joilla seikoitaa tätä soppaa ja joita kehittää hahmoina. Voisin kiittää Assua monestakin asiasta, mutta eiköhän se tiedä mistä sitä kiittelen.
Tämä on tarina, joka alkaa omalla tahdillaan, sillä ”Hiljaa hyvää tulee”

HUOM!  Jotain vielä Richardin ulkonäöstä, ettei tule ikäviä yllätyksiä: Keskipitkä skeittari rääpäle (muistelkaa minkä mittaisia sitä oltiin tuon ikäisenä), tumman ruskeat hiukset, joihin saa aikaiseksi pienen ’gängstä’ pystärin. Pojan tavoite on kasvattaa lettinsä kuitenkin moppi kuntoon kuten jokaisella itseään kunnioittavalla skeittarilla kuuluu olla

——————————————————————————————————

]Se kirje
      
Pieni minervapöllö lensi aaltoillen varsin perinteisen Englantilaisen asuinalueen yllä. Sillä oli tärke tärkeä tehtävä suoritettavan, mutta sillä oli vaikeuksia löytää oikea talo ahtaasti pakkautuneesta naapurustosta.
 Kaksikerroksiset talot seisoivat kylki kyljessä, useimmat aivan fyysisesti kiinni toisissan. Etupihat olivat pienet, mutta takapihoilla oli tilaa elää. Harvat autot mauhtuivat pihalle tai ne oli vain jätetty tienreunaan, tehden valmiiksi kapeista kujista kapeampia.
 Pari kymmentä korttelia länteen ja tilanne näytti jo eriltä, mutta nyt keskitymme tähän naapurustoon.

 Pöllö kujersi tyytyväisyyttä löytäessään oikean talon ja päästi varpaissaan pitämänsä kirjeen sen edustalla. Kirje sujahti postiluukusta sisään, jääden odottamaan posteljoonin aiemmin tuomien kirjeiden päälle avaamistaan.
Pöllö lensi läheisen sähkölinjan tolpan nokkaan odottamaan että kirje avattaisiin.

 Susan Smith asteli hyräillen alas portaita ja poimi matkallaan keittiöön mukaansa postin. Hän selaili niitä läpi, asetellen niitä samalla järjestykseen josta ne olisi helppo asetaa pinoiksi keittiönpöydälle.
 ”Mainos, mainos, minulle, minulle, Regylle, Regylle, mainos...” hänen lajitteli kirjeitä pöydälle, kunnes hänen katseensa pysähtyi tietyn kirjeen kohdalla. Susan Smith laksi nopeasti kaikki muut kirjeet pois käsistään ja käänteli kirjettä vapisevin käsin.
 ”Se on täällä! Voi hyvä ihme se on vihdoin täällä!” hän henkäisi mielessään ja siveli kirjeen sulkevaa sinettiä lumoutuneena.
 —Richard, kulta, joku on lähettänyt sinulle kirjeen, Susan sanoi yrittäen peittää äänestään tuntemaansa kiihkoa, ojentaessaan kirjeen pöydän ääressä istuvalle 11- vuotta täyttäneelle pojalleen. Pojan vastaus oli mitään sanomaton murahtdus, eikä poika tehnyt elettäkään kirjettä kohti, joten Susan laski sen varovasti alas pöydälle poikansa viereen.
 —Kä- käyn- käyn herättämässä i- isäsi aamiaiselle, Susan änkytti tavoitellen kepeää ja normaalia äänen sävyä perääntyessään varovasti kohti keittiönovea. Päästyään ovesta hän juoksi vauhdilla portaat ylös ja säntäsi makuuhuoneesen jossa hänen miehensä, ah niin ihana, herttainen ja rakas, miehensä makasi selkä ovelle päin.
Susan tempaisi oven auki ja loikkasi sänkyyn.
 —Se tuli! nainen kihsi ja vispasi miestään.
 —Hmhnää? oli vastaus. Rouva Smith tuhahti kärsimättömänä ja muljautti silmiään.
 —Kirje kulta, kirje! Se kirje tuli! hän kiljui ja kirskoi miehensä peiton syrjään. Reginald Smith katsoi vaimoaan kuin avaruusoliota, kunnes viimein ymmärsi tämän sanat.
 —Se kirje? hän henkäisi silmät laajoina ja epäuskoisina vaatien varmistusta. Rva. Smith puhkesi hermostuneesen kikatukseen.
 —Se kirje
 —Se kirje! Reginald huudahti ja ponkaisi sängystä ylös.
 —Joko hän luki sen?
 —Tuskin

 Huoneessa velloi jännittynyt hiljaisuus, kun molemmat odottivat jännittyneinä jotain.
 —Mennään katsomaan, Susan kuiskasi lopulta ja yli-inokkaat vanhemmat lähtivät rynnistämään yhtä aikaa alakertaan. Reginald oli heistä se joka tempaisi keittiön oven auki. Keskellä keittiötä seisoi Richard tuijottaen vanhempiaan säikähtäneenä.
 Hetken nämä kolme vain tuijottivat toisiaan, kunnes Richard rikkoi hiljaisuuden
 —Mitä te siinä kyyläätte? hän äyskäisi ja vei lautasensa lavuaariin. Hr. ja Rva. Smith tuijottivat toisiaan ja poikaansa aina vuoronperään käyden sanatonta keskustelua. Reginald istui pöydän ääreen ja Susan siirtyi jääkaapille ottamaan heille aamiaista. Keittiöön laskeutui poikkeuksellinen hiljaisuus, jonka Richard jopa huomasi.
 —Oonks mää taas tehnyt jotain väärää, josta mä en tiiä mitään? poika kysyi valmiina puolustautumaan vanhempiaan vaastaan. Samalla hän oli siirtynyt pöydän luoksen ja napannut kirjeen käteensä.

 Kirjeen epätavalllinen ulkonäkö kiinitti viimein hänen huomionsa, eikä hän huomannut vanhempiensa jännittyneitä olemuksiaa.
 Kirje ei ollut tavallista valkeaa paperia, vaan paksua ja vanhannäköistä. Siinä ei ollut postimerkkiä, eikä lähettäjän osoitetta. Richardin nimi oli kirjoitettu vihreällä musteella.
Hän käänteli kirjettä epäluuloisena kädessään ja tutkaili varsin kummissaan punaista sinettiä.
”Jollain on ollu kyllä tylsää...”

 Reginal ja Susan katsoivat henkeä pidätellen, kuinka heidän poikansa viimein repi kirjeen auki ja alkoi lukea. Hän naurahteli pari kertaa innottomasti ja viskasi kaksi pergamentti suikaletta sivuun.
 —Meikä lähtee Antylle, hän sanoi ja nousi pöydästä.

Pojan vanhemmat tuijottivat tätä hämillään, eivätkä tajuneet estää tätä. Susan nappasi kirjeen pöydältä ja ryhtyi lukemaan.

   

”Tylypahkan noitien ja velhojen koulu

         

Rehtori: Alair Fergusson
(Malli Luihuinen, Lupin akatemian kunniajäsen, Kokeellisentaikuuden pioneeri, Lumensyöjä ja Satusetä)

Hyvä herra Smith,
täten ilmoitamme, että Sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Oheessa lähetämme luettelon kirjoista ja välineistä jotka tarvitset.
Lukukausi alkaa 1.syyskuuta. Odotamme pöllöäsi viimeistään 31.heinäkuuta.

Parhain terveisin,
Neville Longbottom. Vararehtori”

 —No? kysyi levoton Reginald. Susan tuijotti miestään äärimmäisen hämmentyneenä.
 —Tämä on se kirje, mutta... Miksi hän...?

Juuri silloin he kuulivat poikansa rymistelevän alas portaita eteiseen.
 —Richard! Tänne! Susan huusi kiukkuisena.
 —Ehkä hän ei tajunnut sen olevan vakava kirje? Herra Smith huokaisi ja painoi päänsä käsiinsä. Olisihan se pitänyt arvata!

 —No mitä? kysyi Richardin pää närkästyneenä keittiönoven raosta.
 —Eikö sinulla ole aikomustakaan puhua tästä? Susan kysyi kiukkuisesti ja heilutti kirjettä poikansa nenän edessä, tämän katsoessa takaisin kummissaan.
 —Joo, no se on vaan joku pila. Älä mua syytä jos saat jotkut lipat, tämä tuhahti ja yritti lähteä.
 —Ricky se ei ole vitsi, Reginald sanoi surumielisesti ja poika pysähtyi ovi aukkoon.
 —Mitä?
 —Tuo kirje on yhtä totta, kuin sinun skeittilautasi, hänen isänsä sanoi rauhallisella äänellä. Hänen poikansa palasi keittiöön ja tavoitteli isänsä katsetta.

 —Mikä ihmeen vitsi tää on? hän kysyi selvästi peloissaan, kun hänen isänsä näytti vilpittömältä. Mies otti tarvikelistan huokaisten syvään.
 —Ei tämä ole poika vitsi. Miksi minä tai äitisi vitsailisimme jostain tällaisesta?
 —Mistä hiivatista minun pitäisi tietää!? poika räjähti
 —Jos tuo roska on totta… Ei. Se ei voi olla totta! Sittenhän taivaalla kuuluis lennellä lohikäärmeitä ja siltojen alla piileskellä peikkoja samalla, kun prinsessat pussailis sammakoita prinsseiksi! hän huusi hengästyneenä.
 —Voi älä kulta liioittele! Kyllä minäkin olin aluksi hämilläni, sanoi Susan tiukalla äänensävyllä.
 —Me emme voineet olla varmoja, pääsetkö Tylypahkaan tai onko sinulla yhtään taikavoimia, siksi emme kertoneet sinulle ja se selvästi oli väärä valinta, Susan huokaisi ja istui itsekkin viimein alas.
 —Richard, tämä koulu on paras koulu koko Britanniassa. On suuri kunnia päästä opiskelemaan siellä
 —Ei. Mä en mene sinne! Mun piti aloittaa yläaste! Tän piti olla SE vuosi! Te ette voi tehdä tätä mulle! poika huusi
 —Sitä paitsi miten mun pitäis muka uskoa jotain tuollasta! Ja te tiesitte että mä voisin päätyä tollaseen laitokseen? Miten?
 —Minä kävin itse saman koulun, Reginald sanoi rauhallisesti
Richard repesi hysteeriseen nauruun
 —Eli mun pitäis uskoa että mun faija on VELHO? Äiti oletko sä sitten sukua kuningasperheelle? hän kysyi sarkastisesti.
Reginald kutsui sanattomasti sauvaansa ja se lensi olohuoneen hyllyköstä hänen käteensä.
 —Tämä, hän aloitti sivellessään sileää pintaa, – On minun sauvani, jonka sain aloittaessani  opintoni
 —Yeah right.
 —Oliko tuo haaste?
Richardin kulmakarvan nosto oli kaikki, mitä tarvittiin. Reginald päätti tehdä vaikutuksen poikaansa ja teki McGarmiwat eli muutti heidän keittiön pöytänsä porsaaksi. Hän oli varsin tyytyväinen, kun hänen poikansa tuijotti keskivertoa suurempaa karjua, jolla oli lautasia ja kahvikuppeja selässä, silmät valtavina ja suu apposen auki.
 —Joko sinä nyt uskot? hän kysyi ja kohtasi poikansa katseen, joka kirkui hänen haluaan kieltää koko asia.
 —Richard sinä synnyit velhoksi. Sinulla ei ole muita vaihtoehtoja
Richardilta pääsi epämääräinen kirahdus kurkusta.
 —Kulta… Susan sanoi merkitsevästi ja viittasi kohti pöytää, joka oli karkaamassa omille teillensä.
 —En mä voi olla mikään, mikään...siis eri asia jos sä ja sileen... Rikcky mutisi.
 —Etkö ole huomannut outoja sattumiasi? Esimerkiksi se kerta kun sä et millään halunnut pitää sitä puhetta ja opettajasi sairastui todella pahaan ripuliin? Reginald kysyi ja Richardin oli pakko myöntää että tämä oli oikeassa. Mitä enemmän hän musiteli sitä enemmän hänen ”onnekkaat” sattumansa opettajien sairaspäivien, pahojen haavojen ja kokeiden suhteen alkoivat tehdä järkeä.
 —Mutta tarkoitaako se että mun pitäis mennä sinne? Miks mää en voi jäädä tänne? hän kysyi ja otti säälittävämmän ilmeensä.
  —Koska, kuten äitisi sanoi, se koulu on kaikista paras ja kotiopetus olisi huomattavasti kalliimpaa
 —Kuka sanoi että mun tartee oppia! Jos me ei tehä asialle vaan mitään ja silee, Richard ehdotti epätoivoisena. Todella epätoivoisena.
Mr. Smith näki tämän myös
 —Poika, se voisi johtaa kaameisiin vaaratilanteisiin! Sinä olet velho ja sinun tulee oppia kuinka olla sellainen! Kun pääset koulusta, voit tehdä kuten minä ja valita tämän maailman, mutta ennen sitä sinun tulee oppia hallitsemaan voimiasi! Reginald paasasi turhautuneena. Keittiöön tuli hiljaista Richardin yrittäessä löytää vasta lausetta.
 —Jos mä meen sinne Tylppäänoksaan, vai mikä se oli, niin voinko mä yhä olla päivät kavereiden kanssa? tämä kysyi viimein ja Reginald Smith nielaisi kuuluvasti. Nyt oli todellisen koetuksen vuoro.
 —Et. Tylypahka sijaitsee Skotlannin maaseudulla, ettei kukaan ei toivottu pääse sen alueille tuosta vain, hän sanoi ja katsoi kuinka hänen poikansa kasvot kivettyivät sekunniksi.
 —SKOTLANNISSA! Mitä hevonkukkua!? Emmä lähe minnekään jumalanseläntaa jonnekkin laitokseen! Mun kaikki on täällä! Mitä mä sanon Anthylle ja muille tekosyyks! MÄ EN HALUA! hän huusi ja viimeisen lauseen myötä hänen takanaan ollut keittiönikkuna takapihalle räjähti sisäänpäin.

 ”Ihan tavallinen lauantaiaamu”, niin he kaikki olivat sen ajatteleet.

 —Etkö sä Richard ollut lähdössä ulos? Susan kysyi viimein rikkoen huoneeseen laskeutuneen ahtaan hiljaisuuden, jossa he kaikki pidättivät hengitystään.
Richard nyökkäsi pienesti, näyttäen kalpealta ja rynnisti ulos huoneesta. Etuoven paukahdettua kiinni, Hr. ja Rva. Smith hengittivät viimein.
 —No se oli jotain, Reginald huokaisi ja veti vaimonsa lähemmäs.
Kuten kuka tahansa äiti, Susan oli erittäin, erittäin, huolestunut ainokaisestaan.
 —Onko tämä oikein? Eikö hän voisi kieltäytyä? hänen poikansa ahdinko sattui häneen. Mr. Smith siveli vaimonsa selkää rauhoittavasti.
 —Minusta se koulu tulee tekemää hänelle hyvää. Kulta, Ricky on fiksu poika ja hänellä on suuri sydän. Minusta hänestä voi tulla vielä jotain, kun hän tuntee perusteellisesti kummatkin juurensa
 —Mutta hän ei halua, Susan sanoi surkeana.
 —Juuri siksi kulta, juuri siksi. Sitäpaitsi halusi tai ei, hän on velho ja Tylypahkassa hänestä kasvatetaan kunnon mies
 —Varmasti?
 —Varmasti. Ja nyt siirry, jotta voin siivota, hän naurahti.
 —Entitus!
Susan hihkaisi innoissaan kun lasinsirpaleet palasivat paikoilleen.
 —Tee joitan muuta! hän yllytti miestään. Viimeiset 11 vuotta, häneltäkin oli evätty pääsy miehensä taikamaailmaan ja nyt hän oli saanut sen takaisin.


 Samaan aikaan Richard seisoi pihatiellä ja tuijotti vastapäätä seisovan talon ovea. Hän yritti kovasti kasata ajatuksiaan johonkin suuntaan, jottei Anthony huomaisi mitään. Se ei saanut huomata mitään.
 Hän veti syvään henkeä ja nautti tavasta jolla ilma tuoksui.
Hän menisi Anthonyn luo ja sitten he menisivät parkkiin harjottelemaan grindausta. Ehkä hän saisi murrettua nenänsä, eikä muistaisi äskeistä keskukstelua...

[Kaeru]

 Tämä on ihan hyvä alku. Mukava nähdä jotain erilaista, ettei kaikki 11-vuotiaat heti hyppele pitkin taloa iloisena Tylypahkaan pääsystä.
 Enpä ainakaan itse huomannut virheitä tai mitään. Jatkoa odottelen.

[Soni]

Kiitos Kaeru että vaivauduit ihan kommentoimaan Suunnitelmana on kirjoittaa ensiviikon keskiviikkona toinen luku loppuun ja viimeistään sitten torstaina pistää tänne, että ei sen pidempää odotusta vielä.

[Soni]

a/n- Astarssille suurkiitokset avusta ja ehdotuksista. Richard saapuu viimein Tylypahkaan ja hänet lajitellaan, mutta mihin tupaan?
Kommenttit inspiroisivat joten rohkeasti vain kommentoikaa!

Poika-Joka-EI-Tahdo-Mennä-Kouluun

 Richard Smithin elämä oli virallisesti perseestä ja lopullisesti pilalla. Hänen vanhempansa olivat 2000 – luvun natseja. Hänen uusi koulunsa ”Opi satuhahmoksi ja hukkaa nuoruutesi humpuukiin” sijaitsi maailmanlaidalla, kaukana normaalista ihmisistä (siellä ei kuulemma toiminut minkäänlainen elektroniikka!) ja oli sisäoppilaitos. Hänen pitäisi käyttää koulupukua (Yeah dream on bitches!) ja seilata homeisia käytäviä siinä naurettavassa ja epämukavassa viitassa.

 —Mä vihaan teitä, oli Richard sanonut heti ensimmäisenä aamulla, minkä jälkeen hän ei puhua pukahtanut.
Huolimatta Richardin vastusteluista, tämän vanhemmat saattoivat tämän junaan. Richardista tämä oli äärimmäisen noloa, varsinkin kun laituri 9 ja ¾ oli täynnä suippohattuista väkeä ja näiden jälkikasvua.
 —Älä äiti viitti! Poika älähti Susanin yrittäessä halata ja suukottaa häntä hyvästiksi junan vislatessa. Hellyyden kipeä äiti ei kuitenkaan antanut periksi ja onnistui kahmaisemaan poikansa käsivarsilleen.
— Äidin tulee sinua niin ikävä! Hän nyyhki ja suukotti poikansa poskelle märän suukon. Richard oli valmis kuolemaa siinä ja siihen.
 —Äiti!
 —Muista käyttäytyä ja se ei haittaa vaikket tietäisi kaikkea samaa mitä muut. Olit sitten luokkasi paras tai… vähän heikompi oppilas, minä ja äitisi olemme ylpeitä sinusta, Reginald aloitti rohkaisu puheensa jota oli suunnitellut koko viikon, mutta Ricky oli jo hypännyt lautansa päälle ja rullasi poispäin.
 —Joo iha sama, kuului tuhahdus etääntyvän selän suunnasta.
 —Eikä tuvallasi ole mitään väliä! Yritti Reginald vielä huutaa, ennen kuin Ricky hyppäsi junaan. Hän oli yrittänyt saada poikansa keskustelemaan taikamaailman ja Tylypahkan perinteistä, mutta Richard oli karannut jokaisesta keskustelusta.
 Poika tuskin kuuli isänsä sanoja, joten hän vain huitaisi kättään puoli huolimattomasti tämän suuntaan. Häntä ei kiinnostanut.


 Ulkona satoi.
Hän vihasi sadetta! Asfaltti oli märkää. Ilma oli märkää. Koulussa kaikki aina ahtautuivat saman katoksen alle, jolloin ei ollut tilaa hengittää. Sisätiloissakin saattoi haistaa kosteuden. Rickyn kengät kärsivät vesivahingoista. Kaikki oli niiiiiin märkää, ettei hän pystynyt skeittaamaan, mikä oli tietysti ongelman todellinen ydin.
Ricky siveli lautansa rauhoittavan karheaa pintaa. Onneksi hän sai olla sentään rauhassa, sillä koko junaosasto oli yksin hänen. Juuri siksi hän täällä istuikin. Junaan noustuaan hän oli varta vasten etsinyt osaston, jossa ei ollut ristinsielua.

 Ricky piti junista ja junamatkoista. Hän arveli sillä olevan jotain tekemistä junan liikkeen kanssa. Se oli hänestä rauhoittavaa.
Lisäksi junalla matkustaminen toi hänen mieleensä enemmän hyviä kuin huonoja muistoja, kuten nyt tämä reissu, joka johti seitsemän vuoden keskitysleirille.
 Ne hyvät muistot olivat muistoja Antysta  ja heidän yhteisistä reissuistaan maaseudulle. Sitä hän ei kuitenkaan kurjuutensa keskellä halunnut ajatella, sillä seuraavan kerran hän näkisi kavereitaan joululomalla ja silloinkin Marty ja Billy todennäköisesti olisivat puolet ajasta reissussa.
 Hänen jenginsä oli jäänyt kauas, kauas taakse ja tuo kaamea välimatka vain kasvoi, pirteän punaisen junan puksuttaessa kohti hänen kärsimyksiensä huipentumaa.

—Ai olihan täällä joku, sanoi tytön ääni yhtäkkiä ovensuusta, keskeyttäen Richardin angstauksen.
 —Ihan vain ennakko varoituksena, että puolen tunnin sisällä ollaan perillä. Kannattaa siis vaihtaa kaapu hiljalleen päälle, tyttö jatkoi. Ricky ehti juuri katsoa tyttöä pelästyneenä, kun tämä oli jo jatkanut matkaansa.
”Kaapu? Mikä ihmeen kaapu? Ah, Kaapu!”

 Richard nousi etsimään tavaroidensa sekamelskasta kaapua, jonka he olivat käyneet porukalla ostamassa. No enimmäkseen se oli ollut sitä, että isä katsoi vierestä äidin hyysäystä Rickyn murjottaessa. Kaavun osto oli ollut päivän typerin toimitus.
Se oli vaatinut erityisen paljon hääräämistä, sörkkimistä ja keskustelua, jossa Richardia ei otettu huomioon.


 Pieni pyylevä mies, joka oli syventynyt loputtomaan keskusteluun Rva. Smithin kassa kaapujen hienouksista, joita jos totta puhutaan, ei Rickyn mielestä ollut olemassa, oli viedä häneltä hengen. Hän oli suunnitellut jo viisi eri tekniikkaa kuristaa mies siltä seisomalta, sillä juuri kun kaapu hänen yllään oli joka kulmasta sopiva, NUO KAKSI sivuuttivat hänet täysin. Hän halusi piruvie ulos!
 Kaupan kellot kilahtivat, eikä Ricky muista milloinkaan iloinneensa isänsä näkemisestä yhtä paljon kuin tuolloin. Reginald huomasi poikansa tuskastuneen ja anovan ilmeen.
 —Onko täällä jo valmista? Hän kysyi aikoen päästää nuoren pojan kärsimyksistään.
 —Ai Regy. Joo on, me tässä vain keskustelimme–, Susan aloitti iloisesti, kunnes huomasi kirjavuoren miehensä kainalossa.
 —Regy! Minä halusin käydä ostamassa Richardin kirjat yhdessä!
Susan Smith oli odottanut pääsyä Viistokujalle 11 vuotta ja halusi juosta kaikki sen ihmeelliset kolkat läpi. Smithin miehillä ei kuitenkaan ollut kärsivällisyyttä moiseen taistoon.
 —Sinulla kesti ja kesti, joten minä ennakoin, jotta ehtisimme hoitaa kaiken, Reginald sanoi harvinaisen kärkkäästi
—Mutta…
—Ei mitään muttia. Tuo poika tahtoo ulos NYT, mies sanoi painokkaasti ja Ricky kiskaisi silmää nopeammin kaavun yltään.
—Jesss!
—Älä mene kauas. Meidän pitää vielä ostaa sinulle sauva, Reginald huomautti ja nykäisi poikaansa hupusta, varmistaakseen että tämä kuuli.
 —Jee, oma erikoislaatuinen hammastikkuni, poika murahti ja pyöräytti liioitellen silmiään.


 Sauva Rickyn matkatavaroissa tuntui tuijottavan häntä syyttävästi. Hän oli tunkenut sen ostosreissun jälkeen kaapin perälle kirjojen mukana ja pakatessaan laukkunsa pohjalle. Sauva oli ostoksista ehkä se, mitä hän inhosi kaikista eniten, koska… se tuntui niin mahtavalta kädessä ja se jos mikä ärsytti Rickyä. Koko sauvan ostoreissu oli ollut häiritsevä kokemus.

 Hänen isänsä oli johtanut heidät pölyiseen ja hämärään kauppaan. Myyjä oli ollut kuolevan näköinen vanhus, jolla oli suuret utuiset silmät. Richard ei ollut pitänyt tavasta jolla mies katseli heitä. Hän oli vaihdellut painoa hermostuneena jalalta toiselle.
—Hyvää päivää, mies sanoi ja piti pienen tauon,
—Reginald Smith. Sinut minä vielä muistankin. Pyökkiä ja lohikäärmeen sydänjuurta. Yhdeksän ja puoli tuumaa, ellen aivan väärin muista
—Ei, ette muista herra Ollivanders, Hr. Smith naurahti ja Ricky vilkaisi isäänsä epäluuloisena. Ei kenelläkään voinut olla noin hyvä muisti.
—Rouvaa minä en muista aiemmin tavanneeni.
—Oh, en minä ole noita, Susan sanoi nopeasti ja tuuppasi Richardin suoraan suden kitaan.
—Hänelle tässä nyt vielä sauvaa tarvittaisiin
—Kyllä, aivan, vanha mies mutisi.
—Kumpi on sauvakätesi?
—Hä? Oikea?
—Ojennapa kätesi. Ei noin, Ollivander mutisi ja asetteli Richardin haluamaansa asentoon. Sitten mittaaminen ja sörkkiminen alkoi; TAAS.   
 Ricky huokaisi tuohtuneesti antaen ymmärtää, ettei arvostanut toimenpidettä. Mies piti jonkin asteista myynti puhetta, mutta Ricky ei sitä huomioinut. Miksi hänen edes olisi? Hän tarvitsi sauvan joka tapauksessa, joten se oli hitto yksi ja sama mistä se tuli.
—No niin Richard. Kokeilepa tätä. Pajua ja feeniksin pyrstösulka. Kahdeksan tuumaa. Oikein napakka, mies naureskeli ja ojensi sauvan Rickyn käteen. Hetkeen ei tapahtunut mitään.

 —Heilauta sitä poika, Hr. Smith sanoi ja Ricky huitaisi vaivautumatta katsomaan sauvaa. Mitään ei tapahtunut, mutta vanha mies varasti tikun hänen kädestään.
—Ehdottomasti ei! Hän huudahti ja vaappui hakemaan uuden.
—Entäs tämä, se on vaahteraa ja lohikäärmeen sydänjuurta. 10 ja puoli tuumaa, vakaa ja varsin mukava.
Ricky huitaisi jälleen vailla tulosta ja yhtä nopeasti puunpala siepattiin häneltä.  Ollivanders antoi hänen kokeiltavakseen vielä muutaman sauvan ja viimeisen kohdalla miehen silmiin syttyi valo.
—Miksipäs ei! Hän huudahti ja kiipesi huterat tikkaat ja nappasi kotelon pölyn seasta.
—Tässä. 13 ja puoli tuumaa. Saarnia ja yksisarvisen jouhi, taipuisa ja hyvin mukautuva. Hyvä mahdollisiin muodonmuutoksiin.
Sauva tuntui aivan erilaiselta hänen kädessään. Hän katsoi sitä lumoutuneena ja kuljetti sitä ilman halki punaisia kipinöitä peräänsä jättäen.
—Wau, hän henkäisi ennen kuin ehti pidätellä itseään.
—Se sujui nopeasti. Nauti nyt poika sauvastasi, Ollivanders naurahti ja Hr. Smith maksoi enemmän kuin mielellään poikansa sauvan.


 Juna hiljensi jarrut kitisten. Ulkona oli jo aivan pimeää, eikä Ricky nähnyt ikkunasta mitään muuta kuin pelokkaan peilikuvansa. Häntä takaisin katsovan pojan kulmat vetäytyivät kurttuun. Richard ei halunnut kenenkään luulevan, saati tietävän, kuinka peloissaan yksi hänen mitättömimmistä aivolohkoistaan oli.
 Niinpä hän asetteli vihamielisimmän ja pelottavimman ilmeensä kasvoilleen, ennen kuin poistui vaunuosastostaan muiden oppilaiden virtaan.
Ja nappasi nopeasti yhä syyttävästi tuijottelevan sauvan taskuunsa.

 Ulkona laituri oli täynnä nuoria jotka olivat pukeutuneen kaapuihin. Massasta oli turha yrittää erotella yksilöitä (ei sillä, että Richard olisi koskaan ollut sellaisessa hyvä).
Laituri sijaitsi hämärän kylän laitamilla. Missään ei ollut betonisia kerrostaloja, eikä katulamppujen kelmeää hohdetta taivaalla peittämässä tähtiä.
—Ekaluokkalaiset tänne! OI! Kolmoset ja neloset antaa painua! Ekaluokkalaiset tänne! Kuului luonnottoman kova ääni edestäpäin. Richard näki juuri ja juuri tumman miehenpään ja sauvan kärjen joka loisti punaisena.
 —Älkää säikkykö Shermania, se on fiksumpi kuin puolet teistä! Seuratkaa punaista valoa! Ekaluokkalaiset tähän suuntaan! Prachet ja Potter antaa painua! Ekaluokkalaiset seuratkaa minua! Ääni jatkoi huutamista ja hiljalleen massa jakautui heihin ”ekaluokkalaisiin” ja muihin.
 Richard oli heti kättelyssä jäänyt puristuksiin eteenpäin valuvan massan keskelle. Hän sipsutti vaivalloisesti eteenpäin ja vilkuili kanssa tovereitaan.
Kaikki näyttivät jännittyneiltä ja samalla he olivat selvästi innoissaan, mitä hän ei voinut käsittää. Miksi kukaan oli innoissaan, tulessaan raahatuksi keskelle ei mitään?
—Varokaa mihin astutte!
He kulkivat pimeää ja jyrkkää metsäpolkua, kunnes saapuivat suuren mustan järven äärelle. Vastarannalla seisoi valtava prinsessa linna, joka keräsi ihastuneita ja vaikuttuneita kommentteja.
 —No niin naiset ja herrat! Korkeintaan NELJÄ yhteen paattiin! Mä en halua toistaa tätä tai selittää rehtorille kuinka jättiläiskalmari söi paatillisen teikäläisiä!
Ricky ei nähnyt massan keskeltä mitään paatteja, kunnes ihmiset hänen edestään olivat nopeasti hälvenneet (todellakin neljä per paatti). Hänen silmänsä vilistivät paatista toiseen, kun hän yritti löytää veneen, jossa ei olisi vielä ketään.
Hän meni viimein veneelle, jossa istui vasta tyttö ja poika.
 —Saako tähän vielä tulla? Hän kysyi näennäisen kohteliaasti ja istui kysyessään jo puoliksi veneessä. Poika katsoi häntä poissa olevasti, eikä tyttöä selvästi haitannut.
—Joo, tyttö mutisi vain tavan vuoksi.
Heidän veneeseensä ei lopulta tullut muita.
 —Onko kaikki kyydissä? Hyvä! ETEENPÄIN! Kuului huuto ja veneet lähtivät yhtä aikaa lipumaan pitkin tyyntä pintaa. Kaikki olivat luonnottoman hiljaa koko matkan.
He sujahtivat kallion seinämästä sisään maanalaiselle laiturille jossa he hyppäsivät pois kyydistä. Siitä he jatkoivat matkaansa kapeita portaita takaisin maanpinnalle.

 He olivat linnan kupeessa ja Richardin oli pakko myöntää, että se näytti makealta.
—Onhan kaikki yhä matkassa? Onko kaikki yhä täällä? Sherman vahdi perää. Seuratkaa! Mies huuteli ja komensi yli suuren koiransa tulotunnelin suulla seisovien nuorien vahdiksi.
Lauma asteli linnan portaat ylös ja jäi odottamaan suurimpien kaksoisovien, mitä Ricky oli koskaan nähnyt, eteen.
—Valmista? Mies kysyi ilkikurisella äänellä ja koputti oviin. Ne aukesivat nopeasti, mutta jälleen lauman puristuksista oleva Ricky ei nähnyt mitään. Joku ovet ilmeisesti oli aukaissut sillä mies sanoi:
—Minä jätän heidät nyt teille professori, ja lähti astelemaan sisälle. Ennen kuin hän lähti, hän heilautti heille kättään, — Onnea
—No niin. Olen professori Lipetit. Jos nyt pysyisitte kasassa ja seuraisitte minua
 Ääni oli selvästi vanhan miehen ja ilmeisesti myös pienen miehen, sillä Richard ei edelleenkään nähnyt mitään. Oli outo tunne seurata ääntä, tietämättä mistä se tulee.
Kun heidät johdatettiin ylös portaita ja halki suuren eteishallin, hän näki vilauksen siniseen kaapuun pukeutuneesta pienestä miehestä. He astelivat ohi toisten suurien pariovien, joiden takana oletettavimmin hälisi tuhatpäinen kummajaisjoukko. Heidän matkansa päättyi pieneen ahtaaseen huoneeseen.
 —Odottakaa täällä kunnes tulen taas hakemaan teitä. Kuten moni varmasti jo tietää, teidät tullaan lajittelemaan hetken päästä tupiin. Tuvasta tulee perheenne, jolle voitte ansaita hyvistä suorituksistanne pisteitä. Huono käytös ja sääntörikkomukset johtavat luonnollisesti täysin päinvastaiseen lopputulokseen.
Tylypahkan tupia on neljä: Korpinkynsi, Puuskupuh, Luihuinen ja Rohkelikko. Koettakaa astua esille avoimin mielin, sillä jokainen tuvista tuo jotain yksilöllistä esille. Tulen takaisin hetken päästä, mies piipitti ja poistui. Ihmiset Rickyn ympärillä alkoivat liikehtiä levottomasti, mutta kukaan ei tuntunut olevan puhetuulella. Siellä täällä kuului kyllä vaimeaa supatusta.
 Hetki tuntui Richardista ikuisuudelta ja hän tahtoi kovasti takoa päätään seinään.

 —Jos nyt muodostaisitte jonon. Kiitos, kului Lipetitin ääni jälleen ja hermostuneet oppilaat alkoivat asettua jonoksi kiireellä ja kuhinalla. Ricky näki tilaisuutensa tulleen ja luikahti jonon viimeiseksi.
Jono lähti liikkeelle, marssien heidän aikaisemmin ohittamiensa pariovien kautta suureen saliin jossa kummajaisten lauma odotti. Saliin päästessä Ricky hieman katui päätöstään jäädä viimeiseksi. Hänestä tuntui, että kaikki silmäparit neljästä pitkästä pöydästä tuijottivat yksin häntä.
 Richard oli niin hermostunut, ettei juuri huomannut muuta ympäristöä. Hän keskittyi tuijottamaan edessä seisovan pulskemman pojan takaraivoa.
Hän ei nähnyt mitä edessä tapahtui jonon pysähdyttyä ja muututtua klimpiksi. Yhtäkkiä salin vain täytti typerä laulu, jossa joristiin jotain niistä neljästä tuvasta. Sanomattakin selvää, että laulu meni häneltä yli hilseen, mutta silti hän taputti kiltisti muiden mukana laulun loputtua.

 Pieni mies asettui niin, että Richard viimein näki tämän kunnolla.
Professori oli selvästi hyvin vanha. Normaalisti kukaan ei työskennellyt enää noin vanhana. Valkoisen parran ja kulmakarvojen alta katseli pienet tuikkivat silmät ja mies oli yhtä hymyä. Huolimatta pituudestaan, Lipettiin vaikutti mukavalta opettajalta.
Lipettiin avasi pergamentti rullaa auki puhuessaan.
—Kun luen nimenne, te tulette ja panette hatun päähänne. Valerie Alda!
 
 Laiha, mutta innokas tyttö astui ylös eteen ja nosti eturivin päiden tasolta päähänsä rispaantuneen velhonhatun.
”Ai tuosta hatusta oli puhe”
—LUIHUINEN! Hattu, HATTU, huusi ja Richard sai elämänsä sydärin. Häneltä meni ohi tytön siirtyminen oikeimman puoleiseen pöytään, koska hän kauhisteli yhä puhuvaa hattua, jonka toivoi olevan hallusinaatio. Häneltä meni seuraavaksi kutsutun nimi myös ohi, mutta hän odotti hiljaa muiden kanssa että hattu puhuisi.
—KORPINKYNSI! Se todellakin huusi ja pöytä heidän klimppinsä oikealla puolella hurrasi.
—Benjamin Barker! Kuului huuto ja poika, joka oli ollut Rickyn kanssa samassa veneessä, asteli eteen ja istui hattu päässä alas. Hattu oli hiljaa varsin kauan, kunnes se huusi:
 —ROHKELIKKO! Poika tuntui katsovan hattua hieman kummissaan astellessaan ääri vasemmalla sijaitsevaan pöytään.
—Miranda Barker!
Nyt eteen astui tyttö Rickyn veneestä. Tämä istui alas itsevarmana ja nopeasti hattu huusi:
—LUIHUINEN!
Miranda näytti varsin tyytyväiseltä poistuessaan. Richard alkoi viimein oivaltamaa koko prosessin idean.
 Hän ei vain ymmärtänyt minkä perusteella jako tapahtui.
—Edward Cracuel!
Luurangon laiha poika, jonka silmät pullottivat kuin kalalla, istui arasti alas. Hän istui hattu silmillään piinaavan kauan, kunnes viimein:
—LUIHUINEN!
 Rickyn mielenkiinto jaksoi seurata vielä hattarahiuksisen (ja ehdottomasti creapyn näköisen) Elly Coxin ja joka naisen unelmaprinssin näköisen, hymypoika Daniel Cromwellin lajittelut Rohkelikkoon, minkä jälkeen se lopahti, eikä hän jaksanut enää arvuutella tupajaon logiikkaa.

 Hiljalleen oppilas massa hänen ympäriltään hälveni ja lähestyttiin S:ää. Richard pakotti itsensä valpastumaan kuullessaan Colin Riversin nimen. Poika käveli tyytyväisenä rohkelikkojen pöytään.
—Myles Shawt!
Poika, jonka hiukset olivat tummanpunaisuudessaan niin tummat, että ne näyttivät mustilta, harppoi virnistäen omahyväisesti eteen. Hattu julisti päätöksensä lähes heti.
—ROHKELIKKO!
Sitten se tulikin jo
—Richard Smith!
Rickyllä meni hetki tajuta että kyse oli hänestä. Hän puikahti ihmisten välitä ja harppasi portaat ylös. Hän vilkaisi professoria ja hattua, nosti hatun sitten ylös jakkaralta ja istui alas hattu pääsään, tai no, silmillään oikeastaan.

 Tämä oli niin typerää.
”Äläs nyt poika” kuului vaimea ääni jostain. Ricky tunsi jähmettyvänsä aloilleen. ”Oletpas sinä taas kumma tapaus: Olet sosiaalinen ja tasavertainen, mutta laiska sääntöjen suhteen. Et ole varsinaisesti laiska, vaan… hmm, todellakin. Mielenkiintoista.”
 ”Mikä niin, jos saan kysyä?” Richard mietti närkästyneenä.
”Sinä poika voisit pärjätä hienosti Luihuisessa tuolla kunnian himollasi. Olet ehkä turhan nirso ja kärkäs Korpinkynneksi, mutta toisaalta…”
”Kuule, mulle on IHAN yks ja sama. Tää on muutenkin jo ihan perseestä, niin heitä nyt vaan jotakin niin päästään eteenpäin! Oli se ’tupa’ mikä hyvänsä, niin seuraavat seitsemän vuotta tulee silti olemaan paskaa”
”Hyvä on. Kyllä, nytpä tiedän, sinusta tulee oiva ROHKELIKKO!”
Viimeinen sana kaikui koko salille ja pöytä Rickyn oikealla hurrasi kolmatta perättäistä tupalaistaan. Richard laittoi hatun takaisin ja harppoi tympääntyneenä pöytään.
Hän mulkaisi vieressään olevaa poikaa, eikä kukaan ryhtynyt hänen kanssaan keskusteluun.

 Viimeisenä lajiteltiin Hoa Xan. Eksoottisen näköinen tyttö, jolla oli upeat silkkiset hiukset. Hattu lajitteli hänet nopeasti Korpinkynteen.
Kun kaikki oppilaat oli saatu lajiteltua, vei Lipettiin hatun ja pallin pois. Samalla pitkän poikki pöydän keskellä istuva mies nousi seisomaan.
 Richard oletti tämän olevan rehtori. Tuoli miehen takana oli korkeaselkäinen ja huomattavasti hienompi kuin vieressä istuvien; plus koko sali hiljeni tämän noustessa.
Mies ei ollut vielä kovin vanhan näköinen. Punaisia hiuksia oli sliipattu pään myötäisiksi, mutta latvat nousivat itsepintaisesti ylös ja ympäriinsä kuin pienet liekit. Leveä hymy oli jotain hurmaavan, häijyn hirveän ja hullun välimaastosta.

 —Tervetuloa! Jälleen meille koittaa antoisa ja sääntöjen rajoissa luonnollisesti, jännittävä vuosi! Rakkaat taukit, ottakaa opiksenne, mies sanoi ja repi naurut Richardin pöydältä.
—Syökää! Syökää! Lihokaa kunnes ette mahdu ilkeiden velhojen häivytys kaappeihin!
Sali taputti hetken, kunnes jostain taianomaisesti  ilmestyi kasoittain ruokaa.
Richard tuijotti yllättävää ruokamäärää hetken, ennen kuin rohkeni kasaamaan itselleen pienen keon sitä sun tätä.
 
 Muut ensiluokkalaiset tuntuivat odottavan innokkaina tuntien alkua, tai että ylipäänsä pääsisivät vaeltelemaan linnassa ja sen maagisessa ympäristössä.
Ei sillä, ettei Ricky odottaisi, kyllä hän odotti.
 Mitä nopeammin olisi huominen, sitä nopeammin tulisi ylihuominen ja sitä nopeammin yliylihuominen ja niin edespäin; kunnes kaikki seitsemän vuotta helvettiä olisivat ohi.
—Smithän se oli, eikös? Joku kysyi yllättäen ja Ricky nosti katseensa potuistaan salamana, murhatakseen kysyjän tuijotuksellaan. Hänen katseensa haravoi nopeasti kysyjää ja pysähtyi sitten sen kiiltokuvapojan   kohdalle.
—Niin? Rickyn ääni iski tikareita ihmiskorviin.
Pojan ilme ei rävähtänytkään, pisteet tälle siitä.
—Ei kun, ajattelin vaan kysyä sinultakin lempi huispausjoukkuettasi
—Kuule mää en mitään vispaa, Ricky sanoi vihaisesti ja keskittyi taas ruokaansa.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä toinen oli kysynyt, mutta aina oli varmaa olla vihainen. Se toimi Anthyyn, Jhonyyn, Tobyyn, Martyyn  , siihen kusipää Cameroniin… lista oli loputon. Oikeastaan se loppui Billyyn, johon taktiikka ei tahtonut tehota, mutta se johtui siitä, että se oli typerä irkku…
 Sekä hymypoika, että muut tuntuivat oivaltavan, ettei Ricky aikonut osallistua keskusteluun.

 Ricky ei syönyt itseään täyteen, omaksi onnekseen, sillä jälkiruuan saapuessa olisi ollut kurjaa kuolata vierestä, kykenemättä itse syömään murustakaan.

 Jälkiruuan jälkeen ruoka ja astiat katosivat, yhtä salaperäisesti kuten olivat tulleetkin ja rehtori nousi jälleen seisomaan, saaden salin hiljenemään.
—Nyt kun kaikilla on nassut tukossa ja täynnä lienee parin ilmoituksen paikka. Ensiluokkalaisille tiedoksi, että koulualueen laitamilla sijaitseva meitä on kiellettyä aluetta kaikkina vuorokauden aikoina, kaikilta oppilaita. Riistanvartijamme Hayden Miner, halusi muistuttaa luovista jälki- istunnoistaan, sekä Shermanin ja Hypnoksen virka intoisuudesta, rehtori sanoi viitaten kädellään pääoven suulla seisovaan mieheen, joka oli noutanut heidät asemalta. Nyt viimein Ricky näki tämän kasvot kunnolla.

 Miner oli oletettavasti rehtoria nuorempi, tällä oli kahvin ruskea iho ja tummat hiukset jotka hapsottivat miten sattuu. Miehen toispuoleinen ilkikurinen hymy, yhdessä tuikkivien eri pari silmien kanssa, vakuutti Richardin (ja monet uudet puuskupuhit) miehen luovasta hulluudesta.
 Hämmästyttävää kyllä, tämän rinnalla seisoi täysin samannäköinen mies.

 —Hagias puolestaan halusi muistuttaa taikomisen olevan ja pysyvän kiellettynä aktiviteettina käytävissä. Samoin, että Weasleyn Welhowitsien tuotteet voidaan tarvittaessa takavarikoida.
Kyseinen mies siristi silmiään ja mulkaisi nopeasti ympäriinsä, ennen kuin hymyili taas veitikkamaisesti. Ricky oletti tämän olevan vahtimestari.
 
 —Puuskupuheille ilouutinen! Meillä, siis minulla, on teille uusi tuvanjohtaja, joten älkää peljätkö kakkoset ja vanhat rääpäleet, viimevuotinen katastrofi ei toistu!
Puuskupuhien pöytä heidän vierestään nousi hurraamaan seisaaltaan ja rehtori kumarteli ylistysten edessä.
—Voisiko professori Viveca Fawcett ystävällisesti nousta?
Pöydän vasemmalta nousi tomera, kiharahiuksinen nuori nainen.
—Ms. Fawcett tulee olemaan uusi liemien professorinne (kommentti sai kaikki tuvat aivan sekaisin), mikä tarkoittaa sitä että professori White siirtyy lento-opettajaksi matami Huiskin jäätyä eläkkeelle! Rehtori huusi melun yli ja kaikki meteli kuoli kasaan.

 —Ja haluaisin muistuttaa tärkeän, mutta surullisen tapahtuman kaksikymmentävuotismuistojuhlasta , rehtori sanoi äärimmäisen vakavana ja pälyili ympärilleen.
—Toisen Velhosodan kaksikymmentävuotismuistojuhla tullaan jälleen pitämään koulussamme. Päivä jolloin teidän tulevaisuutenne turvallisuus taatiin.  Ikävä aloittaa vuosi tällaisella muistutuksella, mutta jottemme tekisi samoja virheitä ja antaisi historian toistaa itseään mitä kaameimmalla tavalla, meidän täytyy muistaa. Ja nyt nukkumaan!
Oppilaat ja opettajat nousivat taputtamaan, ennen kuin satapäinen lauma valui  kaksoisovista ulos.
—Ekaluokkalaiset jos seuraisitte minua! Tyttö, jonka hiukset olivat tiukalla nutturalla, sanoi ja nosti kättään.
—Seuratkaa minua, niin johdatan tiedät tupaamme Rohkelikkotorniin.

 Varsin kiltisti Richard ja hänen tupatoverinsa lähtivät seuraamana turhan tärkeää tyttöä. Linna oli sokkeloinen ja isompi mitä Ricky oli odottanut. Kun he viimein saapuivat vanhaa naista röyhelöisessä mekossa esittävän taulun luokse, oli Richard henkisesti jo kilometrien päässä, toinen puoli aivoistaan autuaasti jo nukkumassa.
Hän laahusti puoliunessa muiden poikien perässä makuusaleihin. Jostain syystä hänen matkatavaransa lojuivat keskimmäisensängyn päädyssä.
—Saamari, hän murisi ja potkaisi arkkuaan napakasti. Hän olisi halunnut nukkua seinänvieressä kaukana huonetovereistaan, mutta ei. Hän joutuisi kestämään seitsemän pitkään, kiduttavaa, tuskaisaa vuotta muiden väistämätöntä läsnäoloa.
Richard kiskoi päiväpeiton pois ja alkoi tonkia pyjamaansa arkusta. Samalla hän sujautti sen suojiin jotain lämpimän oranssia, mitä ei tahtonut muiden poikien näkevän.
Mutistuaan hyvät yöt toisille, hän veti verhot kiinni ja ryömi vieraaseen sänkyyn.
 ”Miks kaikki on niin pirun onnellisia?”

[Soni]

-a/n-Ricky is back nyt kun kirjoituksista päästiin(enkä kussut niitä edes pahasti)!Eilen sain viimein itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin tämän vihdoin koneelle.Tämä on niin pitkä että oman mielenterveyteni vuoksi postaan kahdessa osassa.

Kultainen Kolmikko

 Hiljainen aamu valui ikkunasta sisään. Richard käänsi kylkeä valon paistaessa verhojen minimaalisesta raosta hänen naamalleen. Poika oli nähnyt mitä makoisinta unta kunnes typerä aurinko sokaisi hänet.
Hiljainen mutina alkoi kuulua jostain päin ja Richard joutui miettimään varsin kauan, missä oli. Kun hän viimein muisti, hänen mielialansa laski vielä monta astetta alemmas. Hän ei halunnut olla tässä typerässä laitoksessa, hän ei halunnut pukea jotain typerää kaapua ja heilutella typerää hammastikkua, saati jutella joillekin tyypeille, jotka saivat tästä koko laitoksesta outoja kiksejä.

 —Hei Smith, oletko hereillä? Ystävällinen ääni kysyi, johon Ricky vastasi ärtyneellä murahduksella.
 —Jos haluat saada aamiaista, niin meidän pitäisi mennä, Harry, jonka nimen Richard hämärästi muisti, jatkoi ja kurkisti verhojen välistä. Peiton alta pilkistävä hiustupsu, päästi alistuneen huokaisun tyynyynsä ja huitaisi kättään epämääräisesti.
 —Kunhan nouset, toinen naurahti ja lähti muiden kanssa aamiaiselle.
”Tympiä” Richard manasi itsekseen ja nousi kankeasti ylös. Hänen teki mieli vielä nukkua, mutta kerran herättyään hän ei kyennyt enää nukkumaan. Itsekseen jupisten hän nousi ylös sängystä. Hän hieroi unista naamaansa raivoisasti kämmeniinsä ja vispasi sitten lyhyet hiuksensa ympäriinsä.
 Ricky haukotteli kolme kertaa enne kuin sai aikaiseksi raahautua arkulleen vaatteiden hakuun. Kaapu edelliseltä päivältä lojui kannen päällä ja Ricky mulkaisi sitä kuin pahinta vihollistaan. Hän ei jaksanut nähdä vaivaa etsiäkseen muita vaatteita kuin ne varsin naurettavat tupavaatteet joissa komeili leijona vaakuna. Kravatti osoittautui varsinaiseksi pirulaiseksi (Syynä saattoi olla se, ettei hän koskaan aiemmin ollut laittanut kravattia, sillä heidän koulussaan oli ollut vapaa pukeutuminen). Richard vain tunki sen taskuunsa ja ryntäsi aamiaiselle.


 Suuri Sali näytti varsin eriltä päivänvalossa, kuin mitä se oli näyttänyt edellisiltana juhla loistossaan. Se oli paljon arkisemman ja kalseamman näköinen. Joka tuvan pöydissä oli reippaasti väkeä, joten Ricky ei onnekseen ollut varsinaisesti myöhässä.
Pikaisesti hän harppoi tupalaistensa pöytään katsomatta ja välittämättä kenen vieressä istui.
—Huomenta, nariseva ja utuinen ääni sanoi aivan liian läheltä Rickyä ja tämä oli tukehtua lusikkaansa. Kauhuissaan hän katsoi oudointa tyttöä ikinä.
Tämän sotkuiset, purkkapallon väriset, hiukset hapsottivat kaikkialle ja puoli avoimet silmät olivat mustien renkaiden ympäröimät. Ricky kuuli vain vinkaisevansa jotain ja palasi nopeasti aamiaiseensa, kauhoen sen sellaista vauhtia, että Billy O’Grady olisi ollut kateudesta vihreä.

 Matkallaan takaisin Rohkelikko torniin hän eksyi. Jos hän olisi kiinnittänyt edellisellä iltana yhtään huomiota, hän olisi tiennyt minne suunnata.
—Voi paska, hän jupisi ja haroi hiuksiaan tuskissaan. Hän päätyi juoksentelemaan päämäärättömästi ympäriinsä. Hänen mieleensä ei käynytkään pyytää apua seinillä roikkuvilta maalauksilta tai vastaan tulevilta oppilailta, koska a) avun pyytäminen ei sopinut hänen haluamaansa ”pahis” imagoon ja b) hän ei luottanut kehenkään (sinänsä viisasta, sillä mikä sen nautinnollisempaa, kuin eksyneen ekaluokkalaisen juoksuttaminen?).
 Hän oli juuri aikeissa purkaa turhautumistaan haarniska jonoon, kun hän näki tuvastaan olevan poika lauman, jotka sattuivat myös olemaan ensimmäisenvuoksikurssin oppilaita. Ricky ei ollut uskoa onneaan ja lähti seuraamaan poikia sopivan välimatkan päästä. Poikia oli viisi, joista Richard tunnisti Myles Shawtin. Kyseisen pojan vieressä käveli eilinen kiiltokuva/joka-anopin-unelma, jonka nimeä hän ei muistanut. Kolmea muuta hän ei tunnistanut olleenkaan.
Shawtin kanssa kävi kiivasta keskustelua muita pidempi poika, jolla oli tavallisen ruskeat hiukset ja tyttömäinen söpö nöpönenä. Unelmapojan vierellä käveli poika, jonka hiukset olivat pitkät, kultaiset ja kiharat. Lisäksi sillä hyypällä oli ”olen-maailman-onnellisin-ihminen” hymy. Muista hieman erillään tuli kaikin puolin vaalea poika tuijotellen uteliaana ja ihmeissään seinillä olevia tauluja.
Tämä sai Richardinkin ensimmäistä kertaa tosissaan katselemaan tauluja. Ne olivat kuin taulutelkkareita! Paitsi ettei niiden kuva tarjontaan voinut vaikuttaa.

 Ricky oli niin uppoutunut tuijottamaan silmäkovana maalausta, joka esitti pikkupoikaa röyhelöisessä mekossa, ettei huomannut Shawtin joukkoineen kadonneen.
—Voi ---! Hän kirosi käyttäen rumimpia sanoja, joita oli oppinut parkissa vanhemmilta pojilta.
—Oletko eksynyt? Kysyi huvittunut ääni hänen selkänsä takaa ja Ricky pyörähti salamana ympäri. ”Miranda ja Benjamin Barker” hänen aivonsa sanoivat. Mirandan suu oli huvittuneessa hymyssä ja maantien väriset hiuksen oli vedetty eilisen tapaan takaraivolle, töyhtömäiseksi poninhännäksi. Vaaleanruskeahiuksinen Benjamin näytti yhtä poissa olevalta kuin oli näyttänyt edellisenä päivänä. Se taisi olla pojan perusilme.
—En! Richard äyskäisi vihaisena vaistonvaraisena, mikä sai Mirandan kikattamaan.
— Okei, what ever, voisitko huolehtia Benjyn takaisin teidän tupaanne?
—Joo totta kai, Ricky naurahti koppavasti ja tarrasi Benjamia kyynärtaipeesta. —Come on Cloudhead.
Benjamin kulki kuuliaisesti Richardin retuuttamana, kunnes Rickyn aikoessa oikealle tämä avasi suunsa.
—Eiku vasemmalle, ja loppumatkan Richard vain seurasi omissa maailmoissaan lilluvaa poikaa, eivätkä he vaihtaneet enää keskenään sanakaan, mikä oli varsin täydellistä.
Tällä kertaa Richard yritti jopa kiinnittää huomiota heidän kulkureittiinsä, mutta siinä oli liikaa liikkuvia portaita ja käännöksiä.
Kun he viimein pääsivät Lihavan Leidin muotokuvalle, Rickyn pää oli täynnä kumia, muotokuvia ja matkapahoinvointia.
—Mikset sä mene sisään? Hän kysyi edessään yhä seisovalta pojalta, joka katsoi surkeana takaisin.
—En muista mikä se salasana oli.
—Briliant.
—Sorry.
—Eipä tuo paljon auta.
—Muistatko sinä sitä?
Richard katosi toista äimistyneenä. Tietenkään hän ei muistanut! Valvoja tytön ääni oli ollut niin tylsä että… paska.
—En
—Miten me nyt päästään sisään?
—Revitään taulu alas? Ricky ehdotti saaden Leidiltä ja Benjaminilta kauhistuneet kirkaisut.
—Mitä? Hän kysyi viattomasti.
—Onko sinulla poika salasanaa vai ei? Leidi kysyi
—No ei
—No häivy sitten
Richard oli juuri avaamassa sanallisenarkkunsa vuolaaseen valitus tulvaan, joka sisälsi lisää härskejä parkissa opittuja sanoja, kun muotokuva heilahti auki ja tummaihoinen tyttö astui ulos.
—EI! Älä anna sen sulkeutua! Ricky rääkäisi.
—Hä? tyttö kysyi säikähtäneen ja muotokuva heilahti takaisin aloilleen. Leidi katsoi Richardia selvästi voitonriemuisen ylimielisenä.
—Voi ---! Richard manasi tosissaan.
—Hyi poika mitä kieltä! Leidi torui tätä kahden muun tuijottaessa Rickyä ymmällään. Tyttö heräsi (ylläri) Benjaminia aikaisemmin tuijotuksestaan.
—Ettekö te päässeet sisään? Hän kysyi.
—No miltä näytti?
—Kahdelta luuserilta, jotka myöhästyy tunneilta, kuului tytön kärkäs vastaus.
—Öö.. voisitko kertoa salasanan? Benjamin kysyi maailman suloisimmalla puppyface ilmeellä, joka olisi saanut Rickynkin myymään elimensä mafialle hetkessä, syömään kasan hevosen paskaa ja hyppäämään alastomana alas koulunkatolta. Tyttö meni niin punaiseksi kuin saattoi ja aivan hämilleen, suurien ruskeiden silmien anovan katseen alla.
—Ku- kultainen komikko, hän änkytti ja Benjamin hymyili pienesti.
—Nähdään, Benjamin huikkasi pois juoksevan tytön perään, joka meinasi taakse vilkaistessaan, juosta päin haarniskaa.
—Kultainen kolmikko, Ricky sanoi muotokuvalle, joka mulkaisi häntä, kuten hattu tädeillä oli tapana Rickyn rullatessa niistä ohi.
—Hee—ei, mulla oli paska aamu, ett jos alotettais puhtaalta pöydältä ja--, Rickyn lause jäi kesken Mylesin porukkoineen syöksyessä ulos, —Tai sitten ei! Moro! Hän hihkaisi ja livahti sisään ja melkein törmäsi vaaleahiuksiseen poikaan. Lihava Leidi ryhtyi huutamaan hänen peräänsä hävyttömyyksiä joiden päälle hän ei ymmärtänyt.
—Ankeuttajan sekasikiö! Peikon räkääkin alhaisempi elämän muoto!

 Ricky harppoi portaat tyytyväisenä itsekseen naureskellen. Heille oli aamiaiselle jaettu lukujärjestykset ja ensitöikseen Ricky ryhtyi selvittämän sen kryptistä arvoitusta. Hänellä saattoi olla loitsuja, mutta toisaalta se saattoi olla liemiä. Kuka juntti nämä lukujärjestykset oikein teki?
Benjamin astui makuusaliin ja ryhtyi lastaamaan kirjoja laukkuunsa.
—Leidi ei kauheana tykännyt siitä tempustasi
—Eipä tullu huomattua, Richard tuhahti sarkastisesti, —Mitä meillä oikein on? Hän kysyi antaen ylpeydestään periksi.
—Liemiä. Tyrmissä että tule äkkiä jos haluat löytää perille, Benjamin sanoi. Richard läsäytti arkkunsa auki ja nappasi reppunsa sen pohjalta ja survoi liemien kirjansa sisään. —Mitä muuta meillä on?
—Olettaen että lukujärjestyksemme ovat samat niin muodonmuutoksia, taikuudenhistoriaa ja pimeydenvoimilta suojautumista
Richard survoi kyseisten aineiden kirjat reppuunsa ja lähti Benjaminin perään. Heidän astuessaan ulos Leidi ryhtyi jälleen huutamaan syytöksiä Richardin perään. Poika vain nauroi, eikä häntä haitannut tieto, että juoksusta huolimatta hän oli myöhässä.
Oletettavasti oikean oven taakse päästyään Richard takoi nyrkkiään paksuun puiseen oveen. Ovi heilahti auki, mutta ketään ei ollut sen takana.
—Misters Barker and Smith I presume? Kysyi opettaja luokan edestä ja kaikkien päät kääntyivät ovella seisoviin poikiin.
—Mää eksyin ja Barker unohti salasanan jota meikäkään ei btw. muistanu, Ricky sanoi tarpeeksi kuuluvalla äänellä ja käveli peremmälle hämärään luokkaan.
—No tämä on ensimmäinen päivänne niin eiköhän tuo mene, opettaja naurahti, —Sitä paitsi olemme vasta aloittamassa. Istukaa jonnekin missä on vielä tilaa, nainen sanoi hyvän tuulisesti ja Richard harppoi pulpettirivien seassa.

 Kaikki muut olivat jo kiltisti pariutuneet, vain kahdella ihmisellä ei vielä ollut paria: Miranda Barkerilla ja toisella luihuispojalla, jolla oli ärhäkän punaiset pystyt hiukset.
Benjamin luonnollisesti meni siskonsa/ serkkunsa (mistä hän olisi sitä tietänyt?) viereen joten Richard harppoi luihuisten puolelle luokkaa punahiuksisen pojan viereen.
He mulkaisivat toisiaan tervehdykseksi.

 —No niin, nyt kun meillä on kaikki paikalla voimme aloittaa! Ottakaa yksi noidankattila per pari, tämä on tiimi työ, professori sanoi aurinkoisesti ja suoristi noidanhattua permanentti kutreillaan. —Älkää ottako vielä kirjoja esille, sillä tänään me aloitamme jollain uudella ja erilaisella!
Voi luoja! Jos opettaja sanoi tuollaista, se ei koskaan tiennyt hyvää.
—Me teemme hattaraa!
Joillakin oli käsitys mitä oltiin tekemässä ja he hurrasivat pienesti.
—Saako sen syödä sitten itse? Joku rohkelikko kysyi.
—Totta kai! Syömistä varten me sen teemme. En tiedä mitä te olette kuulleet liemistä, mutta minun vahtivuorollani kaikki onnistuvat. Tulette vielä huomaamaan kuinka pitkälle te pääsette liemenkeittotaidoilla. Liemet…, professori aloitti palopuheen joka valui ohi Rickyn korvien, —Ohjeet ovat taululla, eikun työn iloa! Nainen viimein sanoi ja ohjeet ilmestyivät itsestään seinälle.
Richard oli valmis oksentamaan sateenkaaria ja yksisarvisia.
—Vastenmielistä, hänen parinsa mutisi.
—Älä muuta viserrä. Kuule meidän täytyy ottaa sun kattilas
—Miks?
—Mää unohin omani, Ricky mutisi, —Jos mää mittaan nuo ainekset, niin sää teet…jtn., hän jatkoi ja lähti hakemaan opettajan pöydältä sokereita ja muita mömmäjä. Hänen onnistui kuin onnistuikin, kuskaamaan ainekset heidän paikalleen ja he ryhtyivät murahdellen yhteistyöhön.

Puolen tunnin päästä kattilassa kupli jotakin mikä ei ollut hattaraa. Professorin siirtyi juuri heidän kohdalleen ja tämän onnellinen hymy sammui.
—Oi voi… voi pojat. Miten tässä näin kävi? Tämän pitäisi kaikilta onnistua
Pojat vilkaisivat toisiaan sivusilmällä ja toinen kohautti harteitaan.
—Me edettiin ohjeiden mukaan, tämä sanoi ja Richard nyökkäsi.
—Oletteko varmoja? Jäikö mikään aine pois?
—Ei, siis olemme varmoja. Tarkistin aina seuraavan vaiheen ja kyllä Smithkin teki asiallista mittaus työtä

 —Todella kummallista… no jatkakaa, ehkä ihme tapahtuu, professori mutisi ja siirtyi seuraavan parin luokse.
—Miltä tän kuuluis sitten näyttää? Hänen parinsa kysyi.
-- Sellasta vaaleanpunaista sokerihöttöä. Tahmasta ja tarttuvaa, mutta sika hyvää, Richard naurahti ja käänteli heidän ruskeaa klimppiään kattilan pohjalla. Hänelle olisi kyllä hattara maistunut.
Loppujen lopuksi he olivat ainut pari joka ei onnistunut hattaran teossa. Heidän ruskea klimppinsä pääsi kyllä hämmästyksen kohteeksi sillä a) moisen piti olla sula mahdottomuus ja b) se haisi aivan kaamealle.
-- Tässä on mainio esimerkki--, opettaja alkoi sepostamaan klimpin erikoisia ja kiehtovia ominaisuuksia.
Tunnin päätyttyä Richard varmisti että seurasi oman tupansa jäseniä samalla kun yritti selvittää missä kohtaa hänen lukujärjestystään löytyisivät luokat.
Hän ei ehtinyt löytää niitä ennen kuin he olivat jo luokan edessä. Sama kokoon pano odotti luokan aukeamista, kuin mitä oli ollut liemienkin tunnilla. Rickyn huonetoverit, se Barkerin tyttö ja se punapää. Hän tunnisti hämärästi muutaman muun naaman viimetunnilta.
 Muut olivat varmasti painaneet toistensa naamat vähintään, jo muistiin ja puolien nimet, mutta ei Richard. Hänellä oli ollut aina ongelmia näissä asioissa, varsinkaan kun häntä ei kiinnostanut ympäröivä maailma tippaakaan. Ihmisten kasvot vain tuppasivat kadota ennen kuin hän ehti painaa niitä mieleen. Sitten oli tietenkin nimen ja naaman tai nimen ja paikan yhdistämisen mahdottomuus, ellei kyseessä ollut poikkeus tapaus hän unohti ihmisten nimet 96 %:sesti. Barkerit hän muisti siksi että oli tullut näiden kanssa samalla veneellä ja kiinnittänyt erityisesti huomiota näiden lajitteluihin. Sama oli Myles Swathin kanssa, poika oli niin eksoottinen että tämä jäi mieleen.

[Soni]

 Richard oli jäänyt muista selvästi erilleen ja valunut seinää myöten lattialle ja aivan omiin maailmoihinsa. Hän keräsi uteliaita katseita vastapaatä seisoskelevilta luihuisilta, joita hän ei huomannut.
 Hänen ajatuksensa keskeytti pitkä ja ronski mies joka harppoi pitkin käytävää heitä kohti. Miehen naama oli pitkän takkuisen tukan peitossa ja se mitä pehko ei peittänyt, parta valtasi. Otsahiuksien alta pilkottivat pistävät, mustat silmät jotka kipunoivat. Mies ei hymyillyt ja ruumiin kieli oli hyökkäävä.

 ”Mitä tuo tänne tulee noin kiukkusena?” Ricky kummasteli itsekseen. Kävellessään heistä ohi hän mulkaisi kaikkia ja veti sitten luokan oven auki – No niin, sisään siitä, ei tässä ole koko elämää aikaa! Mies ärähti äänellä joka oli karhea ja murisi matalalta. Toi Richardille mieleen hänen liikunnan opettajansa toiselta luokalta. Joka oli ollut kaamean yli painoinen ja ketjupolttaja, sekä totta kai paska opettaja.

 Luokka valui sisään vikkelästi (Ricky viimeisenä). Richard yritti metsästää itselleen parempaa istumapaikkaa, mutta huono puoli viimeisenä tulemisessa on se, että kaikilla muilla on jo joku jonka kanssa istua.
Viimeinen tyhjä paikka oli aivan takarivissä (jess!) jälleen luihuispojan vieressä.
”Saa kelvata” hän tuumi ja rojahti toisen pojan viereen, joka arvatenkin säikähti ja säpsähti. Richard ei edes vilkaissut toista ja kaivoi kirjansa esiin.

—Huomenta ja tervetuloa muodonmuutoksiin. Minä olen professori Mercur Eastaughffe, mies sanoi äänellä joka kantoi selvänä takariviin asti ja piti tauon liidun kirjoittaessa itsekseen koukeroista sukunimeä taululle, —Se tarkoittaa että puhuttelette minua professori Eastaughffena, jos yksikin teistä laistaa ja liperöi minä pidän huolen että opitte nimeni oikein, mies jatkoi ja kyyräsi heitä kuin odottaen vasta väitteitä. Eturivissä istuvat Milla Malli oppilaat kirjoittivat kiireesti jotain ylös, samalla kun yrittivät väistää miehen alta pois. Richard huokaisi helpotuksesta, että istui takarivissä.

—Muodonmuutokset on aineista vaikein, monimutkaisin, hienostunein ja vaarallisin idiootin sitä harrastaessa. Tästä syystä pidän huolen että yksikään idiootti ei tunneillani istuskele, mies jatkoi ja harppoi nyt edes takaisin pitäen koko luokkaa otteessaan, —Minä olen paras muodonmuutosten opettaja jota voitte toivoa, sillä minä olen paras, siksi teillä ei ole varaa valittaa mistään päätöksistäni sillä ne ovat aina loisteliaita. Ja sitten itse asiaan, läsnä olijat huutakaa joitain sitä mukaa kun kuulette sukunimenne: Alda, Barker, Barker, Cracuel, Fromowitz, Hazel, Holmes--, professori luetteli nimiä kuin numeroita ja luokka älähteli epämääräisesti yrittäessään ehtiä ilmaista läsnä olonsa. – March, Peace-Ryder, Rush, Smit, Tolkien—, Ricky oli poikkeuksellisen skarppi ja jopa ehti hihkaista pienen ”kyllä” huudon.

—Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä Zabini? Mies kysyi hitaan maireasti.
—Täällä, sanoi tumma rohkelikkotyttö kaikessa rauhassa.
—Tänään me aloitamme yksinkertaisista yksinkertaisimmalla, muuttamalla tulitikun neulaksi, mutta ennen sitä perehtykäämme teoriaan, professori sanoi itsetyytyväisenä ja alkoi kirjoittaa epäselvällä käsialalla epäselviä koukeroita. Richard kirjoitti hajamielisesti yhtä epäselviä rivejä vihkoonsa, ymmärtämättä niistä mitään.

 Kun he olivat viimein kahlanneet läpi kummallisen teorian, oli vuorossa käytäntö. Luokassa vallitsi innokas tunnelma, jota Ricky ei käsittänyt.
— No niin ottakaa sauvat käteenne ja harjoitelkaa, harjoitelkaa ja harjoitelkaa, professori naureskeli jakaessaan tulitikkuja(taikomalla tietysti) luokan edestä.
Ricky kaiveli kaapunsa taskuja löytääkseen sauvansa, mutta se ei ollut yhdessäkään niistä. Hän tonki hihansuut seuraavaksi, sitten housujen taskut. Viimein hän kumartui reppuunsa puoleen ja tonkin sen läpikotaisin.
—Voi samperi, hän murahti ja viittasi — Professori?
—Mitä herra Smith?
—Mää en löyä sauvaani, tai no se tais jäädä mulla ylös, Ricky sanoi ja jostain syystä kaikki kääntyivät tuijottamaan häntä.
—Mitä?
Ricky huokaisi turhautuneesti, — Minun sauvani jäi makuusaliin, hän toisti selkeästi.
 —Mitä! Kuinka sinä poika saatat unohtaa jotain niin elintärkeää kuin sauvasi!? Sauva on velhon kolmaskäsi! Hänen kaikista arvokkain omaisuutensa ja sinä sanot että unohdit sen! Eastaugffe raivosi naama punaisena, onnistumatta kuitenkaan säikäyttämään Richardia, päin vastoi.

 —No ei oo meikäläisen vika! Se että mää en koe sitä typerää hammastikkua elämää sykähdyttävänä ei voi mitään! Hän äyskäisi takaisin.
 —Hammastikulla! Sen päivän minä haluaisin nähdä kun joku loihtii hammastikulla, professori nauroi kolkosti,—Haet sauvasi NYT ! Ja jos yksikään teistä, tai Te herra Smith, tulette tunnilleni toistamiseen ilman sauvaa, voitte kääntyä ovella saman tien takaisin!
Richard nousi tuoliltaan ja pyöräytti tympääntyneenä silmiään.
”Drama, drama, drama!” hän tuhisi mielessään vetäessään oven perässään kiinni.

 Ricky löysi takaisin vaivatta, mutta nyt hänen täytyi kohdata kiukkuinen muotokuva. Richardin nähdessään Lihava Leidi ryhtyi heti solvaamaan tätä.
 —Kuules… Olen pahoillani siitä aamuisesta ja mun pitäs ihan oikeasti päästä sisään ku mulla unohtu sauva tonne. Rohvessoori ei kauheena digannu, että jos mää en kohta oo takas, niin alkaa pisteitä kadota, Ricky sanoi ja odotti lähestymistapansa vetoavan Leidin mahdolliseen tupa lojaalisuuteen.
 —Kuinka sinä saatoit unohtaa sauvassa? Se kysyi ihmeissään unohtaen että sen piti halveksia poikaa.
 —No emmää ees haluais olla täällä. Ellen mä ois hajottanut meijän keittiön ikkunoita kiukus päissäni mä voisin olla vielä kavereiden luona, Richard mutisi ja hinkkasi lenkkarin kärjellä lattiaa.
Kuka voisi vastustaa 11-vuotiasta poikaa joka julmasti oli riistetty ystäviensä joukosta? Ei kukaan ja se sisälsi Lihavan Leidin.
 —Hyvä on. Sano salasana niin päästän sinut sisään
 —Kultainen kolmikko, Ricky hymyili pikkupoika hymyään ja loikkasi muotokuvan aukosta sisään. Vanhat naiset rakastivat häntä.

 Hän konttasi ympäri makuusalia ja löysi sauvansa viimein sänkynsä alta, lautansa vierestä. Huojentuneena hän nappasi molemmat mukaansa ja viiletti portaat alas.
 —Thank you pretty Lady! Hän huusi taakseen ja polkaisi vauhtiin lautansa päällä.

” Miksen mä tajunnut tätä aijemmin?” Richard huokaisi tyytyväisenä ja täysin rentona potkiessaan vauhtia laudallaan. Lauta viiletti yllättävän hyvin pitkin hiljaisia ja leveitä käytäviä eteenpäin eikä mennyt aikaankaan kun hän oli jo perillä.
Ricky koputti ja astui omatoimisesti sisään.
 —Oletteko valmis osallistumaan opetukseen Hr. Smith? Professori Eastaugffe kysyi. Ricky hymyili ivallisesti ja heilutti sauvaa kädessään tämän nähtäväksi ja istui takaisin alas.
 —Hyvä, nyt koettakaa saada jotain sillä aikaankin, mies murisi silmät kiiluen. Ricky istui takaisin alas ja katsoi vierustoveriaan kysyvästi.
—Mitä meidän pitää tehä? Hän sihahti hiljaa tuijottaen suurin kalamaisiin silmiin. ”Dracula vähäisessä veressä” hän ajatteli ja pidätteli naurua.

Edward Cracuel katsoi Richardia hieman peloissaan, kunnes supisi: —Professori alleviivasi loitsun taululla. Monta kertaa itse asiassa. Hän sanoi että tärkein on keskittyminen ja selkeä sauvanliike
 Richard kurtisti kulmiaan ja tuijotti hammastikkuaan. Hän vilkaisi taululle ja näki alleviivatun kohdan, muttei saanut siitä mitään tolkkua. Hän katsoi tarkkaavaisesti vierustoverinsa yrityksen ja sitten edessä istuvan luihuistytön yrityksen, ennen kuin yritti itse mitään.
 Hän mutisi loitsun suun pielestä ja tuijotti tulitikkua joka ei liikahtanutkaan. Hän yritti uudestaan, uudestaan ja uudestaan, kunnes ei jaksanut esittää, että yritti. Loppu ajan hän huitoi sauvaansa epämääräisesti ja lateli loitsua menemään, samalla kun antoi katseensa harhailla ympäri luokkaa. Kaikki näyttivät niin kovin keskittyneiltä, hullun kiilto silmissään. Nämä ihmiset oikeasti halusivat ja kuvittelivat muuttavansa tulitikun neulaksi.
 Hän naurahti tavalla, joka oli jotain hymähdyksen ja tuhahduksen väliltä. Juuri silloin hänen vierustoverinsa oikealla parkaisi ja lähistöllä ollut haukanlailla tarkkaillut opettaja syöksyi paikalle.

—Hr. Cracuel miksi kiljutte kuin seivästetty porsas? Tämä kysyi syyttävästi. Poika Richardin vieressä katsoi professoria peloissaan
—Mutta professori Eastaughffe, Smithin tulitikku syöksyi käsivarteeni, hän vikisi ja nyppäisi kaapunsa poimusta tulitikun, jossa oli pelottavan teräväkärki ja pisara verta.
Loistavaa! Nyt miehen huomio kiinnittyi Richardiin joka mulkaisi takaisin, kuin kysyen ”mitä tölläät!?”

—Mister Smith, tämä aloitti, — Luulin että tein selväksi etten hyväksy idiootteja luokassani? Olenko oikeassa olettaessani, ettette vaivautuneet katsomaan minne sohitte? Mustat silmät tuikkivat kiukkuisina ja Ricky tiesi perääntyä… tavallaan.
—No ainakin sain siihen terävän pään, hän protestoi, yksinkertaisesti sen vuoksi.
—Herra Smith! Näyttääkö tämä teistä neulankärjeltä, vai olenko se vain minä, jonka mielestä tämä muistuttaa enemmänkin lihavarrasta! Näillä tunneilla turvallisuus on kaikkien huomionkohde numero yksi! Kymmenen pistettä Rohkelikolta tyypillisestä käytöksestä, joka on kaikille vaaraksi! Mies huusi naama punaisena, heiluttaen Richardin tulitikkua vaarallisen läheltä edessä istuvan tytön silmää.
Luoja hän todellakin vihasi miestä ja voi kyllä hän vihasi tätä kaikkea vielä enemmän.

Kun tunti viimein loppui (vähäisine onnistumisineen kenenkään osalta ja monine haukkuineen), Richard oli ensimmäisten joukossa tunkemassa ulos ovesta. Joku puhui lounaasta, mikä sai hänenkin vatsansa kääntymään rullalle sen mankuessa sisäänsä jotain. Ricky odotti sen verran, että massa hellitti ja hyppäisi taas uskollisen lautansa päälle.
 Kyseinen lauta oli ollut hänellä jo neljä vuotta, olkoonkin että hän oli aktiivisesti tuunannut sitä. Hän oli aloittanut lautailun ollessaan seitsemän. Tuolloin hän oli skeitannut serkkunsa vanhalla laudalla, kunnes seuraavana jouluna sai ihanan yllätyksen.

Richard käänsi paljon katseita puoleensa ja hän jopa vaivautui huutamaan ”Varo” tai ”Alta pois” niille onnettomille jotka uhkasivat jäädä hänen allensa.
Suuren Salin edessä hän hyppäsi tottuneesti kyydistä ja yritti sujahtaa tyhjälle paikalle pitkään pöytään.
Lauta sylissään hän söi hajamielisesti, kunnes Myles Shawt päätti häiritä häntä, innostaen muita kanssa syöjiä mimikoimaan itseään.
—Smith, eikö? Mikä toi on sun sylissäs? Mä luulin että me saadaan ottaa pöllö, kissa tai rupikonna, tämä nauroi ja Richard mulkaisi tätä tavalla, jonka merkitys ei jäänyt kenellekään epäselväksi. Shawt joukkoineen oli tullut myöhemmin syömään ja istunut Rickyn vasemmalle. Hänen oikeallaan istui tyttö jonka vieressä oli lauma vanhempia oppilaita.
Musta, harakanpesää muistuttava pää kurkisti tytön ohi.
—Me nähtiin kuinka sä tulit tolla

—Se on skeitti, paremmin tunnettu ”rullalautana”, Richard sanoi myrkyllisesti ja mulkaisi molempia.
Mustahiuksisen kulmat nivoutuivat yhteen tämän miettiessä, Ricky saattoi nähdä tämän mielen suuuuret rattaat raskaassa työssään.
—Lauta? Eli se on vaan pala puuta, tämä sanoi viimein pettyneen kuuloisena
—Mitä se tekee? Kysyi Shawt
Richard ei voinut mitään halveksivalle tyrskähdykselle kuullessaan Shawtin kysymyksen.

—Ooks sä tyhmä vai muuten vaan ihan sika hidas? Hän kysyi ivallisesti ja tyrskähti uudestaan, — ”Tekeekö se mitään” Se on normaali esine, niiden ei ole tarkoitus tehdä itsekseen mitään, hän sanoi pilkallisella äänellä.
—Aah! Se on jästiesine! Shawt hihkaisi ja sai vierustoveriltaan silmien pyöräytyksen.
Richardilla ei ollut hajuakaan mitä ”jästiesine” oli tarkoittavinaan, —Ei, se on normaali, hän tiuskaisi saaden tältä oudon katseen.
—Mutta sen on vain pala puuta? Mustatukkainen toisti aiemman kysymyksensä
—Se ei ole VAIN lauta tai VAIN pala puuta, Richard sylkäisi, säikäyttäen vieressä istuvan tytön, — Lennätte tekin niillä luudanvarsilla. Nekin ovat vain puuta joissa on kasa risuja, hän sihisi kiukkuisena. Kukaan ei loukannut hänen skeittiään tai katsonut häntä alaspäin koska hän oli normaali!
Richardin kärkkäät kommentit saivat toisen selvästi vihaiseksi, mutta Rickyllä ei ollut mitään pelättävää. Hän oli tapellut mustahiuksista vanhempiakin poikia vastaan.
 Yhtäkkiä hänellä ei ollut enää nälkä ja hän nousi pöydästä ennen kuin tappelua ehti syntyä.
”Typerät itse tärkeät velhot” hän kihisi päänsä sisällä, kun hyppäsi sulavasti vauhdista lautansa selkään.

Johtuen hänen aikaisesta poistumisestaan lounaalla, Rickyllä oli nyt liikaa aikaa käsisään eikä hän tiennyt mitä tehdä sillä, joten hän rullasi päämäärättömästi ympäriinsä päätyen kuin ihmeen kaupalla Lihavan Leidin muotokuvan eteen.
—Unohditko taas jotain? Se kysyi pieni katkeruus vielä selvänä äänessään.
Richard tuijotti sitä ja räpytti hieman ihmeissään silmiään hetken.
—Een… konfliki ruokailussa. Päätin lähteä ennen kuin tajuavat mikä niihin iski, hän sanoi ja virnisti hieman. Leidi huokaisi ja pyöritti päätään ja silmiään samanaikaisesti, saaden Rickyn naurahtamaan.
—Miksi en yllättynyt? Leidi mutisi — Mitä sinulla on seuraavaksi?
Ystävällinen ele. Yllättävää.
—Taikuuden historiaa jos oikein tulkitsin, Richard sanoi ja kaivoi jo kärsineen näköisen lukujärjestyksen taskustaan. —Et osaisi sanoa missä se luokka on? Hän kysyi varovaisesti, tunnustellen.
—Totta kai. Tuosta suoraan, käännyt oikeaan, tulet portaikkoon ja kiipeä kaksi kerrosta ylös, jatka suoraan ja neljännestä vasemmalle, minkä jälkeen löydät varmasti tuttuja naamoja joita seurata, tämä lopetti. Jotenkin Richardista tuntui että maalaus oli nähnyt juuri sen hetken kun hänen mielensä lähti harhailemaan eikä hän enää ollut kuulolla.
—Thanks pretty Lady, hän sanoi taas ja lähti annettuun suuntaan.

Jotenkin hän onnistui löytämään tiensä vaivatta kaksi kerrosta ylemmäs ja niin edes päin, mutta ongelmaksi muodostuivat ”tutut naamat”. Heillä ei ollut tuntia luihuisten kanssa, eikä hän tunnistanut yhtään ohi kulkevaa rohkelikkoa, mutta päätti ottaa riskin ja seurata yhtä.
Onnekseen hän oli valinnut oikean henkilön seurata (jalkaisin) ja löysi tiensä päivänsä parhaalle tunnille.
Hän oli ensin hämmästellyt läpi kuultavaa aavetta, mutta vaipunut pian tyytyväisenä uneen sen äänen voimasta. Hänestä tuntui, että hän tulisi viihtymään professori Binnsin tunneilla.

Viimeisenä, Richardin ensimmäisenä, kaameana päivänä Mikä-mikä-maassa, oli luvassa pimeyden voimilta suojautumista.
Richard etsi tiensä luokkaan jokseenkin uteliaana, sillä sanat pimeyden voimat, olivat herättäneet hänen harvinaisen mielenkiintonsa.
 Hämärässä, olkoonkin ilmavassa, luokassa rohkelikot ja luihuiset jälleen yhdessä, istuivat levottomina supisten keskenään. Ovi ollut auki Rickyn löytäessä luokalle ja siellä oli jo istunut pari tyttöä, joten hän oli seurannut esimerkkiä.
Hän oli hakeutunut luokan vasempaan laitaan, jota oli aina suosinut ja saanut ensimmäistä kertaa sille päivälle, vierustoverikseen toisen rohkelikon. Tyttö rohkelikon, jos tarkkoja oltiin.

Richard tyytyi nyrpistämään nenäänsä tämän istumapaikka valinnalle, muttei kehdannut komentaa tätä painumaan sinne missä järkeä jaetaan. Onneksi tytön kaksi kaveria istuivat heidän eteensä ja tämä keskittyi juttelemaan näille.
Hän kuuli katkonaisia lauseita ja pohdintoja aihetta koskien.
—Olikohan hän mukana sodassa?
—Kertooko hän meille sodasta?
—Ihanaa saada naisopettaja
—Mitä!? Hän on nainen!? Ooh, nyt minua todella jännittää!

Luokka hiljeni hintelän naisen harhaillessa luokkaan suuren kirjapinon kanssa.
 —Huomenta! Eipäs kun päivää, kaikille! Tämä tervehti ja hoiperteli pöytänsä ääreen. Hän laski raskaat kirjat alas ja kääntyi katsomaan innoissaan odottavaa luokkaa.
Naisen täytyi olla neljissä kymmenissä. Tämä oli laiha ja hauraan näköinen. Mustat karheat hiukset roikkuivat peittäen puolet naamasta, ulottuen lähelle lapaluita. Pitkän laihat sormet hamuilivat pitkän ja siron sauvan kaapujen suojasta.
 —Anteeksi että kesti, muistin viime hetkellä että lupasin tuoda materiaa tälle päivälle, tämä pulputti ja huitoi sauvallaan huolimattomasti, — Keitäs meillä on paikalla? Muir? Dunch? Grims? Nainen huhuili ja oppilaat katselivat ympärilleen hämillään. Nainen huusi ainakin kuusi muuta nimeä, joita kukaan ei tunnistanut, ennen kuin nosti katseensa pöydällä olevasta paperista.
 —Missä kaikki ovat tänään?
 —Umm… professori? Meidän ryhmässämme ei ole ketään noista joita luettelitte, joku tytöistä sanoi vastaukseksi ja ilme naisen naamalla oli koominen.
 —No voi simpura. Te ette ole siis kuudennen vuoden rohkelikko-korpinkynsi ryhmäni? Hän kysyi ja Richardin teki mieli oikeasti nauraa ääneen.
 —Mikä päivä tänään on? Torstai?
 —Tiistai, joku luihuisista korjasi.
 —Kamalaa! Tulejo oppilaslistattiistaille!
Kymmenen listaa syöksyi naisen ojennettuun käteen, singoten kymmeniä muita lattialle. Nainen mumisi itsekseen ja pureskeli alahuultaan.

—AHA! Ensimmäinen vuosikurssi rohkelikko-luihuinen! Nyt meidän pitäisi päästä alkuun, nainen nauroi heleästi ja luetteli tutun listan täällä kertaa etunimien kera. Rickyn vierustoverin nimi oli Henrietta March.
Richard tuijotti tytön sivuprofiilia intensiivisesti, jotta muistaisi sekä tämän naaman ja nimen seuraavalla kerralla. Henriettalla oli varsin tavalliset kasvot ja tavallisella Richard tarkoitti ”naamajotaenmuista”. Hiukset olivat pitkät ja tavallisen ruskeat.
 Hänen tuijotuksensa selvästi häiritsi tyttöä, sillä tämä alkoi pian vilkuilla häntä epäluuloisesti sivusilmällä. Naisen päästessä Zabiniin Ricky lopetti ja suoristautui hieman paikallaan, jolla röhnötti pitkin pulpettia.

 —Eli, minun nimeni on Bogisa Mutaisa, nainen aloitti ja istui pöydän reunalle. Richard puraisi alahuultaan pidätellessään tyrskähdystä, joka pyrki ulos nimen kohdalla. —Opetan viidettä vuotta tätä ainetta. Olin joskus ennen muinoin, nuoruusvuosinani aurori, kunnes totesin suuremmaksi intohimokseni opettamisen. Koska tänään on ensimmäinen tuntinne, ei mennä suoraan asiaan, vaan käydään läpi mitä pimeyden voimilta suojautuminen pitää sisällään, tämä pulputti kuin puro menemään.
 —Kuinka moni teistä osaa jo jonkin kirouksen?
Rickyn hämmästykseksi kymmenisen kättä nousi ylös.
 —No näyttäkää, Mutaisa nauroi iloisesti ja sohi sauvallaan ilmaan kipinöitä.

Lyhyen yhteenvedon jälkeen Richardista tuntui, ettei hän ehkä tulisi inhoamaan niin paljon tämänkään aineen tunneilla istumista. Ainakaan kunnes hänen täytyisi alkaa innostua kirouksista ja kaksintaistelusta.
Kaikki muut tuntuivat olevan täysin päinvastaista mieltä. Kaikki halusivat skipata ”tylsät” vamppyyrit ja ihmissudet ja iskeä kyntensä ”tosi toimintaan”.

Viimein poika levittäytyi sängylleen uupuneena. Hänen loppupäivänsä oli sujunut ihmisten ja keskustelun välttelyllä. Hänen sänkynsä molemmilla puolilla hänen huonetoverinsa tutustuivat toisiinsa ja keskustelivat innoissaan tulevista päivistä.
Ricky oli ensimmäisenä vetänyt verhonsa kiinni, välttyen osallistumasta keskusteluun.

”Yksi takana, hundreds to go. Nii—ice. Anty mä haluun kotiin”