Jalostamo: Pelkkää ilmaa, K/K, (K/M), S, oneshot

[Jillian]

Title: Pelkkää ilmaa
Author: Jillian
Fandom: Jalostamo
Genre: Angst, romance
Pairing: Kusti/Mikael, (Kusti/Kioto)
Rating: S
Summary: Mutta katto ei koskaan pudonnut vaikka siltä joskus tuntui, eikä lampun valosta tullut taivasta.

Tapahtuma-aika: Vuosi Jalostamon jälkeen.
Words: 173
Tense: Imperfekti.
Status: Oneshot, valmis.
A/N: En osaa lainkaan näitä hahmoja, mutta eräänä kertana tuli kirjoitettua tällainenkin ja päätin haluta kaivaa tämän esiin kansioideni syövereistä.


*


Lattiankin läpi oli mahdollista pudota. Sen Kusti oli oppinut viimeisen vuoden aikana erittäin hyvin. Huone oli liian taipuvainen pyörimään ympäri ja kääntymään ylösalaisin; jos katsoi pitkään kattoa, se alkoi vajota kohti. Joskus Kusti toivoi, että valkoiseksi rapattu katto lävistäisi hänen kurkkunsa, jotta hän hukkuisi omaan vereensä ja saisi traagisen kuoleman kautta päästä Mikaelin luo.

Mutta katto ei koskaan pudonnut vaikka siltä joskus tuntui, eikä lampun valosta tullut taivasta.

Kioto sanoi, että hän osasi nähdä enkeleitä ja että hän jutteli joskus Mikaelin kanssa. Kusti halusi uskoa ihmeisiin, uskoa, että elämä ei pääty yhteen pimeään hetkeen, vaan että asioilla on jatkuvuutta. Se oli vaikeaa, sillä vaikka kuinka hän katsoi pisteeseen, jota Kioto osoitti, hän ei nähnyt. Maisema pysyi silti samana, minnekään ei ilmestynyt mitään, mikä edes etäisesti muistuttaisi Mikaelista.

Joskus Kusti kysyi Kiotolta, miltä Mikael näytti. Kioto sanoi aina, että Mikaelilta, eikä mikään olisi voinut olla todellisempaa. Kusti tunsi, että Mikael oli jossain, jossain aivan lähellä, mutta kun hän ojensi kätensä, hän haroi pelkkää ilmaa.

Ja niinä hetkinä Kioto silitti hänen hiuksiaan hiljaa, niin hiljaa.

[Vida]

Mitämitä, tätäkö ei ole kukaan kommentoinut? Noh, minäpäs kommentoin.

Luin Jalostamo-kirjan joskus viime syksynä ja rakastuin siihen aivan silmittömästi ja tietysti Kustiin ja Mikaeliin myös, niin yhdessä kuin erikseenkin. Mutta Kioto/Kustikin oli kiehtovaa, ja olikin kiva, että sitä löytyi tästä pätkästä edes vähän, rivien välistä. Olin kirjaa lukiessani hirmu iloinen siitä, että Kioto pysyi Kustin tukena Mikaelin kuoleman jälkeen ja mietinkin että oliko kyse vain ystävyydestä vai jostain muustakin. Ja tässä nyt oli vähän sellainen samanlainen fiilis kuin mitä itse tulkitsin jutusta: Kusti ajattelee Mikaelia ja vain ja ainoastaan Mikaelia, mutta Kiotolla on tunteita Kustia kohtaan.

Itse tekstistä sitten (alkoi jo mennä ihmeelliseksi läpinäksi), todella kaunista. Ei yltiötraagista, ei millään angstisuudella mässäilevää, vaan tuollaista sopivan koskettavaa ja surullista. Kauniita sanavalintoja sinulla ja kauniita asioita, kuten se miten Kioto aina kertoi näkevänsä Mikaelin, se oli kirjassakin jotain, mistä pidin todella paljon. Ficin loppu oli myös kaunis, eikä edes kovin surullisella tavalla, vaan siinä oli jopa jotain valoisaa... Tai ainakin niin minä olin siitä aistivani.

Mutta katto ei koskaan pudonnut vaikka siltä joskus tuntui, eikä lampun valosta tullut taivasta.

Tämä oli yksi hienoimmista kohdista ja hyvä valinta summaryksikin. Osaisinpa sanoa tästä jotain kaunista, mikä kuvaisi mitä ajattelen, mutta vähän lyö tyhjää... Mutta joka tapauksessa kaunis, surumielisen kaunis ja lopullisentuntuinen virke.

Kaunis (keksisinpä kaunis-sanalle synonyymin) pikku ficci, kiitos tästä. <3


Vida