2 x Minä (S) Angstinen tuplaraapale, Harry ja Tom kertojina

[Koiranruusu]

Otsikko: 2 x Minä
Kirjoittaja: Koiranruusu
Beta: Leofurioso
Henkilöt: Harry ja Tom Riddle jr.
Genre: kaksi angstista raapaletta
Ikäraja: S
Vastuuvapaus: En omista Pottereita, jos omistaisin, niin ne eivät olisi nousseet maailmanmaineeseen

Tiivistelmä: Kaksi lasta eri ympäristöissä, eri aikoina, kuitenkin niin samanlaiset.

A/N: Ajatus tähän tuli muita ficcejä kirjoittaessa, eikä se suostunut jättämään rauhaan. En kyllä kovin tapellut ideaa vastaan, kun se kerran sattui sopimaan haasteisiin, joihin olen itseni tunkenut mukaan. Eli osallistuu FF100 sanalla 001. Alku, osastohaasteeseen ja kolme ikärajaa haasteeseen. Osa samankaltaiset sarjaa ts. sen prologi.



Tom

   Minä olen orpo. Kuolemalla äiti hylkäsi minut syntyessäni. Kukaan ei tiedä isästäni muuta kuin sen, että meillä on sama nimi, Tom. Minua kuitenkin kutsutaan kirotuksi lapseksi.

   Aikuiset eivät pidä minusta. Sanovat, että olen epänormaali. Lapset pelkäävät minua erilaisuuteni takia. Minulla on oma huone, koska kukaan ei halua olla samassa huoneessa kanssani.

   Alkuun yksinäisyys tuntui pahalta, mutta yksin ollessani säästyn kuitenkin kiusaamiselta. Epänormaaleiden täytyy olla nöyriä ja kiitollisia kaikesta. Kiusaamiseni hyväksytään, koska se opettaa minulle oikean paikkani maailmassa.

   Käärmeet puhuvat minulle, niille minä olen tärkeä. Hetkeksi annan sen lohduttaa itseäni, mutta se vain todistaa minun olevan epänormaali. Käärmeet ovat kirottuja myös.


   ---O---X---O---X---O---X---O---X---O---X---O---X---O---


Harry

   Minua kutsutaan pojaksi kummajaisen sijaan vain naapureiden takia. Dudley on myös poika, mutta hänellä on oikea nimikin. Kummajaisilla ei ole nimiä, minä olen sellainen. Vernon sanoi niin.

   Dudleylla on vanhemmat. Kummajaisilla ei ole vanhempia tai ne ovat kohdanneet ansaitsemansa lopun. Joskus toivoisin, että minullakin olisi perhe, mutta se tekee minut surulliseksi. Siksi toivon harvoin.

   Olen ollut viikon komerossani rangaistukseksi kiittämättömyydestäni. En tiedä, mitä kiittämättömyys merkitsee, mutta se liittyy siihen, että pyysin ruokaa Petunia-tädiltä.

    Minulla on niin nälkä, että vatsaani sattuu. Kummajaisten pitää olla kiitollisia kaikesta mitä saavat, koska eivät ansaitsisi edes sitä. Minä en saisi itkeäkään. Minä olen epäonnistunut kummajainen.


   ---O---X---O---X---O---X---O---X---O---X---O---X---O---


A/N2: Palaute on erittäin tervetullutta ja toivottavaa

[Sirina Black]

It's so sad...

Koskettava ja aidontuntuinen pikkuficci.

Jotenkin pystyin aistimaan molempien poikien yksinäisyyden ja surullisuuden, pystyin näkemään molemmat yksinäisinä istumassa, toisen omassa synkeässä komerossaan ja toisen mitäänsanomattomasti sisustetussa huoneessaan. Ja jälleen tunsin omituista katkeruutta Dursleyita ja orpokodin työntekijöitä kohtaan... Miten kukaan voi kohdella lapsia noin huonosti? Se on niin väärin..


*Sirina kiittelee ja kumartelee*

[Koiranruusu]

Sirina hani, olet ihanan ahkerasti piristänyt minua palautteellasi, etenkin kun tämä on ollut pitkään kommentoimattomana täällä komerossa. Mietin ankarasti, mikä tässä mättää, kun tämä ei saa palautetta.

Tompan ja Harryn samankaltaisuus taustoiltaan ja ulkoiselta olemukseltaan yms. on herkullinen lähtökohta pohdinnalle ja ficci-ideoiden tuottajana. Kaksi surullista pikku-poikaa eri aikakausina muistuttaa myös siitä, että maailman muuttuessa jotkin asiat eivät muutu, aina on niitä joiden lapsuus on onneton kaikista lastensuojelutoimista huolimatta. *saarnaaja iski jälleen*

Potterhahmojen lapsuudesta on muutenkin ihan liian vähän ficcejä, ja nautin ehkä liikaakin poikien taustojen samankaltaisuuksien kuvittelemisesta ja kirjoittamisesta. Mitä lisää vielä mahdollisuus leikkiä historialla Tomin lapsuutta kuvatessa.

Mutta siis sydämellinen kiitos palautteestasi

[amorito]

Hmm, raapaleihin on hankalaa saada mahdutettua... no, paljon mitään, ja siksi pitää olla tarkkana, että niihin saa iskettyä jonkinlaisen tarinan.

Olihan näissä paljon adjektiiveja ja surua ja sitä, että miksi surettaa, mutta jotenkin tuntuu vähän valjulta silti. Molemmat ovat niin kovin alistuneita siihen surkeaan asemaansa, se ei raivostuta heitä yhtään ja tokihan tiedämme että kumpikaan ei moisesta kohtelusta lannistunut! Visualisoimani kuva on sellainen kalpea ja laiha lapsi, joka suuret silmät tuijottaen selittää ilmeettömällä äänellä kauheita asioita, joita kokee joka päivä. Karmaisevaa, mutta luettuna jotenkin tunteetonta.

Tunnelma näissä oli ehdottomasti kohdallaan ja siitä pisteet! Varmasti tältä on täytynyt tuntua ainakin Harrysta; toisaalta olen epävarma Tomin suhteen, koska hän selvästi valitsi yksin olemisen, pitäen itseään ylempiarvoisena kuin muut jo silloin, kun ei tiennyt mistä "erilaisuus" johtui. Ja psykopaatin mieleen on hankala päästä, joten ei oikeastaan voi tietää, onko kiusaaminen harmittanut häntä edes alkuvaiheessa - mutta tämä on sinun näkemyksesi ja sallin sen sinulle Ja raapaleet ovat vaikea laji joten siksikin ansaitset kehuja!

[Garesu]

Voi hitsi. 

Tämä oli aivan ihana. Kamalalla tavalla. Surullinen kuin mikä. Itken kohta. Ja kun tämä on niin totta. (Ainakin kirjoissa.. :'D)

Kiitos.

Garesu

[A.P.]

Voih :/ Myötätunto kumpaakin poikaa kohtaan heräsi.

Tuli aivan mieleen pieni lapsi, joka puhuu ja on muiden hyljeksimä, muttei ymmärrä miksi. Sehän olikin kai tämän ficin tarkoitus ja pakko sanoa, että onnistuit siinä hyvin.

Teksistä saa käsityksen, että Tom ja Harry ovat molemmat alistuneet omiin kohtaloihinsa, mikä on varmasti totta. Mutta toisin kuin Harry, Tom löytää oman lohtunsa käärmeistä. Pojissa on kuitenkin paljon yhtäläisyyksiä; katkeruus, jotakuta kohtaan, mikä on vain yksi esimerkki.

[Lozku]

Hyvin olit kuvannut molempia silloin nuorina. Vaikka he ovat kaksi täysin erilaista aikuisena, niin pienenä kuin kaksi marjaa. Ehkä Tomia olisit voinut kuvata vielä hieman jurommaksi, sellaiseksi ylimieliseksi. Tosin pakkohan tälläkin on ollut joitain pieniä herkkiä hetkiä.

Ei taas kommentointi suju, mutta hienon ficin olet kyhännyt. Kiitos.

-Lozku