Kirjoittaja:Minä Itse
Ikäraja :
K-11 Yukimura alensi ikärajaa ja siirsi oikealle osastolle.Paritus: Paholainen ja utelias mies
Genre: High-fantasy(
Yhteenveto ja Kommentit ;
En haluaisi spoilata mitään joten tässäkin teksti kertokoon itse itsensä ja otsikko joko kiehtoo tai sitten ei. Luvassa on pilke silmäkulmassa tehty
stoori roolipeli-maailmaan jonka meidän suuri ja mahtava pelinjohtaja muinoin loi. Kyse ei kuitenkaan ole pelimaailmassa olleesta "aidosta" tapahtumasta, vaan minun mielikuvituksestani.
Varoituksena voisin sanoa että kuten nimikin jo sanoo, ei ole luvassa kaikkein kauneinta kielenkäyttöä.
Paholaisen Kaatopaikka
Kastepisarat kimmelsivät kasvien lehdillä aamuauringon valaistessa vehreää laaksoa Ransarian pohjoisten kukkuloiden takana. Laaksossa pyörteili aavemainen hiljaisuus. Ei ollut ihmistä joka olisi sinne vapaaehtoisesti mennyt, ei eläintä joka olisi siellä asunut, saati vaeltanut. Jokainen elävä olento kiersi laakson kaukaa, ei vain tarinoiden, vaan myös aidosti ilmassa pyörivän kalman hajun takia. Se löyhkä tuntui saavuttavan ihmisen jo silloin, kun tämä edes ajatteli oikaista laakson läheltä. Moni pyörsi päätöksensä siinä vaiheessa. Vain hölmöt ja hullut kulkivat sen läheltä. Paholaisen Kaatopaikan viertä ei halunnut kukaan kulkea. Paitsi minä. Ja minä istun nyt katselemassa laakson kauneutta puolessa välissä rinnettä alas.
En voi väittää, että kaikki tekoni olisivat aina olleet niitä kaikkein järkevimpiä, mutta voin vakuuttaa, että tämän silti olen päättänyt tehdä pitkän harkinnan tuloksena. Sain kirjeen muutama kuukausi sitten, jossa kaukainen sukulaiseni pyysi minua tutkimaan Paholaisen Kaatopaikkaa. Hän väitti että löytäisin täältä jotain joka on minun. Uteliaisuuteni toki voitti heti, mutta päätin silti hiukan tutkia asiaa ja kysellä ihmisiltä mitä he tietävät paikasta. Myönnän olleeni monesti epävarma lähtöni kanssa ja kun viimein lähdin matkalle tunsin sieraimissani kokoajan voimistuvan kalman hajun. Voin taata, että se ei ole sellainen kevyt kalma, vaan aidosti vahva, kuin oma ruumis mätänisi jo sisältä valmistautuen tulevaan, määränpäähän jota kohti vapaaehtoisesti lähden kulkemaan.
Vaikea uskoa, että näin seesteinen paikka olisi koko Ransarian, ja muutaman muunkin lähivaltion, suurinpiin kauhistusten kohteisiin kuuluva. Mutta jos tarinoista edes puolet ovat tosia.. Noh, silloin kyllä voin ymmärtää. Mutta olen istunut tässä jo muutaman tunnin ja eräs tarinoista sanoo, että itse Helvetintulten Jumala, Paholainen, tuo tänne saastan jota edes hän ei jaksa katsella ja jota Jumalat eivät huoli takaisin. Luulisi sisällisodassa riutuvan maan antavan Paholaisellekin oman osansa ja senkin jota edes hän ei halua. Mutta aurinko vain hiljalleen nousee ja laakson vehreys saa minut hymyilemään. Nousen ja lähden laskeutumaan laakson pohjalle.
Olen jälleen istumassa rinteessä. Nyt jo huomattavasti alempana, mutta en silti alhaalla. Tästä jos nousisin seisomaan ja hyppäisin pienen loikan eteenpäin olisin alhaalla täysin turvallisesti. En loukkaisi varmasti edes nilkkaani. Mutta yritin sitäkin jo. Siinä on jonkinlainen suoja. En kykene käsittämään sitä. En pääse läpi. En tiedä mitä tekisin nyt. Paholaistakaan ei ole näkynyt heittelemässä roskiaan pois.
Koetin eri kohdista rinnettä päästä alas, mutta tehtävä tuntuu mahdottomalta ja alkaa hiljalleen hämärtämään. Laitoin teltan hetki sitten pystyyn tähän rinteeseen jossa aamullakin istuin. Tämä on hiukan leveämpi kohta joten sain sen kutakuinkin onnistumaan. En kyllä toisi seuralaista näin huonosti rakennettuun leiriin. Toisaalta en usko että kukaan toisi naista tällaiseen paikkaan kuherrellakseen.
Paholaista, saati ketään muutakaan, ei ole näkynyt. Ei edes taivaalla lintuja. Tiesin, että se oli yksi tärkeimpiä ja juurtuneimpia asioita; linnut, eivätkä mitään eläimet tai olennot, koskaan lähesty Paholaisen Kaatopaikkaa. Mutta silti se on hiukan oudon tuntuista.
Taidan levätä hetken, haluan nähdä mitä yöllä tapahtuu. Jos tapahtuu mitään.
”Lorek... Lorek...”
Havahduin hetki sitten johonkin, en vain oikein tiedä mikä se oli. Kuin.. kuin joku olisi koskettanut ja lausunut nimeni. Jonkinlainen pelko sisälläni vallitsee, enkä tiedä haluanko katsoa teltan oviaukosta ulos. Kaikki minkä kykenen havaitsemaan täältä, tuon kirotun löyhkän lisäksi, tuntuu aivan liian kummalliselta. Aivan kuin telttani ulkopuolella olisi valkeita varjoja. Koetin saada ajatuksen niistä karisemaan laittamalla lyhtyyni tulen, mutta sekä ajatus niistä, että tietoisuus niistä lähelläni kammottaa. Henget eivät ole minulle vieras asia laisinkaan, kauan sitten setäni, nyt jo kuollut, opetti keskustelua kuolleiden kanssa ja kuinka toimitaan vihamielisen hengen lähestyessä. Paras vinkki niistä kuitenkin oli: Jos et muuta voi, juokse poika, juokse ja lujaa. Mutta toisaalta hän myös tapasi lisätä siihen, että kohtaisin kuitenkin omat demonini ennemmin tai myöhemmin. Pakoon juokseminen ei ole pysyvä ratkaisu.
”Lorek.. Tule ulos.. Tule luoksemme...”
Kirjoittaminen tuntuu ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Valkeat henget kutsuvat minua ulos, mutta en halua mennä. Kirjoitan kaiken, ehkä sillä selviän tästä. En vain mene ulos ja aamulla nuo hirvitykset ovat jälleen kadoksissa. Aiankin niin toivon koko sydämestäni. Olen niin pahoillani, etten koskaan etsinyt isääni, vaikka äitini minua siihen usein yllyttikin. Olen niin pahoillani monista tekemistäni virheistä. Asioista joita jätin tekemättä ja asioista joita tein väärin, tietäen ne vääriksi.
”Lorek.. Olemme odottaneet jo pitkään.. Tule...”
”Painukaa helvettiin!”
”Lorek.. Tule mukaamme sinne..”
”En! Olkaa hiljaa!
Hienoa nyt huudankin jo noille paholaisen hylkäämille jätteille. Mitähän seuraavaksi.. Sekoan ja kutsun illalliselle? Sehän se olisikin tyylikäs loppu minulle. Toivon että joku kaltaiseni onnenonkia, kun saapuu tänne löytää hän tämän päiväkirjan ja pakenee. Toivon että hän, kuka ikinä onkaan, ymmärtää paeta päivänvalon vielä antaessa suojaa.
”Lorek, tulisit nyt. Sinulle on oma paikka täällä ja se on upea. Sinua on odotettu”
Jos henget kuulostivat äsken hentoäänisiltä seireenimäisltä kutsujilta, niin voin luvata, että se mitä kuulin äsken oli niin kaukana sellaisesta kuin vain mahdollista. Se oli kuin kymmenpäinen hirviö joka puhui kymmenellä suulla samanaikaisesti ja vaati minulta toimintaa. Kieltäytyminen tuntuu jo hiukan ahdistavalta. Mutta kuolema täällä tuntuu myös äärimmäisen ahdistavalta. Haluan vain aamun valkeuden saapuvan tähän laaksoon ja pääsen poistumaan täältä.
”Lorek, typerys, ulos sieltä teltasta. Et voi olla siellä ikuisesti”
”En mutta aamu sarastaa vielä ja silloin te lähdette pois!”
”Se sarastaa kun minä annan sille luvan!”
Voihan helvetti. Jos tuo, mikä ikinä minulle huutaakin tuolla ulkona, puhuu totta, niin aamu sarastaa vasta kun hänen mielestään on aika sille. Toivon että hän valehtelee. Mutta jos hän ei valehtele.. Taidan olla todella kusessa. En ole koskaan rukoillut mitään jumalaa tai vastaavia mutta oloni on sellainen että ehkä nyt olisi jo aika. Kun vain tietäisin miten sen teen. Saati kenelle heistä rukoukseni osoittaisin..
”Hah, Lorek-raukka, rukoukset eivät sinua auta. Minä kuulen niistä jokaisen.”
”Eih! Painu helvettiin sieltä!”
”Hölmö! Tajuatko että minä vien sinut sinne takaisin.. Poikani.”
Olen hetken katsellut kirjoittamiani sanoja.. Olento telttani ulkopuolella kutsui minua juuri pojakseen..Ehkä hän vain kiusaa, mutta silti.. Jokin äänessä sai minut hämilleni. En tiedä haluanko nähdä olentoa joka minua puhuttelee, mutta se kirottu uteliasuuteni nosti jälleen päätäni. Se sama tunne valtaa sisimpäni, kuin se joka minut tänne sai tulemaankin. En edes muista keneltä se kirje oli. Vai sanottiinko sitä edes siinä. En tiedä. En muista. Taidan astua ulos tuntemattomaan ja kohdata joko isäni tai kuolemani. Toisaalta.. Kumpikin olisi vain yksi askel eteenpäin elämän mystisellä tiellä.. Ratkaisuja...
”Lorek. Typerä poika, tule ulos jo sieltä haluan nähdä sinut edessäni. NYT!”
”Oletko isäni?”
”Olenko väittänyt etten olisi?”
”Väitit olevasi. Oletko?”
”Tule ulos ja kerron. En aio väitellä typerän nulikan kanssa telttakankaan lävitse.”
”Hyvä on. Hetki”
Haluan mennä. En tiedä syytä siihen. Uteliaisuus, kohtalo. Mikälie. Jokatapauksessa otan kirjani mukaan. En anna sen päätyä kenenkään turhimuksen luettavaksi vielä. Ja jos se kuitenkin lopulta sellaiseksi päätyy jotain meni pieleen. Jonkun kannalta...
”Minä tulen. Älä temppuile nyt sitten mitään.”
”Vauhtia, ei tässä ole ikuisuutta tarkoitus odotella sinua.”
Niinpä niin. Isihän se. Halusi lähteä lomalle äitini kanssa ja lähetytti siksi kirjeen. Tavallinen mies tuo suuri ja mahtava Paholainen. Yksi pääkin sillä oli. Osaan itsekin nyt vetää samanlaisen suorituksen kuin hän telttani ulkopuolella veti. Loppujen lopuksi kohtalaisen helppo juttu. En kyllä koeta opettaa sitä mahdolliselle päiväkirjani lukijalle. Kukaan sellainen ei sitä ansaitse. Moni ei ole kuitenkaan kuin minä, Paholaisen poika. Tehtäväni on varsin mielekäs. Joka käy hatuttamaan heitän sen laakson pohjalle. Loukuksi isä sitä kutsui, loukku jonka Jumalat kätkivät tavallisen kansan silmiltä ja kosketukselta. Ihan hyvää työtä, mutta unohtivat vain sen pikkujutun; kuolleet haisevat.
[/i][/b]
