// Alaotsikko: Lucius Malfoy, S
Nimi: Vanhat hyvät ajat
Kirjoittaja: Gwyn
Beta: Jillian
Ikäraja: S
Summary: Kaikki kuolonsyöjätkään eivät riemuitse tiedät-kai-kenen paluusta. Lucius Malfoy on huolissaan.
Disclaimer: Hahmot ja maailma ovat Rowlingin omaisuutta, enkä minä saa tästä mitään taloudellista hyötyä.
A/N: Lavinia, kiitos!
Fenrir Harmaaselkä oli jälleen liikkeellä, kuiskittiin. Vaikka Ministeriö vakuutteli, ettei tiedät-kai-kuka ollut suinkaan palannut, ja että kaikki oli vain huomionkipeän teinipojan keksintöä, olivat ihmiset levottomia. Ilmassa oli merkkejä, joita ei käynyt kieltäminen ja jotka täyttivät mielen sanattomalla pelolla. Äidit pitivät lapsiaan tiiviisti silmällä, sillä ihmissusien uusia uhreja raportoitiin enemmän kuin kertaakaan tiedät-kai-kenen kukistumisen jälkeen. Myös jättiläiset liikehtivät tavallista avoimemmin ja niiden liikkeitä todistivat raunioituneet kylät laaksoissa. Vampyyrit kokoontuivat yhä röyhkeämmin ja avoimemmin baarien nurkissa. Pimeyden olentoja näkyi tavallista enemmän, eivätkä ihmiset tienneet mitä uskoa.
Lucius Malfoy oli huolissaan. Toisin kuin useimmat muut, hän tiesi täsmälleen, mistä oli kyse. Hänen olisi kuulunut olla tyytyväinen ja voitonriemuinen, sillä juuri tätähän hän oli toivonut. Kuluneen vuosikymmenen aikana hän oli usein satunnaisesti kartanossa vierailevien entisten kuolonsyöjien kanssa juonut viiniä tai tuliviskiä ja muistellut menneitä. He olivat nostaneet maljoja nuoruuden päiville, vanhoille hyville ajoille. He olivat puhuneet synkeinä maailman menosta, kehnosta ja rappeutuneesta Ministeriöstä, velhoveren merkityksen vähenemisestä, perinteiden unohtumisesta. Vielä me nousemme, olivat heidän katseensa uhonneet. Ja katsoessaan vaimoaan Lucius oli usein muistellut, miten ylväs näky tämä oli ollut vajaat kaksikymmentä vuotta sitten mustassa kaavussaan valkea naamari kasvoillaan. Usein hän suuteli Narcissan käsivartta siitä, missä kerran oli hohtanut pimeän piirto, ja Narcissa ymmärsi. He jakoivat samat nuoruusmuistot, saman menneisyyden, saman sanattoman uhman.
Niin, Lucius Malfoy oli haikaillut viimeiset kymmenen vuotta vanhojen hyvien aikojen perään. Mutta nyt kun nuo ajat yllättäen olivat palaamassa, oli hän kaikkea muuta kuin riemuissaan. Hän oli rakentanut itselleen ja perheelleen varsin mukavan elämän. Hänellä oli rahaa ja vaikutusvaltaa, hän oli pelätty ja kunnioitettu mies. Perheenisä. Muutos ei ollut enää tervetullut.
Karvas totuus oli, ettei Lucius Malfoy ollut enää nuori. Vuodet olivat rapistaneet hänen taistelutaitojaan ja hidastaneet refleksejä. Hänen kirouksissaan oli ehkä iän ja kokemuksen tuomaa voimaa, mutta hänen taitonsa olivat päässeet rauhan aikana ruostumaan pahan kerran. Eikä hän totisesti enää kaivannut taistelemaan ja riehumaan, kiduttamaan ja tappamaan. Kaksikymmentä vuotta sitten hän oli ollut nuori ja kapinallinen, nauttinut jännityksestä, vaarasta, vallasta. Nyt hän oli keski-ikäinen perheen isä, vakiintunut ja elämäänsä tyytyväinen mies. Ajatus muutoksesta, taistelusta, vallankumouksesta, oli vastenmielinen. Lucius Malfoy oli itse asiassa varsin tyytyväinen vallitsevaan asiaintilaan. Toki hänen asemansa voisi parantua huomattavasti pimeyden lordin nousun myötä, hänen kätensä ulottuvilla oli enemmän valtaa kuin koskaan aikaisemmin. Mutta riskit olivat liian suuria.
Lucius oli osannut odottaa Fenrir Harmaaselän vierailua. Sen sijaan hän ei ollut osannut varautua ihmissuden hänessä herättämään syvään vastenmielisyyteen ja suoranaiseen inhoon. Katsoessaan nyt lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen Fenrir Harmaaselkää, ajatteli Lucius epämääräisesti, että aika kultasi muistot. Hän olisi mieluusti paiskannut oven kiinni ihmissuden edestä, mutta järki ja varovaisuus estivät häntä tekemästä niin. Sen sijaan hän kutsui vastentahtoisesti Fenririn sisälle kartanoonsa.
”Lucius Malfoy. Et ole muuttunut lainkaan.”
”Samaa ei voi sanoa sinusta.”
Se oli totta. Kaksikymmentä vuotta sitten Fenrir oli ollut aistikas mies, piittaamaton hedonisti, jonka koko olemus oli tihkunut voimaa ja vaaraa. Vuodet eivät olleet kohdelleet Fenririä lempeästi, ihmissusi näytti vanhentuneen enemmän kuin oli luonnollista. Aistillisuus oli muuttunut silkaksi irstaudeksi ja turmeltuneisuudeksi. Harmaaselän entinen karisma oli taantunut rappeutuneisuudeksi, joka herätti vain voimakasta inhoa. Mies oli itsensä irvikuva.
”Hän on palannut.”
”Tiedän.”
”Kaikki on taas kuten ennen.”
Lucius ei vastannut heti. Fenririn sanottua nuo sanat ääneen, ymmärsi hän lopultakin, miten väärässä tämä oli. Miten väärässä hän itse oli ollut uskotellessaan itselleen samaa.
Kaksikymmentä vuotta sitten Fenrir oli tutustuttanut hänet kiellettyihin nautintoihin, rohkaissut häntä tekoihin, jotka olisivat saaneet useimmat velhot ja noidat voimaan pahoin. Vaikka nuo muistot olivat piristäneet Malfoyn pariskunnan avioelämää ja vaikka hän olikin vaalinut salaa mielessään ajatusta siitä, että hän vielä joskus kokisi uudestaan kaiken sen, huomasi hän, etteivät nuo kielletyt paheet enää lainkaan kiinnostaneet häntä. Fenrir kuvotti häntä. Ihmissusi oli nyt enemmän eläin kuin ihminen, pelkkä halveksuttava raunio siitä, mitä tämä joskus nuoruutensa päivinä oli ollut.
”Ei. Se on mennyttä.”
Harmaaselän silmät kaventuivat ja ihmissuden suupielet kääntyivät rumaan irveeseen. Luciuksen jäinen ylimielisyys selvästi loukkasi tätä. Viimeksi kun he olivat tavanneet, olivat he olleet tasaveroiset ja Lucius oli ollut koko ajan varuillaan Fenririn suhteen. Nyt Lucius kuitenkin oli tietoinen siitä, että oli äärettömän paljon Fenririä vaikutusvaltaisempi ja voimakkaampi. Fenrir ei selvästikään ollut osannut varautua siihen, eivätkä muuttuneet voimasuhteet miellyttäneet ihmissutta.
”Sinulla on poika. Minkä ikäinen hän onkaan? Melkein yhtä vanha kuin sinä olit silloin.”
Ensimmäistä kertaa Lucius tunsi pelon kirpaisun ja hänen kätensä hakeutui vaistomaisesti taikasauvan suuntaan. Hän kuitenkin hillitsi itsensä nopeasti. Pelko oli täysin järjetön tunne, se oli isän tunne, jonka Lucius työnsi nopeasti syrjään. Fenrir ei koskaan uskaltaisi koskea Dracoon. Malfoyn suvulla oli liikaa vaikutusvaltaa, Lucius oli aivan liian voimakas. Lisäksi hänellä oli koko velhoyhteiskunnan tuki takanaan ihmissutta vastaan. Fenrir ei voisi halutessaankaan kajota ainoaankaan puhdasveriseen velholapseen.
”Jos kosket häneen, kuolet.”
Se ei ollut tyhjä uhkaus, ja Fenrir tiesi sen yhtä hyvin kuin Luciuskin. Mies naurahti riettaasti, mutta perääntyi kuitenkin nopeasti Luciuksen raivon edessä.
”Niin, niin. Kunhan ajattelin.”
”Älä ajattele. Ja nyt, häivy.”
Lucius jäi tuijottamaan Fenririn perään epämääräistä kuvotusta ja levottomuutta tuntien. Nuorena kuolonsyöjänä myös Lucius oli syöksynyt aistinautinnosta toiseen, kunnes mikään ei enää tuntunut miltään. Hän oli heittäytynyt kyltymättömänä yhä äärimmäisempiin tekoihin ja kokemuksiin, turruttanut itsensä sodalle ja pimeydelle. Fenrir oli jatkanut sillä tiellä.
Luciusta värisytti.
Hän ei suoranaisesti katunut mitään, mitä oli nuoruudessaan tehnyt. Mutta ainoalle pojalleen hän ei halunnut sellaista elämää. Hän halusi taata Dracolle turvallisen ja mukavan tulevaisuuden. Hän ei missään nimessä halunnut Dracosta kuolonsyöjää.
Narcissan käsi laskeutui lohdullisena hänen olalleen ja Lucius kääntyi hautaamaan kasvonsa vaimonsa hiuksiin. Narcissa ei tarvinnut selityksiä, nainen tiesi millaista elämää moni nuori kuolonsyöjä oli viettänyt. Joskus vaimon silmissä häilähti viha ja mustasukkaisuus, kun Lucius sulkeutui jonkun vanhan ystävän kanssa kirjastoon. Mutta nyt Narcissa tuntui rentoutuvan, kurottuvan välittömämmin hänen puoleensa kuin koskaan aikaisemmin. He eivät sanoneet mitään, heidän ei tarvinnut. He jakoivat saman huolen tulevaisuudesta. Mutta heillä oli toisensa, he taistelisivat yhdessä. Dracon tähden.
