Author: Zarroc
Pairing: Severus Kalkaros/Remus Lupin
Rating: S
Genre: drama, romance, angst
Fandom: Harry Potter
Disclaimer: En omista mitään, en tee tällä rahaa. Kiitän J.K. Rowlingia tämän kaiken luomisesta.
Summary: "Hitto, Severus, onko sinussa jotain vikaa?"
Haasteet: Perspektiiviä parittamiseen -haasteeseen parilla Viholliset, Oneshot10, Tavoita tunnelma #2 kappaleella Airut - Surujen marmorit
A/N. Ei tästä oikein osaa mitään sanoa. Kirjoitinpa kerrankin preesensissä.
Kun rangaistuna sieltä selviydyinHengähdys."Miksi sinä tulit takaisin?"
Se on melkein tuskaista.
Severus nostaa katseen, mutta ei osaa vastata mitään.
Melkein turhautunut
huokaus, kuin pelkästään tässä oleminen verottaisi voimia.
"Kuule, jos vain... en tiedä. Minulla ei ole juuri nyt aikaa, minä en oikein... en vain osaa juuri nyt."
Remuksen tekee mieli repiä hiuksia päästään, hän ehkä tekeekin niin. Severuksen katse napsahtaa häneen kuin ammuttuna.
"Mitä sinä et osaa?"
Hän avaa suunsa ensimmäisen kerran koko sinä aikana, kun on seisonut Remuksen pienessä kirjakaupassa, pää painettuna alemmas kuin oli mahdollista sillä selkärangalla.
"Olla", Remus mutisee. Melkein kiihkeästi. "
Olla, Severus. Sinun kanssasi. Ethän sinä tietenkään sellaista tajua, mutta... se on oikeasti hankalaa. En minä osaa vieläkään."
Hermostunut naurahdus on kuin lähtökäsky ja Severus nyökkää hitaasti, kuin ajatuksen sisäistäneenä.
"Ymmärrän. Ei minun... en minäkään osaa olla."
Remuksen hengitys hakkaa kylkiluihin, kun hän nojaa tiskiin ja miettii, mitä heistä onkaan tullut.
*
Hän on vihollinen. Sitä Severus miettii, katsoessaan tornin ikkunasta Remukseen, joka istuu lammen rannalla. Ihmissuden käsissä on kirja ja Severus melkein odottaa näkevänsä, kuinka tämä muuttuu sudeksi hänen edessään.
Mutta niin ei tapahdu, Musta juoksee jostain ja kietaisee kätensä Remuksen hartialle – jos Severus ei väärin näe, niin vetää kevyeen suudelmaankin. Remus hymyilee, ei nyt hampaillaan (
mitä tuhlausta), mutta hymyilee kuitenkin. Ehkä vähän toruvastikin.
Severus painaa kasvojaan lasiin, vaikka ei halua nähdä.
*
Siitä on jo monta vuotta, mutta silti Severus muistaa sen hetken. Hänen on vaikea unohtaa. Mutta silti hän valehtelee itselleen joka päivä (
olen unohtanut kaiken sinusta), koska kaikille muille on helppo valehdella, mutta itselleen mahdotonta.
Silti hän palaa takaisin, aina sen saman kirjakaupan luokse. Hän ei uskalla avata ovea, mutta seisoo hetken ikkunan takana näyttäen synkältä. Tai ehkä hän näyttää vain itseltään, sitä hänen on vaikea tietää. Severuksen hiukset ovat päässeet kasvamaan, laihtunutkin kai entisestään, mikäli se on mahdollista.
Jästit törmäilevät häneen kuin eivät tajuaisi, että hän on siinä.
Kerran Remus nostaa katseensa ja luulee melkein nähneensä jotain, mutta se
jokin on kadonnut yhtä nopeasti kuin ilmestynytkin.
Se saa hänet miettimään toden teolla, onko tällä kaikella oikeasti jokin tarkoitus.
*
Severuksen humala ei ole helppoa ja kevyttä, vaan raivoisaa ja raskasta. Se saa hänet istumaan katolla kuin pieni poika, tuliviski toisessa kädessään. Lucius Malfoy sanoo hänen päässään,
ettei se ole hänen arvoistaan.
Remus hymyilee taas toruvasti.Severus kiroaa. Samalla hän melkein hymyilee ja katsoo alas.
Kirjakaupassa palaa valo, hän näkee sen kadunkulman takaakin, koska on muuta maailmaa korkeammalla.
Musta on kuollut, samoin Potter, Piskuilan. Jopa Voldemort.
Hän on ainoa jäljellä, joka voi muistuttaa Remusta siitä, minkä takia täältä ei voi paeta.
*
Remus nostaa katseensa jälleen kerran, kun hän aavistaa nähneensä jotain näyteikkunan takana. Tällä kertaa hänen ei tarvitse miettiä nähdessään Severuksen kasvot lasia vasten, pitkäsormisen käden painautuneena siihen.
Hän katsoo lasinsiruista tulleita haavoja miehen kämmenessä, eikä osaa sanoa mitään.
"Hitto, Severus", hän mutisee vetäessään miestä puoliväkisin sisään syksyn pakkasesta. "Onko sinussa jotain vikaa?"
Normaalisti Remus ei sanoisi mitään sellaista, mutta tämä on erikoistilaisuus. Harvoin liemimestari tulee ympärihumalassa hänen ikkunalasiinsa pällistelemään.
Remus sulkee valot ja vie Severuksen takahuoneeseen, huokaisee taas.
Severus vetää hänet lähemmäs, kun hän paikkaa kämmenen haavoja. Tummat silmät ovat anovat ja piikivenkovat, vaikkeivat kylmät ollenkaan.
"En minä ole humalassa", mies mutisee ja Remus ei välitä, onko se totta vai ei.
*
Severus nukkuu sohvalla huonossa asennossa ja Remus istuu nojatuolissa. Hän ei oikein osaa suhtautua tähän, joten tyytyy lehteilemään kirjaa poissaolevana.
Miehen ranteissa on pitkiä polttojuovia eikä kenelläkään ole mitään tietoa, mistä ne ovat tulleet. Remuksen katse hyväilee niitä hetken ajan, mutta hänen on vaikea olla, silloinkin.
Vaikka hän tietää, ettei Severus katsetta tunne, hän nukkuu kuin tukki ja hetken ajan Remus miettii, lienekö edes enää herää.
Hengityskatkoksia on kolmen vartin välein, sen verran Remuskin jaksaa laskea. Hän ei kuitenkaan välitä säikähtää.
*
Severus herää kummaan tunteeseen ja katsoo ympärilleen. Kämmentä tykyttää eikä hän ole varma, onko jyskytys sittenkin juna, joka lähtee asemalta kahden mailin päässä.
Hänen on vaikea olla siinä, taipuneena sykkyrälle sohvalle, joka on jaloista liian lyhyt.
Hänen katseensa tavoittaa Remuksen, jolla on vielä vähän hankalampaa, mutta silti viltti tuntuu riittävän ja kirjaa vasten nyykähtänyt pää.
Severusta huvittaa niin paljon, että hänkin huokaisee. Ehkä se on jonkinlainen sisäpiirin juttu, josta kumpikaan heistä ei oikein osaa luopua.
Hän tajuaa, että Remus alkaa herätä ja miettii, vieläkö kerkeäisi kadota, paeta.
Kun kummallisen väriset silmät avautuvat ja katsovat häneen, Severuksen päässä ja rinnassa jyskyttää enemmän kuin ranteissa ja kämmenessä.
*
Oletko sinä onnellinen täällä?Remus yrittää monta kertaa kysyä, mutta ei osaa.
Hän istuu kulahtamaan päässeellä sohvalla asunnossaan ja tuijottaa takan reunalle asetettuja kuvia.
Sirius hymyilee leveästi, kuin ei koskaan olisi kuollutkaan.Jamesin ja Lilyn kasvoilla on identtisen rakastuneet ilmeet, jotka varmasti ällöttäisivät Severusta.
Remus katselee jonnekin kauas, kuvan raamien ulkopuolelle, missä tietää kaikkien muiden ihmisten olevan.
Remus miettii, miksei velhoille voi soittaa ja naurahtaa sitten itselleen. Hän kaikkoontuu pienen asuntonsa puuportailta suoraan Kehrääjänkujalle ja tuijottaa köynnöksiä, jotka ovat vallanneet talon seinät joka kohdalta.
Severus ei näytä yllättyneeltä avatessaan oven.
Remus on jokseenkin huvittunut.
*
Vihollinen. Se ajatus pyörii edelleen Severuksen päässä, kun hän ojentaa Remukselle lasillisen punaviiniä ja kysyy, haluaako tämä syödä.
Remus pudistaa päätään ja hymyilee ja miettii, miksi häntä vihataan niin kovasti.
"En tiedä olenko koskaan oikeasti edes pahoitellut sitä, kun... he tekivät sen typerän tempun. Sinä... kai sait loppuelämän trauman."
Severus oikeasti naurahtaa kuullessaan mitä miehellä on sanottavanaan.
"Tuotako sinä tänne tulit sanomaan?"
Sieltä se tulee, ensin hengähdys. Sitten huokaisu. Severuksen suupieliä nykii surullisesti.
"En tullut. Olet oikeassa. Haluaisin vain, että lakkaat vihaamasta minua."
Severus melkein hätkähtää, mutta taistelee itsensä ilmeettömäksi.
Pelko on melkein kuin viileä syleily, joka antaa vajota. Melkein.
"En minä vihaa sinua."
Remuksen ilme ei ole hämmentynyt, mutta ei myöskään surullinen, enää.
"Etkö?"
Se on melkein iloinen tai vähintäänkin väsynyt.
Severus pudistaa päätään ja tuijottaa tiukasti seinälle, joiden vanhat, ahdistavat muotokuvat yrittävät nukkua. Niiden ilmeet ovat silti paheksuvat.
*
Rakkaus on täysin tuntematon käsite.
Mutta silti Severus miettii, mitä se oikein voisi olla, kun hän antaa Remuksen suudella itseään aamuisin ja katsoo miehen loittonevaa selkää, kun tämä lähtee töihin.
Ei sinun tarvitse, Severus sanoisi, jos olisi vähemmän hölmö.
Mutta hän ei sano sitä, koska on myös siinä määrin älykäs, että tietää voivansa viedä Remukselle lounasta typerässä paperipussissa.
Remuksen silmät hymyilevät silloin ihan eri tavalla kuin koskaan niinä kylminä syysiltoina näyteikkunan lävitse.
*
Olen unohtanut kaiken sinusta
Olen kadottanut kaiken arvoni
Olen kuninkaille maani antanut
Kun liekkeihin sukuni vajoaa
Jäiseen maahan vaivuin onnellisena
Ei enää mitään minkä vuoksi täältä paeta
Jäiseen maahan vaivuin onnellisena
Ei enää mitään minkä vuoksi täältä paeta
Poltetuin rantein kuljin marmoreilla
Kun rangaistuna sieltä selviydyin
Takaa aitojen, piikkilankaisten
Piippujen alta, edestä ja varjosta
Jäiseen maahan vaivuin onnellisena
Ei enää mitään minkä vuoksi täältä paeta
Jäiseen maahan vaivuin onnellisena
Ei enää mitään minkä vuoksi täältä paeta
