// Alaotsikko: Draco >> S one-shot/ficlet
Title: Petetyksi tullut ja hyljätty
Genre: Angst
Author: hymykuoppa
Paring: Draco
Raiting: S
Summary: Malfoyden perheessä ei koskaan ole ollut tavallista perheonnea, eikä ole vieläkään. Lucius on ottanut ja lähtenyt jättäen Dracon yksin kylmään maailmaan.
A/N: nyt angstitti.
Petetyksi tullut ja hyljätty
Pöllöjen hiljainen huhuilu täytti alkusyksyn viileää iltaa. Poika istui yksin hämärällä pihalla auringonlaskun jälkeen toivoen, että joku tulisi paikalle, mutta ei. Kukaan ei enää liikunut pihamaalla.
Mitä se olisi poikaa hyödyttänyt, vaikka joku olisikin nähnyt hänet siellä yksinään? Ei mitään. Ei se olisi muuttanut mitään, mutta hän ei olisi tuntenut itseään enää niin yksinäiseksi. Hän ei enää ajattelisi olevansa ainoa yksinäinen susi maailmassa. Ainoa susi luomakunnan kuninkaiden – karhujen – joukossa.
Jopa Tylyahon kylään saattoi kuulla haikean huokauksen. Luihuinen katsoi silmät sirillään taivasta. Tummaa merta, jolle syttyi yksinäisiä tähtiä hiljakseen. Pilvet lipuivat hänen yläpuolellaan suurina laattoina kohti Kiellettyä metsää. Poika sai estettyä kyynelten virtauksen kohottamalla katseensa ja koittaessaan hymyillä yläpuolellaan lipuvalle käärmeelle, joka hajosi hitaasti osiin. Hänen minäkuvansa.
Mitä olikaan mahtanut sattua pojalle, joka oli niin surkeana? Mikä oli saanut hänet erakoitumaan laumasta ja eksymään väärälle polulle?
Todellisuus oli pudonnut hänen niskaansa. Ei kukaan halunnut olla ystävä sellaisen kanssa, joka kuului pettureiden sukuun. Kukaan ei halunnut tuntea Luciuksen poikaa, kaikki halveksivat hänen perhettään. Edes lojaaleimmat ystävät eivät voineet sietää häpeää, jota pojan seura aiheutti. Se oli tapahtunut.
Ja mitä Lucius oli tehnyt? Pettänyt taikaministeriön, pettänyt Toffeen ja mikä pahinta, ilmiantanut Voldemortin nykyisen vasemman käden. Miksi? Kuka tietää. Mies oli kadonnut kuin tuhka tuuleen sen perästä, jättänyt poikansa kärsimään omista teoistaan, omasta pelkuruudestaan. Sellaisia Malfoyt olivat. Kun asiat alkoivat käymään hankaliksi, käräytettiin kaikki muut ja kadottiin itse paikalta. Mutta Lucius ei ollut ottanut poikaansa mukaan, ei tällä kertaa.
Ensimmäinen kyynel vierähti vitivalkealle poskelle. Poskelle, jolla ei moneen vuoteen ollut vierinyt yhtään kyyneltä.
Jopa Severus oli hyljännyt pojan. Severus, mies joka oli hänelle kuin toinen isä. Mies, jota Draco oli aina kunnioittanut ja josta hän oli ottanut esimerkkiä. Edes Severus Kalkaros, kuolonsyöjä, ei pitänyt Dracon puolia, vaikka poika ei ollut tehnyt mitään. Siinä toinen pelkuri, pelkäävä, omassa kolossaan turvassa pysyttelevä jänis.
Entä hänen äitinsä? Poissa. Hän oli poissa, toisessa ulottuvuudessa, ollut jo yli vuoden. Siitä ei ollut mitään merkkejä, eräänä päivänä Dumbledore oli vain kutsunut Dracon luokseen ja kertonut pojalle musertavan uutisen. Lucius ei edes tullut vierailemaan Dracon luona, mutta poika ei uskaltanut itkeä silloinkaan. Kaiken tuskan hän oli pitänyt sisässään, ei ollut edes kertonut kellekkään äidistään. Se olisi ollut häpeällistä.
Nyt hän itki.
Se ei tuntunut enää merkitykselliseltä, kukaan ei nähnyt, ketään ei kiinnostanut.
Kukaan ei välittänyt.
