Kehtolaulu (S, tuplaraapale, angst, deathfic)

[amorito]

Title: Kehtolaulu
Author: amorito
Genre: tuplaraapale, angst, deathfic
Rating: S
Summary: Äiti ei millään haluaisi lähteä, tiedäthän? Mutta äidin on pakko, jotta sinulla tulisi olemaan turvallinen elämä.
Disclaimer: En omista hahmoja tahi biisiä enkä saa tästä rahaa. Käyttelen Tonksia, Teddyä ja Lullabya ihan vain omaksi ilokseni.
A/N: Josh Grobanin biisi Lullaby oli tämän tarinan pohjalla. Vilkaiskaa myös lyriikoita.


Uneen käy nyt rakkaimpain,
kyynel pyyhi poskeltas
Kun painat tyynyyn pienen pään
Muistat aina laulun tään

   Nymphadora seisoi lapsen kehdon jalkopäässä, puristaen sen puisia reunuksia ja katsoen juuri nukahtanutta poikaansa. Kyynelten jättämät polut kimmelsivät vielä himmeästi tämän pehmoisilla kasvoilla, mutta kasvoilla oli rauhallinen tyyneys.
   Hitaasti nainen irrotti otteensa kehdosta, toivoen puolittain Teddyn heräävän, jotta hän voisi vielä kerran ottaa hänet syliinsä, laulaa tutun kehtolaulun ja haistaa hänen talkittua ihoaan. Hiusten tavanomainen pinkkiys oli ikään kuin valunut kohti latvoja, ja sen oli korvannut synkkä, kiilloton musta. Hän toivoi, että hän osaisi myös telepatiaa metamorfimaagiutensa lisäksi, ja ajatteli oikein pontevasti, suunnaten kaikki ajatuksensa Teddyyn: Äiti ei millään haluaisi lähteä, tiedäthän? Mutta äidin on pakko, jotta sinulla tulisi olemaan turvallinen elämä. Kaikkien on otettava osaa tähän viimeiseen taisteluun. Ajattelen sinua koko ajan. Dora tutkaili poikansa pieniä kasvoja, yrittäen etsiä niistä merkkejä, että tämä olisi kuullut ja ymmärtänyt, mutta eihän niitä tietenkään löytynyt.
   Lopulta, sydän kiihtyen, varovasti hiipien nuori äiti poistui hämärästä lastenhuoneesta käytävään. Ovi narahti aavistuksen, muttei herättänyt vauvaa.

   Poika ei herännyt kertaakaan sinä yönä, inahti vain varovaisesti jossain vaiheessa aamuyötä tuulenvirin humahtaessa vaimeasti raotetusta ikkunasta. Kenties oli sattumaa, että juuri sillä samaisella hetkellä ilma pakeni hänen äitinsä keuhkoista, palaamatta sinne enää koskaan.

[LordPuhdemort]

Niin koskettava, että minunkin silmiini kyllä kohosivat kyyneleet. Voin vain itsekin äitinä kuvitella, miltä Tonksista on mahtanut tuntua, kun on joutunut jättämään lapsensa, tietäen, ettei välttämättä koskaan enää näe häntä.

Hitaasti nainen irrotti otteensa kehdosta, toivoen puolittain Teddyn heräävän, jotta hän voisi vielä kerran ottaa hänet syliinsä, laulaa tutun kehtolaulun ja haistaa hänen talkittua ihoaan.

Jostakin syystä tämä kohta iski minuun eniten. En tiedä miksi, mutta niin se vain teki.

Äh, en vain tiedä mitä muuta sanoa, kuin että koskettava ja todella kaunis kaikessa surullisuudessaan.

[amorito]

Aww Jekaterina, kiitos kommentista ^__^ Aiheeseen olen itsekin tyytyväinen, enpä minäkään ole ennen tähän törmännyt. Mukava että sain tunteet pintaan.

Kiitos myös sinulle, Puh! Kiva kuulla että pystyin jopa äidintunteita herättelemään tällä.

[Tinppa]

Ääk, pakko kommentoida, vaikka tästä tuskin mitään rakentavaa kommenttia tuleekaan.

Komppaan edellisiä, tämä oli melkoisen koskettava ja todella kaunis. Aihekin oli kivan erilainen, en muista lukeneeni tämänlaisia ficcejä, ainakaan kovin montaa.

Tinppa kiittää ja kumartaa.

[amorito]

Kiitos Tinppa sinulle myös *kumartaa takaisin* Hyvä kuulla että pidit. ^__^

[Eeyore]

tämä oli... kaunis. surullisella tavalla. jotenkin rauhallinen, herkkä... ja myös siis surullinen.
tykkäsin tuosta alun lyriikoista. ehkä pienen vauvan mielessä tuo laulu pysyykin, vaikkei hän sitä itse tiedä/muista.
tunnelmasta pidin, jotenkin se toi rauhallisen olon vaikka loppu olikin surullinen. ihanaa, että viimeinen hetki oli ollut niin kaunis ja rauhallinen, että vauva oli saanut vielä kerran olla äitinsä sylissä ja kuulla tutun unilaulun.

Poika ei herännyt kertaakaan sinä yönä, inahti vain varovaisesti jossain vaiheessa aamuyötä tuulenvirin humahtaessa vaimeasti raotetusta ikkunasta. Kenties oli sattumaa, että juuri sillä samaisella hetkellä ilma pakeni hänen äitinsä keuhkoista, palaamatta sinne enää koskaan.

tämän osasin kuvitella kaikista parhaiten tästä kohdasta. en tiedä oliko sattumaa, tuliko äidin henki vielä kerran oman lapsen luokse.
kiitos hirveesti.

[amorito]

Kiitos Eeyore myös sinulle kommentista. Kiva kuulla palautetta myös noista lyriikoista, en varsinaisesti ole mikään lauluntekijä niin hyvä että onnistuin niissäkin

Onpa kiva että tätä on kommentoitu näin paljon ^__^ Ihan yllättäen, vaikka tämä oli vain tällainen pieni raapaleparka.

[Daala]

Kommentoin tätä jo eilen, mutta viestini ei sitten kai lähtenytkään...
No, yritetään uudestaan!

Yhdyn edellisiin - pidin tästä aivan valtavasti.
Onnistuit todella hyvin vangitsemaan tuon tunnelman näinkin lyhyeeseen raapaleeseen. Tekstisi oli todella mukavaa luettavaa - sujuvaa, koskettavaa ja kaunista.
En yleensä itke ficcejä lukiessani, mutta tämä sai lähes itkemään.

Todella onnistunut ja hieno ficci! Kiitän antoisasta lukukokemuksesta.

[amorito]

Giladraaaa ^__^ Kiitoksia, tehtäväni on toteutettu jos olen edes melkein saanut lukijani itkemään. Hyvä että pidit!

[Fiorella]

Koskettavaa ja suloista... Tämä hetki on ollut itselläkin mielessä kun tuota Teddyn vanhempien kohtaloa on miettinyt.

Laulu on kaunis ja lyriikat myös sopivat tähän ficciin täydelleen.

Vain yhteen pikku asiaan kiinnittyi silmä...

Hiusten tavanomainen pinkkeys

Ennemminkin pinkkiys, sanoisin.

[Lozku]

Okei, munkin on pakko myöntää että kyyneleet kihosivat silmiin. Surullista, ei tätä muuten voi kuvailla. Olet kirjoittanut tämän tosi hyvin ja tämä kohta oli sellainen, joka varmaan aukaisi sitten ne kyynelkanavat

Hitaasti nainen irrotti otteensa kehdosta, toivoen puolittain Teddyn heräävän, jotta hän voisi vielä kerran ottaa hänet syliinsä, laulaa tutun kehtolaulun ja haistaa hänen talkittua ihoaan.

ehkä se lopun alku, joka tästä heijastuu, sai minutkin herkistymään.

Poika ei herännyt kertaakaan sinä yönä, inahti vain varovaisesti jossain vaiheessa aamuyötä tuulenvirin humahtaessa vaimeasti raotetusta ikkunasta. Kenties oli sattumaa, että juuri sillä samaisella hetkellä ilma pakeni hänen äitinsä keuhkoista, palaamatta sinne enää koskaan.

Kliseinen täytyy myöntää, mutta no se oli kumminkin juuri se mitä tältä ficiltä odotin ja olisin varmasti pettynyt jos jotain tällaista ei siellä lopussa olisi ollut.

Nyt selatessani kommentteja huomaan vain toistavani sitä minkä muut ovat jo sanoneet, mutta tuplaraapaleesta on vaikea keksiä noiden lempparikohtien lisäksi jotain sanottavaa. Ainut mikä kieliopillisesti ja muutenkin särähti korvaan oli tuo Fiorellan mainitsema "pinkkeys" (toisaalta uskon että olisin voinut tehdä saman virheen itsekin, mutta ulkopuolisethan aina osaavatkin sanoa paremmin mikä särähtää korvaan ja mikä ei.)

En voi muuta kuin kiittää ja todeta kirjoittaneeni taas varmaan pidemmän kommentin kuin koko ficci, mutta no... ehkä läksyjen välttely saa kielen kannat heltymään.

Kiittäen,
Lozku

[amorito]

Ah, kiitoksia uusista kommenteista vanhaan tarinaan, Fiorella ja Lozku!

Tuosta "pinkkeys"-sanasta suorastaan säikähdin; miten olenkin tehnyt tuollaisen virheen? Mutta sitten kun aloin ajatella asiaa, en oikeastaan enää tiennytkään kumpi on oikein... Ehkä se on murrekysymys, mikä ei tietenkään tee siitä kieliopillisesti yhtään oikeampaa... No, ehkä kuitenkin korjaan sen, koska kaksi ihmistä on sen jo huomioinut Kiitos!