Nimi: Kiroilua haudan takaa
Ikäraja: K-11
Genret: Angst, humourkin
Paritukset: Lucius/Narcissa, Narcissa/Fenrir, Draco/Pansy
Varoitukset: Luciusta ottaa päähän, se korkeintaan... Muutama kirosana ja vihjaus.
Vastuunvapaus: Minähän en omista mitään näistä vaan leikin Rowlingin omilla.
Yhteenveto: Miksi kuolleillakin on sääntönsä? Onko kuoleman jälkeinen elämä niin hohdokasta aaveena kuin sen voisi luulla olevan? Onko Malfoyn entisellä perheen päällä herkempikin puoli? Lucius kertoo meille vastauksia omasta näkökulmastaan ja uskokaa - miestä vituttaa.
A/N: No joo, olisin oikeastaan voinut tehdä tästä rankemmankin, mutta päätin nyt kirjoittaa hieman lepsumpaa vitutusta
Eli toisin sanoen siis osallistuu vitutus-haasteeseen, sataseen sanalla
20. Väritön, kymppikakkoseen sanalla
5. Siirtymä, Puheenvuoro kuolleilla, osastohaasteeseen kyseisellä osastolla ja aakkoshaasteeseen K:lla. Mielipiteensä voi raapaista loppuun ficin luettuaan. ^^
Kiroillua haudan takaaElämäni oli varsin kadehdittua ja moni varmasti luuli sen olleen mielenkiintoista kuolonsyöjäporukoissa ja onnellisen perheen parissa; jos kuitenkin voisin seistä hautani edessä, todennäköisesti sylkisin multakummun reunoille sirotettujen kukkien jäännösten päälle. Turhia nekin, mustat ruusut kuihtuivat yhtä nopeasti kuin elämäni oli ohi.
Ai kuinka kuolin? Noloa myöntää, mutta kaaduin kylpyhuoneessamme, iskin pääni pahasti ja hukuin vessanpyttyyn. Näinkin maineekkalle miehelle voi käydä niin. En ole ollut kuolleena kauaa, mutta silti minulla on sanani sanottavanani tästä; tylsää, väritöntä ja ennen kaikkea mielenkiinnotonta. En ole saanut vielä edes maata rauhassani, koska jo toisena yönä hautaamisestani hautani häpäistiin; kivi kaatui ja kummun päällä asteli varsin humalainen joukkio leikkien kukkulan kuningasta. Jos olisin voinut, olisin kironnut kaikki seurakseni.
Sanomattakin on selvää, että olen yksinäinen; minulla ei ole tekemistä ja kaikki hauska on kielletty. Uutisena saattaa tulla se, että kuolleillakin on sääntönsä, jotka poikkeavat ja toisaalta taas eivät poikkea kovinkaan paljon elävien säännöistä. Kunnioita tosia ja niin edelleen. Älä pelottele maallisia, vaikka kaikki kyllä niin tekevät. Älä leiki olevasi joku toinen haamu äläkä tunkeudu toisen hauta-arkkuun. Tee sitä äläkä tee tätä. En muista, että koskaan elinaikanani olisin ollut näin monien kirjoitettujen tai varsinkaan kirjoittamattomien sääntöjen alaisena. En ole koskaan edes pitänyt siitä, että muut yrittävät hallita minua mitä oudompien sääntöjen mukaisesti...
Ja pelottelusta; mikä nykyajan velhoja ja noitia oikein vaivaa? Vaikka kuinka olen yrittänyt kehittää kaikkea pelottavaa heidän pään menoksi - kahleet ja rautaketjut, pään irrottaminen ja huhuilu - niin he vain nauravat ja tervehtivät minua iloisesti.
Iloisesti! Mitä iloista tässä hommassa oikein on, jos en kerran pysty tekemään edes sitä, mistä aaveet tunnetaan? Yritin viihdyttää itseäni jopa pelottelemalla
lapsiakin omista lapsuustraumoistani huolimatta - tai ehkä juuri niiden takia -, mutta nykyajan vanhemmat antavat kakaroidensa lukea, katsoa ja harrastaa mitä vaarallisimpia ja kamalimpia asioita jo kehdosta lähtien! Heille ei kehity enää minkäänlaista itsesuojeluvaistoa ja pian he huomaavat makaavansa samassa tilassa kuin minä oltuaan niin varomattomia. Jos olisin niiden lasten vanhempi - ja vielä sattuisin elämään - antelisin pitkin korvia.
Olen yhden hyvän puolen huomannut kuolleena olossa; pystyn vakoilemaan vielä maanpäällistä elämää ja tuttujani. Sekin kuitenkin kääntyi osittain huonoksi, koska erään kerran tarkkailin vaimoani - anteeksi, enhän minä edes ole enää virallisesti naimisissa - ja huomasin hänen ottaneen jo uuden miehen itselleen. Ei siinä mitään, jos hän vain olisi siirtynyt eteenpäin elämässään, mutta kun tämä mies sattui olemaan Fenrir Harmaaselkä. Siis kaikista maanpäällisistä miehistä hän valitsi itselleen puolisuden! Entä, jos he tekevät vielä lapsia? Kasvaako heillä jo valmiiksi sudenkorvat ja karvainen häntä? Tai mitäpä se minulle kuuluu, minähän vain makaan ja maadun omassa samettiarkussani ja mietin mennyttä elämääni ja tulevaa, ikuisesti kuollutta elämätöntä elämääni.
Mutta kukaan ei estä minua olemasta katkera ja sen lisäksi vielä olemaan kateellinen! En ole vieläkään päässyt perille siitä, kuinka haamut voivat... niin, kuinka he... no, tiedän, etteivät haamut voi enää lisääntyä, mutta kai heilläkin nyt sentään on..? Jos ei ole, niin kilahdan!
Palaten Narcissaan, minulla on ikävä jopa hänen nalkutustaan; en olisi koskaan voinut edes kuvitella, että valitus viinitahrasta massiivisessa olohuoneen matossa voisi saada minut loikkimaan ilosta. Nyt nimittäin se saisikin. Ja Draco, aikuistuva poikani, tuo ainoa perilliseni, jonka huomasin tuhlaavan minun hänelle jättämääni maallista omaisuutta tyttöystäväänsä, tuohon mopsinaamaiseen Pansy Parkinsoniin! Ikävä myöntää, mutta mieluummin olisin katsellut jopa sitä talttahampaista Potterin näsäviisasta ystävätärtä.
Vielä kaiken lisäksi, minulla on suunnaton ikävä omaa oikeaa elämääni; silloin sain olla ja elää vaarallisesti, mutta haamuna ollessani mikään ei ole vaarallista tai uhkarohkeaa. Voin tehdä mitä vain ilman, että tunnen jännitystä suonissani; edes lentäminen ei tunnu nykyisin miltään, mitä vielä eläessäni rakastin suunnattomasti. Nyt voin vaikka loikata aidanseipääseen enkä edes tunne sen lävistävän minua.
Olen tullut siihen lopputulokseen, että kuolema on vain yksi hiton siirtymävaihe toiseen elämänmuotoon, vähän aineettomampaan vain. Tämä sai minut myös ajattelemaan, että koko siirtymävaiheen tähän muotoon voisi unohtaa ja antaa meidän vain joko muuttua mullaksi tai syntyä uudestaan vaikka fletkumatona. En näe siinä mitään ideaa, että tapitamme maailmankaikkeuden loppuun saakka muiden elämää ja riemua ja totea useaan kertaan, että "voi kun olisimme tuolla" ja "voi kun he eivät tekisi noin vaan näin niin he eivät joutuisi tähän samaan jamaan" ja "voi kun minä voisin kirota heidät tuohon paikkaan".
Lopuksi minun on todettava, että jos en olisi jo kuollut, tappaisin itseni, että pääsisin tästä kaikesta minua raivostuttavasta sonnasta. Jos en siis kuolisi sitä ennen tylsyyteen.
