Nimi: Tuhkattuja postikortteja
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: Draamaa ja angstia, lähinnä pre-series tutkielma.
Paritukset: Viittauksina vain John Winchester/Mary Winchester + Bobby Singer/Karen Singer
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista niin mitään, leikin muiden leluilla ilman minkään valtakunnan korvauksia.
A/N: En tiedä, olen jonkun aikaa halunnut kirjoittaa Samin ja Deanin kasvamisesta, mutta ei siitä kevyttä tullut. Johnia kohtelen kyllä selkeästi vähän julmasti, mutta jotenkin halusin katsoa miestä muusta näkökulmasta kuin välttämättä pelkästään Deanin tai Samin kautta. En kiellä ettenkö olisi ladannut tätä tarinaa ihan täyteen kaiken maailman omia traumojani, mutta fiktiivisessä mielessä^^ Ja kirjoittaminen on terapiaa, eikö?
Tuhkattuja postikortteja
John Winchesterillä oli kaksi poikaa, eikä muuta perhettä ollenkaan. Ehkä hän olisi ollut onnellisempi yksin, mutta John oli myös pohjimmiltaan selkärankainen mies ja rakasti lapsiaan enemmän kuin ketään tai mitään koko maailmassa. Siitä huolimatta hän oli täysin kyvytön tarjoamaan elämää jota voisi kutsua tasapainoiseksi.
Tavallisten ihmisten näkövinkkelistä hän teki hallaa pojilleen. Miten kasvatetaan kunnon amerikkalaisia nuoria miehiä Chevroletin takapenkillä? Punkkasivatkin milloin siellä ja toisena päivänä täällä, kuin mitkäkin kujakissat, mutta eivät he yleensä samoilla kulmilla pysyneet niin kauaa, että selän takana kyräilystä olisi avointa konfliktia syttynyt. Aina menossa, aina lähdössä, aina sanomassa hyvästi. Dean esitti kovaa, mutta Samista se tuntui aina kauhean raskaalta.
”Ette te muita tarvitse. Hyvinhän te menette keskenänne”, vakuutteli John aina jos Sam edes pikkiriikkisen yritti ehdottaa jos he voisivat olla vaikka koeviikon loppuun samassa koulussa.
”Ei ole sama, ei Deanin kanssa voi pelata...” mutisi Sam itselleen takapenkiltä nielaisten lopun mieluummin kuin aloittaisi turhanaikaisen riidan.
Dean oli tosi hyvä isoveli, mutta hän oli myös reippaasti vanhempi ja kiinnostuneempi ihan muista jutuista kuin pikkuveljensä. Sam olisi mieluummin pelannut palloa, vaihdellut pelikortteja tai jotain muuta pikkukivaa, mutta Dean katseli vain tyttöjä. Tosi tylsää.
”Ainako sinun pitää marmattaa, pitäisit pääsi kiinni joskus”, Dean rykäisi kun isä nousi autosta bensa-asemalla käydäkseen kipsalla ostamassa roskaruokaa ja kasan lehtiä. Sam istui takapenkillä jalat solmussa ajajan penkkiä vasten kaivaen kynsien alta töhnää. Dean ojensi Samia aina ihan kuin se olisi hänen vikansa, että isä ärtyi heti kun kehtasi jotain kyseenalaistaa.
”Olisi kiva jos olisi kavereita”, Sam sanoi tylsästi, mutta Dean väänsi naamaansa ja mulkaisi sellaisen olekin-kunnolla-tai-muuten-ilmeen ennen kuin John istui takaisin ratin eteen.
Dean oli hyvä veli, mutta myös joskus ihan turhan takia nihkeä. Erityisesti jos heidän isänsä oli syystä tai toisesta huonolla tuulella, ja nyt John ainakin oli, koska hän tuli autoon kainalossaan lava kaljaa ja silmissään se sellainen lasittunut katse, joka kertoi molemmille pojille, että oli parempi olla ihan hipihiljaa.
Silti kuka vaan, joka on Samin tai Deanin joskus tavannut tietämättä taustoista vähääkään, olisi voinut helposti sanoa heitä hyvin tavanomaisen oloisiksi oloisiksi pojiksi. Vanhemmalla oli kieltämättä auktoriteettiongelmia koulussa, mutta kovapäisiä kakaroita on nykyään joka toisessa perheessä. Eikä Dean Winchester ollut mikään häirikkö, korkeintaan kyllästynyt tekemään läksyjä tai haluton osallistumaan ryhmätöihin. Nuorempi taas oli hyvinkin lahjakas, ahkera ja kiltti poika, eikä ollenkaan sellainen miksi monet vanhemmat äkkiä pelkäsivät kuullessaan lastensa luokalle tulevan poikia, jotka elävät milloin missäkin kuin kiertolaiset.
”Hei Dean... mitä sinä luet?” Sam kerran kysyi seurattuaan salaa Deanin vaivihkaista papereiden kanssa nysväämistä. He olivat Bobbylla silloin kylässä ja Karen oli tehnyt heille iltapalaa sillä aikaa kun John jutteli jotain Bobbyn kanssa liiterin puolella autoista hömpsyjen kera.
Bobby keräili kaikenlaista kiinnostavaa, kuten antiikkia, aseita ja kirjoja, mutta Dean ei ollut oikein lukumiehiä. Siksi tonkiminen oli erikoista.
”En mitään. Ei mitään sinulle”, Dean sivuutti koko utelun painuen pehkuihin ja käskien Samiakin pesemään hampaansa. Ei saa kuulemma katsoa roskaa telkkarista keskellä yötä, mutta Dean se saa tuijotella vessassa misukalenteria vaikka aamuun asti jos huvittaa.
Tosin nyt Sam arveli, että Dean halusi olla nukkumassa ennen kuin Johnille ja Bobbylle tulisi jotain närää.
Bobby oli kyllä tosi hieno mies. Sam tykkäsi hänestä ja vielä enemmän ehkä Karenista, joka oli pojille aina tosi kiltti. Heillä ei ollut omia lapsia, mutta ehkä siksi juuri Karen käytti kaikki tilaisuudet lelliä Winchestereita minkä ehti, vaikka he eivät olleetkaan enää pieniä pulleroita. Niinpä Karenin ja Bobbyn luona Sam ja Dean saivat hetken kokeilla mitä voisi olla jos olisi koti, talo, piha, koira ja oikeaa ruokaa, eikä ylihintaista rasvapitsaa.
Jostain syystä John muuttui aina aggressiiviseksi jos Dean ja Sam viihtyivät. Hänen pirtaansa pelkkä kuulumisten kysyminen oli tungettelevaa, eikä Bobby jättänyt ikinä kysymistä siihen.
”Onko pojillasi tarpeeksi vaatteita John? Dean pitää sinun ryysyjäsi, ja huomasitko että he olivat tullessaan sotkuisia ja likaisia? Samilla kasvaa tukkakin silmille”, Bobby aloitti aina pienestä, muttei koskaan Samin tai Deanin kuulolla. Mieluummin jossain etäällä, kahden kesken samaan aikaan kun pojat opettelivat Karenin johdolla ompelemaan napin takaisin paitaan.
”Jos minulla olisi lapsia niin -”
John aina katkaisi ennen pitkää kovaäänisesti ärsytettynä.
”No onko? Onko? Hanki omia niin huomaat, ettei se ole niin helppoa. Ja minäkö alkaisin valvomaan mitä pitävät päällään, hitto vie. Melkein aikuisia”, John puolusteli aina naama hikisenä ja väsyneenä. Bobby ei ollut koskaan vihainen, pelkästään tyyni ja vakava.
”Deankin on vasta seitsemäntoista. Pidät melkoisessa kurissa ja nuhteessa, tiedät sen ihan hyvin itsekin. Heidän pitäisi antaa olla ja mennä tuolla niin kuin ikäisensä, eikä pistää rassaamaan aseita ja panoksia hermostuttaen henkihieveriin. Vieläkö Dean näkee painajaisia?”
Joskus kun Sam oli tosi paljon pienempi Dean oli ollut se joka iltaisin oli itkuinen ja pahoinvoiva aamuisin. Siitä oli jo niin kauan, että sitä oli vaikea muistaa, Dean oli kasvattanut itselleen paksun nahan. Samilla ei koskaan ollut samanlaisia uniongelmia, mutta hän järkeili sen sillä, ettei hän muistanut ollenkaan mitä äidille oli tapahtunut, eikä hän tiennyt mitään muuta kuin sen mitä heillä oli. Sitä paitsi John päästi Samin monista asioista helpommalla, koska hän oli nuorempi. Sam olisi saanut itkeä, Dean ei, mutta Samia ei kovin usein itkettänyt, ei hän ollut mikään vauva.
”Katsoisit itseäsi niin näkisit miten itsekeskeinen ja aggressiivinen -”
”Ikinä en ole lapsiani lyönyt! IKINÄ”, John tulistui useimmiten ennemmin tai myöhemmin, oli Bobby sitten kovistellut paljon tai ihan vähän vain. Se oli myös totta. Suurimmaksi osaksi ainakin, ellei jotain tukistamista lasketa, mutta jostain syystä John näki tarpeelliseksi alleviivata ja korostaa, ettei hän pahoinpidellyt lapsiaan, vaikkei kukaan olisi edes vihjaissut siihen suuntaan. Ettei hän koskaan hakkaisi tai tekisi pienintäkään pahaa, koska hän rakasti Deania ja Samia, eikä hänen tarvinnut turvautua epätoivoisin tekoihin koska he kunnioittivat häntä jo muutenkin.
Bobby kuitenkin oli viisas mies kun sanoi, että väkivaltaa on muunlaistakin kuin nyrkillä silmään.
”Mitä sinä luit Dean? Oikeasti” Sam kysyi myöhemmin pujahdettuaan yöpaitaan ja pedattuun petiin.
”Mitä se sinua kiinnostaa?” Dean murahti esittäen unisempaa kuin olikaan mentyään ihan äsken vasta maate.
”Kunhan kiinnostaa vaan”, sanoi Sam ja kohautti olkiaan.
”Nyt nukutaan”, Dean tokaisi äkäisesti, eikä suostunut sanomaan niin sanakaan vaan leikki mieluummin sikeästi nukkuvaa. Joskus tosi myöhään Sam saattoi kuulla kuinka John kolisteli eteisessä, kuului myös Karenin hiljainen ääni ja Bobby, mutta Sam oli liian väsynyt kuunnellakseen tarkkaan mitä sanottiin.
Myöhemmin Sam löysi paperit tungettuna vanhan duffelitakin taskusta takakontista, hän arvasi heti niiden olevan samoja joita isoveli silmäili Bobbylla. Selailu paljasti suurimman osan olivan vanhoja postikortteja, mutta joukossa oli muutama kirje. Vastaanottajiksi merkitty Mary Winchester + perhe tai muuta vastaavaa. Sisältö oli aika tylsää, lisäksi käsiala oli vaikeaselkoista, mutta kai ne olivat joltain vanhalta tädiltä. Sam ei tiennyt oliko heidän äidillään ollut tätiä, ja isältä nyt ei voinut kysyä. Johnin puolesta maailmassa ei heidän kolmen lisäksi tarvittu muista, eikä ketään muita ollut olemassakaan.
Ehkä Deania lohdutti muistutus siitä, että oli olemassa jotain muutakin kuin asvaltti ja auto. Ei Sam nyt muutakaan syytä keksinyt miksi hänen veljensä nyt välttämättää halusi ottaa ja piilottaa kirjeet, jotka jostain syystä olivat olleet Bobbylla. Muutamista leimasin päivämääristä näkyi, että ne oli lähetetty Maryn kuoleman jälkeen... Johnille. Samille. Deanille. Tosin tuskin Dean kirjoittaisi takaisin, hän oli liian ylpeä sellaiseen.
Sitä paitsi isä sanoi aina, ettei kehenkään muuhun voi luotaa kuin itseensä. John kehui olevansa niin rautaa, että selviäisi vaikka pienessä kopissa keskellä korpea tulematta hulluksi. Oi hän niin yksinäinen susi.
”Vitut minä ketään tarvitsen. Teidän kahden lisäksi hittoako muista mitään välittämään”, John naurahti usein ilottomasti, eikä se ollut kauhean hauskaa kuunneltavaa, vaikka hän olisikin ostanut hymyillen sylillisen sarjakuvia viihdykkeeksi.
Samilla oli ollut kerran melkein kaksi klassikkovuosikertaa X-Meniä, mutta ne veivät niin paljon tilaa, että kerran ne oli vain heitetty pois. Dean oli kadottanut samassa rytäkässä seitsemän pikkuautoa, mutta hän oli niellyt harmistuksensa. Hän ei ollut enää mikään pikkupoika.
Johnilla taas oli tapana jupista tosi synkkiä itsekseen. Kalloon ampumisia, tosi sisäänpäin kieroja tarinanpätkiä, ikäviä kohtaloita, jotka olivat tai eivät tositarinoita, mutta jotka ahdistivat silti. Dean istui pelkääjänpaikalla ja imi kaiken itseensä kuin sieni. Ehkä hän oppi selviytymisestä paljon Samia enemmän, mutta joskus tuntui, ettei sillä ollut yhtään mitään merkitystä.
Ei Johnin jutut olleet oikeasti mitään elämänviisauksia. Ainakaan jos halusi lukioon ja yliopistoon, ja Sam halusi kovasti opiskella. Tehdä jotain muuta, ajatella itse. Olla kriittinen, ulospäin suuntautunut, sellainen jolla on paljon ystäviä ja jonka ei tarvitse pelätä niin kuin Dean ja Sam pelkäsivät olioita joita monet eivät tienneet olevan olemassakaan.
”Dean, pelataanko sököä?”
”Isä käski vaihtaa Impalasta tulpat.”
Totta kai isä käski, isä nyt käskee aina. Dean vahaa autoa, kiristää muttereita, virittää moottoria, pesee ikkunoita, kiillottaa nahkaa, rukkaa mittareita. Muttei saa ajaa. Ei edes koskea kytkimeen. John on soittamassa puhelua ja Samilla oli tylsää.
”Entä sen jälkeen?”
Dean ei oikein tahdo sanoa mitään.
”No sen jälkeen sitten.”
Ei kuitenkaan ehditä pelata, kun korttelinn päässä on joku mystinen keissi. John haluaa opettaa Deanille miten ammutaan oikein. Sam jää tuijottamaan yksin motellin kattoa kuin kuolemaa.
Ehkä hänen pitäisi kirjoittaa sille tädille ja kysyä voisiko hän tulla joskus käymään. Muilla lapsilla on kivoja tätejä, ehkä äidin täti on kiva rouva, jolla on iso nariseva talo ja komeroita ja paljon hauskoja tarinoita, joita Sam ei ole koskaan kuullut. Ehkä hän opettaisi sukulaispojalleen uuden pasianssin ja jos Sam olisi oikein kiltisti, ehkä täti haluaisi pitää hänet luonaan. Antaisi oman huoneen ja omia tavaroita , eikä tarvitsisi enää ikinä kuunnella Deanin kuorsausta tai isän vihamielisiä jorinoita.
Paitsi että kuorsausta tulisi kuitenkin ikävä. Ehkä Deanilla voisi olla huone vieressä. Tai voi Sam kyllä jakaakin, ei se haittaa jos pitää jakaa. Jos tädillä on sittenkin ihan pieni talo, eikä ihan niin montaa huonetta. Ei tarvitse alkaa kerätä sarjakuvien tuleviakaan vuosikertoja jos ei ole tilaa.
Mutta ei Sam kirjoita. Eikä Dean tule illalla sisälle nukkumaan. John oli haukkunut häntä kai tyhmäksi penikaksi, koska Dean oli kuulemma hermostuksissaan ampunut liian aikaisin, ja epäkuollut sekasikiö oli päässyt karkuun. Vaikkei se ollut oikeastaan Deanin vika, koska Dean ei ollut aikaisemmin ampunut pumppuhaulikolla ja se potkaisi lujaa. Perä pitäisi muistaa pitää kiinni olassa. Toista kertaa hän ei tekisi samaa virhettä.
Suutuspäissään John otti ja poltti Deanin säilömät kortit ja kirjeet. Hän oli kai löytänyt ne jo joskus aikaisemmin, mutta antanut asian olla.
”Hittoako sen vitun ämmän pitää meidän elämäämme sekaantua!” John raivosi ja jankutti jotain siitä miten helvetin tärkeää on pitää aseista huolta, koska aseet ne pitävät hädän hetkellä puoliasi, eikä joku äidin vanha tädin-kummin-kaima, jonka pitäisi keskittyä ruokkimaan kissoja.
Dean esitti niin parkkiintunutta, että tuskin edes tuhahti moiselle myöhemmin, mutta Sam näki silti pinnan alta loukkaantumisen vielä pitkään. Deanille, toisin kuin Samille, merkitsi paljon olla aina isän hyvällä puolella. Olla aina samaa mieltä kaikesta, käyttää samanlaisia manerismeja. Joskus Dean puhuikin ihan samanlaisella katkeroituneella ihmisvihalla, joka ei sitten millään sopinut niin nuoren pojan suuhun ja kuulosti ihan naurettavalta esittämiseltä.
”Älä sure Dean, täti kyllä varmasti lähettää uusia kortteja”, yritti Sam lohduttaa ihan hiljaa monta päivää myöhemmin kun John oli sammahtanut televisio auki säpsättäen sängylle. Dean oli tehnyt tyynyistä punkan lattialle, jotta Sam voisi nukkua sängyssä isän vieressä.
”Lähettäkööt, en aio lukea niitä. Isä on ihan oikeassa. Vittuun ämmät”, sanoi Dean ja Samin teki mieli kurkottautua sängyltä koskemaan veljensä selkää, mutta ehkä se olisi ollut huono idea. Dean käsitti usein Samin myötätuntoiset yritykset tyttömäiseksi nynnyilyksi ja Sam mieluiten oli aiheuttamatta itselleen hankaluuksia.
Nämä hetket olivat kaikkein kammottavimman onttoja.
Ei oli ollut tietysti aina näin paha, nämä nyt oli vain näitä vaikeimpia kohtia. Joskus voisi vannoa, ettei ajaminen kaupungista kaupunkiin ollut yhtään sen kummoisempaa. Vähän niin kuin olisi jatkuvasti pienessä seikkailussa. Sellaisessa omassa maailmassaan, joka oli kaikilta muilta salainen, silloin kuin Dean ja Sam ja John tulivat loistavasti toimeen keskenään. Ainostaan silloin kuin hitaasti kasaantunut passsiivis-aggressiivinen energia purkautui räjähtämällä ja repi kaikki haavat auki Samista tuntui kuin olisi ollut parempi jos hän olisi palanut Maryn kanssa kuoliaaksi.
Mutta se on aina ihan lyhyt kaduttava ajatus, koska John ei ole lakipisteen jälkeen kauaa pelottava. Lähes heti kun viimeinenkin kortti oli hiiltynyt tuhkaksi huoli Deanista oli kova kouriintuntuva.
”Tiedän, että olen aika paska isä. Rakastan sinua ihan hirveästi Sammy, sinä ja veljesi olette minulle ihan kaikki”, John höpisi silitellen Samia karheilla käsillään kuin ihan pientä vauvaa suukotellen tukkaa rohtuneilla huulillaan ja karkealla leuallaan. Hengityksessä haisi vahva olut ja tupakka.
Samalla viikolla John sai ensimmäistä kertaa poimia esikoispoikansa selviämisasemalta. Oli kuulemma ollut tosi pahassa kunnossa tullessaan, mutta sen koommin ei hän ei ole vetänyt samanlaisia övereitä. Ei edes tosi vihaisena.
Ehkä se oli sosiaaliviranomaisen tuima uhkaus joka jäi elämään nahan alle. Samista tuntui pahalta kun hän hetken toivoi väliintuloa, vaan kuten sanottua, ei se ole mitenkään laitonta olla asumatta missään pysyvässä osoitteessa. Kunhan lapset käyvät koulunsa ja näyttävät menestyvänkin ihan hyvin.
Suorastaan ironista ajatella, että pojilla olisi ehkä paremmat mahdollisuudet saada enemmän, jos he olisivat ihan täydellisiä epäonnistujia, eivätkä sitkeitä selviytyjiä.
Seuraavaa kirjettäkään ei tullut koskaan, eikä ikinä selvinnyt mitä sukua kortteja Bobbyn osoitteeseen lähetellyt täti nyt ihan tarkalleen ottaen oli, mutta ihan ohimennen kävi ilmi, että hän oli nukkunut pois kaikessa rauhassa. Winchesterit eivät menneet hautajaisiin. Liekö olivat kutsuttu edes.
Siitä seuraavana yönä Sam kuuli Deanin niiskuttavan hiljaa Johnin lähdettyä paikalliseen baariin yksille. Hän tulisi aamuyöllä motelliin jos tulisi. Sen ainoan kerran sen jälkeen kun Sam oli ollut ihan pieni sylilapsi hän ryömi veljensä viereen ja pukkasi tätä otsallaan selkään.
”Unta palloon torvi”, Dean murahti tönäisten pikkuveljeään kyynärpäällä kylkeen, mutta Sam tuli takaisin pöyhityn tyynyn kanssa aloittaen mahtavan tyynysodan, joka kesti neljä tyynyä ja patjan aina aamuun asti. Huutamisen, riehumisen ja painimisen maailmanennätykset rikottiin siinä samalla ja se oli aika hemmetin kivaa.
Huoneen luovutusaikaan mennessä poikia ei löytynyt kissojen ja koirienkaan kanssa vastaamaan infernaalisesta sotkusta. He olivat kaukaa viisaasti lähteneet hyvissä ajoin käpälämäkeen syömään jäätelöä lähimmän leikkipuiston kulmille. Seitsemäntoistavuotiaana ja isänsä takissa Dean näytti tosi paljon vanhemmalta kuin oli, eikä hän sopinut keinuihin. Tosin ei kai mahdu pian Samkaan, koska hän oli juuri aloittanut sellaisen kasvuspurtin, että housut jäivät lyhyiksi kaksien pesujen välissä.
Koko iltapäivän he vain tekivät kaikkea tosi vastuutonta, kävivät tuhmassa elokuvassa nurkan pornoteatterissa. Dean peitti suurimman osan aikaa Samin silmät ja korvat, vaikka koko idea oli ollut hänen.
He pelasivat myös elektroniikkaliikkeessä videopelejä ja Dean osti yhden niitä sellaisia kaksiruutuisista, joissa voi ampua ufoja. Hän aikoi antaa Samin maistaa olutta, mutta pyörsi mielensä ja sanoi ettei Sam saa ikinä-ikinä-ikinä juoda mitään mikä maistuu pahalle. Sam lupasi ja hän oli tosi iloinen.
Isoimman naurukohtauksen välissä Dean hiljeni ja sanoi pikkuveljelleen:
”Hei Sammy. Kiitos”, ja silloin Sam tiesi, että myös Dean oli nyt onnellinen.
FIN
