Sen ajan murhe (S • James/Sirius; kasvukipuja, huolia ja lohtua • shotti)

[Waulish]

S
Harry Potter ei ole minun omaisuuttani. Tämä teksti on fanifiktiota, jota kirjoittelen vain omaksi (ja mahdollisesti muiden) iloksi.

Lohtutekstihaaste
Sana/kuva/lause10 #3 sanalla ennustaa
Teelusikan tunneskaala III vapaavalintaisella tunteella pelko

Tämä on (hävettävän myöhäinen) syntymäpäivälahja Satinelle, joka Syntymäpäiväficcitopikissa toivoi James/Siriusta. Paljon onnea, ja isot pahoittelut tästä monen päivän myöhästymisestä! ♡ Tästä tarinasta piti tulla raapalemittainen, mutta tämä levähti lopulta yli tuhatsanaiseksi ja vaati vähän suunniteltua enemmän aikaa. Toivottavasti tämä viivästyksestä huolimatta kuitenkin ilahduttaa! Minusta on hauskaa, miten sanamäärän ohella myös hahmot lähtivät vähän eri suuntaan kuin olin kaavaillut. Alkuperäinen aikeeni oli kirjoittaa huolettomampaa idiots in love -hömppää, mutta sitten etenkin Jamesin ajatuksista ja tunteista keriytyi auki aika paljon nuoruuden epävarmuutta ja pelkojakin. No, romantiikkaa yhtä kaikki, se lienee tärkeintä!

Lämmin kiitos lukemisesta, ja kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita! ♡

～✺～

Eväistä on jäljellä enää epämääräisiä muruja, rytättyjä kääreitä ja tyhjiä rasioita. Jamesin vatsa on tyytyväisen täynnä, eikä häntä huvita nousta saatikka lähteä laskeutumaan kallion laelta kiemuraista ja juurakkoista metsäpolkua pitkin. Mitä ilmeisimmin Siriustakaan ei huvita, sillä viimeisen kulauksen Jamesin äidin kuuluisan samettisesta kurpitsamehusta otettuaan Sirius oikaisee itsensä kylkimakuulle ja laskee päänsä Jamesin syliin. James nojaa kämmenensä takanaan kallioon, joka on vielä lämmin, aivan kuin hellepäivä olisi tallettanut muistonsa sen uurteisiin. Edessä taivaanrannan värikirjo voimistuu ja väkevöityy.

Siriuksen lämmin ja vakaa paino reisillä tuntuu Jamesista hyvältä, mutta se ei kuitenkaan aivan riitä karkottamaan levottomuutta, joka varttuu pitenevien varjojen huomassa. Mitä kypsemmäksi kesä on käynyt, sitä enemmän illat ovat alkaneet muistuttaa Jamesia syksystä ja paluusta kouluun, muusta maailmasta ja ajan kulusta. Yhteinen kesä on ollut huoletonta riemua, nuoruuden voimalla valvottuja öitä ja alastomia uintiretkiä, mutta nyt on jo elokuu. Auringonlaskun syvenevä kulta ja metsien väsähtänyt vihreä kertovat, että kesä on kulumassa loppuun, eikä James voi olla miettimättä, kuihduttaako syksy saapuessaan jotain muutakin.

James vapauttaa huuliltaan äänettömän huokauksen – tai niin hän luulee.

”Mitä mietit?” Sirius kysyy saman tien. Hän kierähtää Jamesin sylissä kasvot kohti taivasta, sukaisee silmilleen valahtaneet tummat suortuvat sivuun ja vilkaisee Jamesia. ”Olet ollut aika hiljainen.”

James kohauttaa olkiaan. Hänen on vaikea sanoittaa ajatuksiaan; hän on kai enemmän toiminnan ihminen. Läpi kesän hän on viilettänyt Siriuksen rinnalla paikasta ja puuhasta toiseen, ja se on ollut helppoa. Kesä on kannatellut häntä kuluneet kuukaudet, tehnyt olemassaolon yksinkertaiseksi ja kevyeksi. Nyt hän kuitenkin – pelkää. Sitä, että jäljelle jää vain eväiden tähteitä ja vääjäämätön auringonlasku. Se tuntuu hullulta, hieman häpeälliseltäkin. James Potter on tunnettu huolettomasta, hulluttelevasta elämänasenteestaan, jossa ei ole sijaa perusteettomille peloille tai muillekaan ylimääräisille taakoille. James Potter nauttii nuoruuden villistä vapaudesta haluamatta kahlita itseään keneenkään. Niin hän aina perustelee tytöille, jotka osoittavat mielenkiintoa häntä kohtaan – niille kivoillekin.

Jokin on kuitenkin muuttumassa. James on alkanut ymmärtää, että Siriuksesta hän haluaa pitää kiinni tulevaisuudessakin, sittenkin kun syksy korjaa kesän pois eivätkä he enää ole kaksin kallioilla tai metsälammilla. Sirius on erilainen, eri tavalla tärkeä, eri tavalla pysyvä. Sirius jättää jälkiä Jamesin sisimpään niin kuin aurinko kallioon, ja lopulta se sisin rusentuu silkasta menettämisen pelosta. James haluaa paitsi muistaa kesän kauneuden, myös elää sen uudestaan ja uudestaan, sittenkin kun sydäntalvi koettelee heitä tai he ovat jo aikuisia ja heillä on muitakin murheita kuin alkava koulu.

”Sarvihaara?” Sirius kutsuu. Hän kampeutuu istumaan Jamesin viereen ja hakee tämän katsetta. Siriuksen silmissä on aavistus jotain, minkä James ehkä tulkitsisi epävarmuudeksi, mikäli Sirius olisi vähääkään taipuvainen epävarmuuteen.

James hieraisee kasvojaan ja kiinnittää katseensa taivaanrantaan, jonka kultaan on sekoittunut jo häivähdys purppuraa. Pian purppura kahmaisee kaiken ja koittaa taas yksi yö, jonka he ehkä jälleen valvovat toisiinsa kietoutuneina. Montako niitä vielä on jäljellä? James yrittää olla laskematta. Elokuun ensimmäisenä hän jätti huoneensa seinäkalenterin kääntämättä, eikä Siriuskaan ole siihen koskenut. Luultavasti Sirius ei ole edes huomannut.

”Sitä vaan, että”, James pakottautuu sanomaan lopulta, kun hän yhä vain tuntee Siriuksen katseen kasvojensa syrjällä, ”loppuukohan… kaikki. Sitten kun koulu alkaa.” Hän vetää syvään henkeä ja patoaa lopun sisälleen.

”Mikä kaikki…?” Sirius kysyy, ja nyt hänen äänessään on vähintäänkin hämmennystä. ”James?”

James vetää uudestaan henkeä kuullessaan oikean nimensä Siriuksen lausumana. Yleensä hän on tutusti ja turvallisesti Sarvihaara, mutta viime aikoina kahden kesken Sirius on yhä useammin kutsunut häntä hänen etunimellään, ja se tuntuu tyystin eri tavalla intiimiltä kuin vaikkapa vanhempien tai opettajien suusta kuultuna. Se aiheuttaa väristyksiä Jamesin vatsanpohjassa niin kuin sekin, miten Sirius hipaisee häntä kyljestä ohi kulkiessaan tai sujauttaa kätensä hänen farkkujensa takataskuun.

James naurahtaa ja ravistaa päätään kuin tehdäkseen aiemmat sanansa tyhjiksi. On helpompaa paeta huolia heinikoihin, hukuttaa ne suudelmiin. Hänestä tuntuu, ettei hän osaa oikeasti puhua, vaikka kaveriporukassa hän ei juuri koskaan hiljene.

Sirius ei kuitenkaan suostu lyömään kaikkea leikiksi, vaan hän laskee katseensa, koskettaa Jamesin rannetta ja sitten kämmenselkää, piirtää peukalollaan mietteliään ympyrän. Kosketus kihelmöi Jamesin iholla ja kiirii hiljalleen jonnekin syvemmällekin, ja yhtäkkiä James huomaa kohottavansa kätensä kalliolta ja laskevansa sen vuorostaan Siriuksen omalle. Karhea vaihtuu pehmeään, mutta yhtä lailla lämpimään, ja James kätkee kätensä kevyen tärinän lempeään puristukseen ja kuiskaa: ”Tämä kaikki… Me.”

Sirius ynähtää vastaukseksi. James ei osaa – saati uskalla – tulkita, onko se pelkkä kuulemisen tai myöntymisen merkki vai kenties huvittunut hymähdys, ja niinpä hän tuijottaa eteenpäin. Yhtäkkiä taivaan väriloisto hämärtyy ja loittonee, ja sama ilmiö toistuu Jamesin sisällä. Hän on sanonut ääneen jotain, mistä ei välttämättä ole paluuta; jotain, mikä ehkä vain nopeuttaisi aikaa ja yötä ja syksyä.

Siriuksen ääni on kuitenkin lämmin, kun hän sanoo: ”Tiedätkö mitä ajattelin silloin, kun lähdin Kalmanhanaukiolta?”

Hämmennys saa Jamesin vilkaisemaan Siriusta, jonka syvänruskeat silmät ovat yhtä lämpimät kuin äänikin. Hän pudistaa päätään.

”Sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pääsenkö kotikorttelia pidemmälle, suostuvatko sinun vanhempasi todella, saanko räyhääjän vai kenties kuolonsyöjäpataljoonan perääni…” Sirius naurahtaa ilottomasti, ja Jamesin rintaa korventaa. ”Mutta sitten tajusin, etten olisi ikinä päässyt edes kynnyksen yli, jos sellaisilla murheilla olisi mitään mahtia pidätellä minua. Minulla ei ehkä ole niihin vaikutusvaltaa, koska ne ovat sen ajan murheita, toisessa ajassa ja paikassa – mutta ei niilläkään toisaalta ole valtaa minuun, koska minä olen tässä ja nyt. Ja niin minä tulin tänne enkä hitto vie suostu ajattelemaankaan sitä kuolonsyöjäpataljoonaa ennen kuin se seisoo sauvat ojossa minun edessäni.”

Jamesin on vaikea katsoa Siriusta, ja hänen leukansa putoaa rintaan ja katseensa kallioon. Sirius on puhunut melko vähän siitä, mitä Kalmanhanaukiolla tapahtui, eikä James ole oikein osannut kysyä. Sirius on joutunut kantamaan musertavaa taakkaa jo nuorena, ja sen rinnalla Jamesin omat huolet kalpenevat ja kevenevät.

”Tarkoitatko, että tämän – meidän – tulevaisuus on… sen ajan murhe?” James takeltelee tietämättä, mitä toivoisi Siriuksen vastaavan.

”Osittain, koska ei tulevaa voi ennustaa. Ainakaan meidän ennustusosaamisella.” Sirius naurahtaa, ja Jamesinkin suupieli kohoaa. ”Mutta myös sitä, että jos me… Jos me molemmat tunnetaan ja tahdotaan samalla tavalla, meillä –”, Siriuskin vaikuttaa nyt hakevan sanoja, harkitsevan, ”– no, meillä on aika hyvät valmiudet voittaa ne sen ajan murheet. Riisua ne aseista, mitä ne sitten onkin. Minä tiesin lähtiessäni, että minulta loppuisi happi jos jäisin, ja nyt minä tiedän jotain muuta.”

Sirius vetäisee kätensä Jamesin kämmenen alta, kohottaa sen Jamesin hartialle ja nojautuu lähemmäs. Käsi hapuilee tiensä niskaan, hiusrajaan, leukapielelle. Se kääntää Jamesin kasvot kohti Siriusta, ja hetken he katsovat toisiaan. Lämpö Siriuksen katseessa ja kosketuksessa aaltoaa Jamesiinkin, ja James huomaa hengityksensä käyvän pinnallisemmaksi. On hätkähdyttävää huomata, millaista lempeyttä ja kypsyyttä Siriuksessa on, sillä Sirius ei aina anna sen näkyä. Kaveriporukassa Sirius on raisu ja riehakas rellestäjä, aivan niin kuin James on huoleton ja hulvaton hassuttelija. Hölmöilevät he keskenäänkin – viimeksi eilen Sirius kiipesi kelopuuhun ja putosi sieltä oksan petettyä alta –, mutta sen rinnalle on asettunut enemmän kiireetöntä läsnäoloa ja jaettua hiljaisuutta. Jokin on muuttumassa, tai ehkä jo muuttunut.

Sitten Sirius suutelee. Kesän aikana Siriuksen huulet ovat tulleet Jamesille tutuiksi jokaista kaarrettaan ja uurrettaan myöten, ja niiden tuntuma on yhtä kutsuvan täyteläinen kuin ennenkin. Tällä kertaa suudelmassa on kuitenkin myös toisenlaista syvyyttä. Se on hidas ja viipyvä, samaan aikaan tunnusteleva ja omistava, ja siitä puuttuu kaikki kiire ja hätä. Mielihyvän väristykset viistävät pitkin Jamesin vartaloa, ja huulten erkaantuessa hetkeksi hän painaa otsansa vasten Siriuksen otsaa ja pysähtyy hengittämään samaa ilmaa Siriuksen kanssa. Sirius on lämmin, vakaa ja varma, ja yhtäkkiä James tuntee, että Sirius tahtoo samaa kuin hänkin – pitää kiinni ja pysyä, jäädä ja jatkaa. He jatkuisivat eivätkä loppuisi, jatkuisivat kunnes tulevaisuus osoittaisi toisin, ja jos se osoittaisi, se olisi –

”Sen ajan murhe”, James lausuu ääneen, painautuu taas lähemmäs ja hymyilee vasten Siriuksen huulia.

Sirius ynähtää hymyn tuntiessaan, mutta tällä kertaa äännähdyksen merkitys ei jää mietityttämään Jamesia. Siinä on häivähdys huvittuneisuutta, mutta vielä enemmän se henkii hellyyttä ja hyvää oloa, ja se resonoi samalla taajuudella Jamesin rinnassa.

Toisiinsa nojaten he katselevat auringonlaskun loppuun asti. Värit leiskuvat ja loimuavat, kunnes ne sulkeutuvat purppuran ja sinisen syleilyyn.

[Satine]

Waulish, kiitos todella paljon tästä synttärificistä! Tulin tosi iloiseksi tästä! ♥ 😊 Tässä ficissä on aivan valtavan ihana ja käsinkosketeltava tunnelma. Ei ollenkaan haittaa, että tarinasta tulikin pitempi, syvällisempi ja tunteisiin pureutuvampi kuin tarkoitit, sehän onkin kirjoittamisessa parasta kun välillä se tarina vaan muotoutuu sitten kuin itsestään juuri omanlaisekseen.

Ensinnäkin on pakko kehua tuota kuvailua, se on ihan mielettömän hienoa ja luo sellaisen tosi vivahteikkaan mielikuvan pojista loikoilemassa laiskasti kesän viimeisinä päivinä ulkona. Voin tosi hyvin kuvitella sen mielessäni.

Yhteinen kesä on ollut huoletonta riemua, nuoruuden voimalla valvottuja öitä ja alastomia uintiretkiä, mutta nyt on jo elokuu. Auringonlaskun syvenevä kulta ja metsien väsähtänyt vihreä kertovat, että kesä on kulumassa loppuun, eikä James voi olla miettimättä, kuihduttaako syksy saapuessaan jotain muutakin.

Aah, voi että miten hienosti tässä on vihjattu, että Jamesin ja Siriuksen välillä on ehdottomasti tapahtunut jotakin muutakin kuin vain ystävyyttä. Samalla tässä tulee niin upeasti esille tuo kesän tunnelma ja se haikeus, joka aina tulee elokuun myötä. Tuo kesä, kun Sirius muutti Jamesin luo on kyllä loistava ajanjakso, jota voi hyödyntää hyvin näistä kahdesta kertovissa ficeissä.

James Potter nauttii nuoruuden villistä vapaudesta haluamatta kahlita itseään keneenkään. Niin hän aina perustelee tytöille, jotka osoittavat mielenkiintoa häntä kohtaan – niille kivoillekin.

(...)

James on alkanut ymmärtää, että Siriuksesta hän haluaa pitää kiinni tulevaisuudessakin, sittenkin kun syksy korjaa kesän pois eivätkä he enää ole kaksin kallioilla tai metsälammilla. Sirius on erilainen, eri tavalla tärkeä, eri tavalla pysyvä. Sirius jättää jälkiä Jamesin sisimpään niin kuin aurinko kallioon, ja lopulta se sisin rusentuu silkasta menettämisen pelosta. James haluaa paitsi muistaa kesän kauneuden, myös elää sen uudestaan ja uudestaan, sittenkin kun sydäntalvi koettelee heitä tai he ovat jo aikuisia ja heillä on muitakin murheita kuin alkava koulu.

Voisin lainata about koko ficin tänne, koska kirjoitat niin kauniisti! Tämä kuvailu Jamesista vastaa kyllä tosi paljon samaa, mitä itsekin olen siitä ajatellut. Huoleton poika niin kauan, kun ei ole oikeita tunteita ketään kohtaan, mutta sitten Siriuksen kohdalla se herääkin siihen todellisuuteen, että siinä on ihminen, jonka se haluaa elämäänsä pysyvästi. Pakko sanoa tähän väliin, että onpa muuten ihanaa, että tämä on Jamesin näkökulmasta kerrottu ja että se onkin tällä kertaa juuri se, joka on ihastunut parhaaseen ystäväänsä, vaikka toki tästä välittyy hyvin myös se, että tunne on molemminpuolinen. (Yleensä vaan Sirius joutuu kärsimään yksipuoliseksi luulluista tunteistaan. 😂)

Poikien välinen dialogi toimii tosi hyvin, kun kummankin on vähän vaikea sanoa ääneen mitä haluaisi, mutta tuleehan se tärkein sieltä kuitenkin sitten ilmoille. Tekstissä vilahtelee myös mielettömän ihania pikku yksityiskohtia, niin kuin ihan alussa Siriuksen pää Jamesin reidellä tai tuolla myöhempänä Siriuksen käsi Jamesin farkkujen takataskussa. Tuollaiset kosketukset kertoo myös omaa tarinaansa, kuten toki myös se, että suudelmiakin on kesän aikana vaihdettu.

Sirius ei kuitenkaan suostu lyömään kaikkea leikiksi, vaan hän laskee katseensa, koskettaa Jamesin rannetta ja sitten kämmenselkää, piirtää peukalollaan mietteliään ympyrän. Kosketus kihelmöi Jamesin iholla ja kiirii hiljalleen jonnekin syvemmällekin, ja yhtäkkiä James huomaa kohottavansa kätensä kalliolta ja laskevansa sen vuorostaan Siriuksen omalle. Karhea vaihtuu pehmeään, mutta yhtä lailla lämpimään, ja James kätkee kätensä kevyen tärinän lempeään puristukseen ja kuiskaa: ”Tämä kaikki… Me.”

Huh, en tiedä mitä sanoa, tätä on vaan niin ilo lukea. Olen aika lailla vaan yhtä heart eyes emojia täällä. 😍 Pidän tosi paljon joko juuri tällaisista kuvailuista, joissa vähän pidetään kädestä kiinni ja takana on paljon tunnetta tai sitten vaihtoehtoisesti tosi sähköisestä meiningistä, jossa tapahtuu paljon kaikkea. Kummassakin tapauksessa se tunnelataus on oleellisin juttu.

Siriuksen raottaminen Kalmanhanaukion tapahtumia tai ainakin ajatuksiaan lähdön aikana on mielenkiintoista kuulla. Samaten ficin nimi tulee mukavasti mainittua ja kiteyttääkin hyvin tarinan ytimen. Tosi Siriukselle sopivaa, että se on joutunut opettelemaan elämään vaan nykyisyydessä, koska mitä muutakaan kenelläkään on.

On hätkähdyttävää huomata, millaista lempeyttä ja kypsyyttä Siriuksessa on, sillä Sirius ei aina anna sen näkyä. Kaveriporukassa Sirius on raisu ja riehakas rellestäjä, aivan niin kuin James on huoleton ja hulvaton hassuttelija. Hölmöilevät he keskenäänkin – viimeksi eilen Sirius kiipesi kelopuuhun ja putosi sieltä oksan petettyä alta –, mutta sen rinnalle on asettunut enemmän kiireetöntä läsnäoloa ja jaettua hiljaisuutta. Jokin on muuttumassa, tai ehkä jo muuttunut.

Taas kerran voisin vaan taputtaa tälle hahmokuvaukselle Siriuksesta. Tai siis olen vaan tosi samoilla linjoilla. Tosi kiva, kun sukelletaan hahmoihin ja annetaan niille syvyyttä ja kerroksia. Niinhän sitä kypsymistä tapahtuu väistämättä, ja varmasti tuo kotoa lähtö oli Siriukselle sellainen iso juttu, joka kasvatti odottamattoman paljon. Sitten vielä kun lähennytään parhaan kaverin kanssa ja tuleekin oikeita tunteita, niin pistää miettimään asioita eri tavalla.

Tuo lopun suudelma ja otsa vasten otsaa saa kyllä vaan huokailemaan ihastuksesta. Sitten vielä tämä helmi siihen päälle:

He jatkuisivat eivätkä loppuisi, jatkuisivat kunnes tulevaisuus osoittaisi toisin, ja jos se osoittaisi, se olisi –

”Sen ajan murhe”, James lausuu ääneen, painautuu taas lähemmäs ja hymyilee vasten Siriuksen huulia.

Siis miten upeasti tämäkin on sanoitettu. Eletään hetkessä vaan, tässä tapauksessa viipyilevän lämpöisessä elokuun illassa. Nämä kaksi ja auringonlasku. ♥  Pääsit kyllä hyvin kummankin hahmon mielenmaisemaan sisälle ja lukisin mielelläni jatkossa lisääkin J/S:ää sinulta, jos joskus inspiraatio sattuu iskemään. Kiitos ihan tosi paljon tästä upeasta ficistä! ♥

[Altais]

Olipa iloinen ylläri saada lukea sinulta James/Siriusta, koska mieleeni on jäänyt eräs aiempikin tarinasi tällä parituksella, taisi olla nimeltään Oikein väärin. Tässä parituksessa on jotain niin sydämeen käyvää, ja nyt oli erityisen ihana lukea tällaista lempeän kaunista, lopulta aika onnellista tunnelmointia heistä. Jamesin näkökulma oli iloinen yllätys ja vähemmän luettu lähestymistapa, niin kuin synttärisankarikin tuolla totesi, vaikka Siriuksen näkökulmastakin tykkään kyllä aina lukea. Oli tosi suloista, miten James tässä olikin se, joka oli huolissaan siitä, että läheisyys Siriuksen kanssa jäisikin vain kesäromanssiksi, jonka arki saisi menemään hukkaan tai muuttumaan joksikin tavallisemmaksi. Jamesin on tottunut näkemään huolettomana tyyppinä, joka ei paljon pelkää menettävänsä mitään tai ketään, joten tämä teki hänestä inhimillisen ja ihanan. 

Siriuksen lämmin ja vakaa paino reisillä tuntuu Jamesista hyvältä, mutta se ei kuitenkaan aivan riitä karkottamaan levottomuutta, joka varttuu pitenevien varjojen huomassa. Mitä kypsemmäksi kesä on käynyt, sitä enemmän illat ovat alkaneet muistuttaa Jamesia syksystä ja paluusta kouluun, muusta maailmasta ja ajan kulusta.

Voi tätä ihanuutta, Siriuksen ja Jamesin fyysinen läheisyys on ihan parasta luettavaa, ja juuri noin näen myös tuon heidän kesänsä Pottereilla. Mutta varmaan onkin niin, että siinä pääsisi uppoutumaan tiettyyn kahden ihmisen omaan kuplaan, jonka sitten ulkomaailma voisi rikkoa.

Jokin on kuitenkin muuttumassa. James on alkanut ymmärtää, että Siriuksesta hän haluaa pitää kiinni tulevaisuudessakin, sittenkin kun syksy korjaa kesän pois eivätkä he enää ole kaksin kallioilla tai metsälammilla. Sirius on erilainen, eri tavalla tärkeä, eri tavalla pysyvä. Sirius jättää jälkiä Jamesin sisimpään niin kuin aurinko kallioon, ja lopulta se sisin rusentuu silkasta menettämisen pelosta. James haluaa paitsi muistaa kesän kauneuden, myös elää sen uudestaan ja uudestaan, sittenkin kun sydäntalvi koettelee heitä tai he ovat jo aikuisia ja heillä on muitakin murheita kuin alkava koulu.

Voi miten tämä oli ihanasti sanottu. En oikein edes osaa kommentoida mitään rakentavaa, mutta tämä laittoi huokailemaan syvään. Voi kun nämä kaksi saisivat myös pitää toisensa, ja elää tuon ihanan kesän yhdessä uudestaan ja uudestaan vielä vuosienkin jälkeen.

James naurahtaa ja ravistaa päätään kuin tehdäkseen aiemmat sanansa tyhjiksi. On helpompaa paeta huolia heinikoihin, hukuttaa ne suudelmiin. Hänestä tuntuu, ettei hän osaa oikeasti puhua, vaikka kaveriporukassa hän ei juuri koskaan hiljene.

Niinpä, James! Onhan varmaan aika eri juttu puhua tällaisia vakavia ja herkkiä asioita, edes (tai ehkä erityisesti) sille parhaalle ystävälle ja rakkaimmalle ihmiselle, jos sen kanssa on tottunut lähinnä pelleilemään ja nauramaan asioille. Ihan varmaan onkin niin, että rakkauden osoittaminen fyysisellä kosketuksella on näille pojille luontevampi ja helpompi tapa, mutta puhuminen tai ainakin sen aloittaminen vaatii enemmän uskallusta ja yritystä. Tosi suloista, että se näkyi Siriuksellekin olevan yhtä lailla vaikeaa.

”Sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pääsenkö kotikorttelia pidemmälle, suostuvatko sinun vanhempasi todella, saanko räyhääjän vai kenties kuolonsyöjäpataljoonan perääni…” Sirius naurahtaa ilottomasti, ja Jamesin rintaa korventaa. ”Mutta sitten tajusin, etten olisi ikinä päässyt edes kynnyksen yli, jos sellaisilla murheilla olisi mitään mahtia pidätellä minua. Minulla ei ehkä ole niihin vaikutusvaltaa, koska ne ovat sen ajan murheita, toisessa ajassa ja paikassa – mutta ei niilläkään toisaalta ole valtaa minuun, koska minä olen tässä ja nyt. Ja niin minä tulin tänne enkä hitto vie suostu ajattelemaankaan sitä kuolonsyöjäpataljoonaa ennen kuin se seisoo sauvat ojossa minun edessäni.”

Rakastan tätä Siriuksen elämänviisautta ja rohkeutta. Voi kun aina itsekin osaisi ajatella noin, ettei suostu pelkäämään etukäteen ongelmaa x, vaan miettii sitä vasta sitten, jos/kun tilanne on edessä. Säästyisi aikaa ja vaivaa, ja uskaltaisi elää enemmän.  On erittäin helppo kuvitella nuori Sirius tällaiseksi, ja todella kauniilla tavalla olit tavoittanut tässä sen, mikä hahmossa on ehkä kaikkein olennaisinta.

”Osittain, koska ei tulevaa voi ennustaa. Ainakaan meidän ennustusosaamisella.” Sirius naurahtaa, ja Jamesinkin suupieli kohoaa. ”Mutta myös sitä, että jos me… Jos me molemmat tunnetaan ja tahdotaan samalla tavalla, meillä –”, Siriuskin vaikuttaa nyt hakevan sanoja, harkitsevan, ”– no, meillä on aika hyvät valmiudet voittaa ne sen ajan murheet. Riisua ne aseista, mitä ne sitten onkin. Minä tiesin lähtiessäni, että minulta loppuisi happi jos jäisin, ja nyt minä tiedän jotain muuta.”

Tämä oli jälleen kerran vaan värisyttävän ihanaa, ihan sanattomaksi vetää tämä Siriuksen rakkaudentunnustus (tai sellaiseksi minä sen tulkitsen), vaikkei siinä ihan niitä sanoja käytettykään. Olet onnistunut tavoittamaan tähän tarinaan ihan mielettömän määrän tunnetta, hetken kauneutta, tulevaisuudessa odottavaa uhkaa mutta ihan varsinkin sitä näiden kahden nuoren miehen välistä yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta, jota ei voi kiistää. Niin kuin Sirius tässä sanoo, eihän tulevaisuutta voi tietää, ja vaikka se jääkin tässä avoimeksi, on ihana ajatus, että nämä kaksi menevät sitä kohti yhdessä ja päivä kerrallaan. Kiitos tästä upeasta, mieltä lämmittävästä ja  hyvällä tavalla sydäntä riipaisevasta lukukokemuksesta!

[Pahatar]

Luin jo jokin aika sitten tämän upean ficcisi, ja nyt uudelleen. Tämä oli niitä tekstejä, jotka ovat niin hienoja, että tuntuu ettei osaa sanoa oikein mitään järkevää, mutta yritän nyt kuitenkin.

Tässä oli ihan uskomattoman ihana tunnelma. Voi miten tuo Jamesin ja Siriuksen yhdessäolo on niin luontevaa ja vaivatonta, sitä ei voinut muuta kuin ihailla. Jäin heti alussa miettimään, onkohan tässä nyt oltu kesän aikana pelkästään hyviä ystäviä vai jotain enemmänkin, ja tulin nopeasti siihen tulokseen, että enemmän. Ihanasti tässä kuvattiin Jamesin ja Siriuksen yhteistä kesää, joka oli ollut varmaan niin lähellä täydellisyyttä molemmille kuin vain voi olla. Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja tässä se tuli niin koskettavasti esiin:

Auringonlaskun syvenevä kulta ja metsien väsähtänyt vihreä kertovat, että kesä on kulumassa loppuun, eikä James voi olla miettimättä, kuihduttaako syksy saapuessaan jotain muutakin.

Noihin Jamesin ajatuksiin on helppo samaistua. Kun jokin on noin ihanaa ja tärkeää, siinä o aina läsnä se menettämisen pelko. Ja varmasti on etenkin nuorena paljon helpompi vain tehdä ja mennä kuin puhua, etenkin vakavista asioista. Jollain lailla minua liikutti tuo, että jo niiden ajatteleminen tuntui Jamesista oudolta. Mutta tuo oli jotain ihanaa, että vaikka James oli enimmäkseen kevytmielinen ja tiesi sen itsekin, Siriukseen hän ei suhtautunut kevyesti. Eikä halunnut menettää tätä. Tässä kohtaa se oli sanottu todella hienosti:

James on alkanut ymmärtää, että Siriuksesta hän haluaa pitää kiinni tulevaisuudessakin, sittenkin kun syksy korjaa kesän pois eivätkä he enää ole kaksin kallioilla tai metsälammilla. Sirius on erilainen, eri tavalla tärkeä, eri tavalla pysyvä. Sirius jättää jälkiä Jamesin sisimpään niin kuin aurinko kallioon, ja lopulta se sisin rusentuu silkasta menettämisen pelosta.

Kylläpä tuntui hienolta tuo, millaisen vaikutuksen Jamesiin teki se, kun Sirius kutsui häntä hänen etunimellään! Vaikka tuntui, että tässä vaiheessa kaikki Siriuksessa vaikutti Jamesiin todella paljon. Tykkäsin kovasti siitä, että Sirius olikin tässä jossain määrin vakava, eikä mikään ihme hänen kotioloillaan. Ja tuntui ymmärtävän Jamesin murheet niin hyvin ja osasi hälventää ne.  Tuo suudelma, ja se, miten sitä ja Jamesin ajatuksia kuvattiin, oli aivan uskomattoman ihana. Ja vaikuttava. Sitä ei voinut kuin ihastella. Tämä oli niin kaunista tekstiä:

Tällä kertaa suudelmassa on kuitenkin myös toisenlaista syvyyttä. Se on hidas ja viipyvä, samaan aikaan tunnusteleva ja omistava, ja siitä puuttuu kaikki kiire ja hätä. Mielihyvän väristykset viistävät pitkin Jamesin vartaloa, ja huulten erkaantuessa hetkeksi hän painaa otsansa vasten Siriuksen otsaa ja pysähtyy hengittämään samaa ilmaa Siriuksen kanssa. Sirius on lämmin, vakaa ja varma, ja yhtäkkiä James tuntee, että Sirius tahtoo samaa kuin hänkin – pitää kiinni ja pysyä, jäädä ja jatkaa.

Loppu oli aivan täydellinen, ja sopi koko tämän tekstin tunnelmaan niin hyvin. Se teki tästä aivan loistavan kokonaisuuden. Kylläpä tämä oli upea hetki kahden nuoren ihmisen elämästä ja niin uskomattoman hienosti kuvattu. Todella mahtava lukuelämys. Kiitos niin paljon tästä, pidin kovasti.

[Vendela]

Edellisissä kommenteissa on sanottu jo paljon samaa mitä itsekin tästä tekstistä ajattelin Mutta halusin tulla kuitenkin kertomaan, että tämä on ihana ja tämä tunnelma, aaah ♥

Tässä kun kesä on kohta kääntymässä syksyyn (ainakin kun ensi viikon sääennustetta katsoo) niin on ihanaa sukeltaa vielä tämmöiseen kesäiseen tunnelmointiin. Tämä paritus on yksi niistä mikä repii sydäntä monellakin tapaa, mutta olen niin iloinen kun kirjoitit heille tämmöisen hyvän hetken ilman suurempaa tuskaa ja angstia

Tuo otsikko oli jotenkin niin täydellinen ja pidin kovasti kuinka se lunasti itsensä tuolla tekstissä Oma kompastuskiveni on keksiä kivat ja toimivat otsikot teksteilleni, joten ihailen aina muiden osuvia ja onnistuneita nimiä.

Kiitos tästä, nautin

Vendela

[Angelina]

Kommenttiarpajaisien kautta Potterien pariin! Huomasin että olit postannut James/Siriusta, joten oli aika selvää mitä valitsen. Tää paritus on <3

Huhhuh, olipa tää todellakin upea! Oli ihana lukea ehkäpä hieman erilaisesta Jamesista - hänet kun helposti ajattelee juuri tuollaiseksi huolettomaksi ja hulluttelevaksi, kuten hän itsekin mietti. Tässä hänestä kuitenkin löytyi erilaista syvyyttä epävarmuuden myötä ja sitä oli hienoa lukea!

Auringonlaskun syvenevä kulta ja metsien väsähtänyt vihreä kertovat, että kesä on kulumassa loppuun, eikä James voi olla miettimättä, kuihduttaako syksy saapuessaan jotain muutakin.

Tää oli musta aivan upea kohta ♥ Sulla todellakin on sana hallussa!

Yleensä hän on tutusti ja turvallisesti Sarvihaara, mutta viime aikoina kahden kesken Sirius on yhä useammin kutsunut häntä hänen etunimellään, ja se tuntuu tyystin eri tavalla intiimiltä kuin vaikkapa vanhempien tai opettajien suusta kuultuna.

Ah, voin vain kuvitella <3 Rakastan sitä, kun nimien sanomisella on ficeissä välillä niin suuri merkitys - siinä on aina jotain hirveen kutkuttavaa

Ja jos Jamesista tuli tässä uusia puolia esiin, niin samaa voi sanoa Siriuksesta! Oli ihanaa, miten hän oli tässä tavallaan se... no jos ei nyt järjen ääni, niin jotain sinnepäin! Molemmista huokui se, miten todellakin jokin on jo muuttunut - ja samalla se, miten he  haluavat pitää toisistaan kiinni ♥

Aivan ihana teksti, kiitos!

[Larjus]

No, romantiikkaa yhtä kaikki, se lienee tärkeintä!

Totta kai! Ei kyllä ainakaan minua haittaa lainkaan, ettei alkuperäiset suunnitelmat huolettomammasta hömpästä ihan toteutuneetkaan, sillä tämä oli tällaisenakin niin ihana! Toisaalta uskon kyllä, että myös se alkuperäinen idea olis ollut mielettömän hyvä myöskin, sä kun kirjoitat ihmissuhteista ja hahmojen välistä vuorovaikutusta aina niin ihanasti ja kauniisti ♥

Oli tosi hauska lukea Jamesin ei-niin-huolettomasta, epävarmasta ja vähän murehtivastakin puolesta. Se ei ole se mielikuva, joka hänestä yleensä tulee, mutta totta kai hänelläkin on lupa huolehtia ja olla epävarma. Onhan se ihan ymmärrettävääkin, että vähän epäröi. Se kertoo myös siitä, että Sirius ja heidän yhteinen suhteensa on hänelle tärkeä eikä hän halua sitä menettää ♥ Onneksi Sirius onkin siinä lähellä ja lohduttaa omalla tyylillään. Tuollainen rento "murehditaan myöhemmin" -asenne sopii kyllä tälle kaksikolle hyvin Varsinkin näin kun ovat vielä nuoria, silloin on vielä koko elämä edessä niin miksipäs sitä liikoja murehtimaan tulevaisuutta. Välillä kyl sitä toivois et osais itsekin olla vähän huolettomampi ihminen, mä kun oon vähän aina ollut semmonen murehtija-huolehtija 😅

Tällä kertaa suudelmassa on kuitenkin myös toisenlaista syvyyttä. Se on hidas ja viipyvä, samaan aikaan tunnusteleva ja omistava, ja siitä puuttuu kaikki kiire ja hätä.

Tää kohta oli niin ihana ♥ Niin kauniisti ja tunteikkaasti kuvailtu, osui ja uppois muhun ihan täydellisesti 😊 Toivottavasti heillä on jatkossakin paljon tuollaisia suudelmia ja muutenkin rauhallista ja huoletonta yhdessä. Kiire ja hätä voivat häiritä joskus myöhemmin (tai mieluummin ei koskaan).

[Thelina]

Luin tämän jo jokin aika sitten ja tarkoitus oli ehtiä sinun voittovuorollasi kommentoida arpajaisiinkin, mutta en onnistunut! Nyt perjantain kunniaksi tulin lukemaan tämän uudelleen ja jättämään pienen kommentin ♥

Tässä oli ihan mielettömän ihania kuvailuja ja yksityiskohtia! Esimerkiksi alussa mainitut Jamesin äidin kurpitsamehu ja kallion lämpö, myöhemmin pienet kosketukset ja koko ajan tuo luonnon värien ja tapahtumien sitominen tarinaan.

Edessä taivaanrannan värikirjo voimistuu ja väkevöityy.

Tämä yhdistettynä tuohon ihanaan banneriin sai kyllä heti kuvittelemaan tuota auringonlaskua ja maisemaa, jossa pojat ovat. Tosi kaunis!

levottomuutta, joka varttuu pitenevien varjojen huomassa

Pidin erityisesti siitä, miten syksyn saapuminen ja auringonlasku on sidottu Jamesin ajatuksiin.

Tykkäsin myös tuosta, miten James pohtii sitä, millainen hän on ja millaisena on ainakin tähän asti näyttäytynyt muille. Samoin tästä, pienestä teosta joka kuitenkin kertoo niin paljon Jamesin ajatuksista ja jonka hän varmaan kysyttäessä naamioisi unohdukseksi:

Elokuun ensimmäisenä hän jätti huoneensa seinäkalenterin kääntämättä, eikä Siriuskaan ole siihen koskenut. Luultavasti Sirius ei ole edes huomannut.

Olisi kyllä jotenkin Siriusmaista olla huomaamatta koko asiaa Se oli mielestäni hienoa, miten Sirius avaa Jamesille tuota "sen ajan murhe" -ajatusmaailmaansa, sekin sopii Siriukselle todella hyvin ja on ihanaa, että hän malttaa keskustella Jamesin kanssa näin syvällisemminkin, eikä vaan ohita toisen selvää murehdintaa.

Ja niin minä tulin tänne enkä hitto vie suostu ajattelemaankaan sitä kuolonsyöjäpataljoonaa ennen kuin se seisoo sauvat ojossa minun edessäni.

Hyvin siriusmainen kohta tämäkin Hauska oli myös viittaus poikien ennustusosaamiseen, kuulostaa ihan samalta kuin Harryn ja Ronin touhu vuosia myöhemmin!

Kiitos tästä, olipa ihanaa palata tämän pariin!