Oooh ihanaa, kommentti! Kiitos paljon,
sugared! Yhä taidetaan pysyä siinä perhetaustassa, mutta pitäisi ehdottomasti kirjoittaa jotain vähän kattavampaa siitä nykyisestäkin sielunelämästä eikä vain pelata. Näin itse pohtiessa luonne tulee niin paljon tutummaksi kuitenkin. Tuo Aloisian lähtö jäi tosiaan aika irralliseksi, pitää varmaan kehitellä siihenkin jotain selitystä jossain toisessa tarinassa!
Tämä on tehty roolipelihaasteeseen, jossa aiheena oli pelko. En ole ihan varma, välittyykö kyseinen pelko tästä, mutta yritin ainakin
Kesällä 2014Vuonna 2014 kesä oli poikkeuksellisen lämmin. Heillä oli vuokrattuna pieni talo aivan puiston reunalla, ja terassilla istuessa saattoi katsella samalla, kuinka ihmiset pelasivat puistossa jalkapalloa tai heittelivät frisbeetä. Kellään muulla paitsi eräällä goottitytöllä ei ollut pitkiä housuja jalassaan. Suurin osa miehistä oli ilman paitaa, ja useat naiset olivat bikinit päällä.
”Puistossa!” rouva Rogers päivitteli. Hän seisoi tunkkaisessa keittiössä ja keitti kananmunia päällään selkään liimautunut pellavamekko ja siniruutuinen essu. ”Sen minä vain sanon, että maailma on mennyt hulluksi! Uima-asussa puistossa! Sinä, Carolynne, et missään nimessä saa ottaa mallia heiltä!”
”Kyllä rouva Rogers”, Carolynne mutisi. Terassilla olisi tosiaan voinut istuskella ja katsella puiston vilinää, tuntea silloin tällöin tervetulleen tuulenvireen, mutta Carolynne ei ollut uskaltanut astua terassille syntymäpäivänsä jälkeen. Sen sijaan hän löhösi hautuvassa olohuoneessa vuorotellen nojatuolilla ja sohvalla ja selaili lehteä. Silloin tällöin hän avasi television ja katsoi mitä ikinä sieltä tuli, mutta hän ei voinut tehdä sitä liian usein tai rouva Rogers rähjäsi.
”No niin, Carolynne. Lounas on valmis.”
”Kyllä rouva Rogers”, Carolynne sanoi ja heitti lehden sohvapöydälle. Kananmunat haisivat äitelältä. Lyn nousi ylös, korjasi lehden asentoa, jotta se ei ärsyttäisi rouva Rogersia, ja laahusti ruokapöytään.
He söivät hiljaisuudessa. Kananmunat maistuivat yhtä pahalta kuin haisivat. Lyn ei ollut varma, miksi hänelle oli täksi kesäksi palkattu aikuinen hoitaja. Aupairit olivat yleensä hauskempia.
”Tee tarjoillaan kello neljä kolmekymmentä”, rouva Rogers sanoi, kun heidän lautasensa olivat tyhjät.
”Kyllä rouva Rogers”, Lyn mutisi ja vei astiansa tiskialtaaseen. Sitten hän laahusti takaisin paikalleen olohuoneeseen ja alkoi taas selata lehteä. Tunnin päästä hän uskalsi avata television.
Saippuasarja keskeytyi, kun ulkoa kuului kova kolahdus. Rouva Rogers kiljaisi ja syöksyi ikkunaan. Lynin syke kohosi taivaisiin, mutta hän ei uskaltanut antaa itsensä toivoa liikoja.
”Mikä se oli?” rouva Rogers kysyi. ”Mikä se oli? Näitkö? Mikä ihme se oikein oli?”
”Joku taisi kolahtaa talon seinään.”
”Niin mutta mikä!”
Lyn ei vastannut. Hän kurkotteli kaulaansa, mutta ei nähnyt mitään. Sitten puistosta juoksi kaksi teinipoikaa – joilla kummallakaan ei ollut paitaa päällä ja jotka sivumennen sanoen olivat todella kauniisti ruskettuneita eivätkä missään nimessä huonon näköisiä. Pojat virnistelivät epävarmasti rynnistäessään Foxien takapihan poikki. Rouva Rogers katseli heitä pöyristyneenä ikkunasta, mutta ilmeisesti pojat eivät huomanneet sitä.
Talon nurkalla pojat poimivat jotain käteensä. Lynin toivo oli jo hiipunut, mutta hän yritti silti kiinnostuneena tähyillä, mitä pojilla oikein oli kädessään. Se näytti metalliselta möykyltä, eikä Lyn kuollakseenkaan keksinyt, mikä se voisi olla. Mutta sitten toinen pojista otti jonkinlaisen laatikon käteensä, painoi paria nappia, ja möykky lähti suristen lentoon.
”Luonnotonta!” rouva Rogers ärjäisi. ”Mikä tuo on olevinaan! Joku ufo vai? Sen minä kyllä sanon, että tuollaisia leluja ei pitäisi tehdä! Sen minä vielä ymmärrän, että lapset innostuvat lennättämään jotain, mutta nuo ovat jo melkein miehiä! Miehet eivät enää leiki! Mitä tapahtui paperilennokeille, sen minä vain haluaisin tietää! Nuo tuollaiset… vekottimet lentävät mihin sattuu, tässähän sen jo näki, kun se osui talon seinään! Mitähän herra ja rouva Fox sanovat, kun kuulevat…”
Lyn ei vastannut. Hän oli melko varma, että se olisi hänen vanhemmistaan huvittavaa, mutta he yrittäisivät parhaansa mukaan kätkeä sen rouva Rogersilta. Tämä oli kuitenkin jästi, ja vieläpä hyvin vanhanaikainen jästi, ja palkattu vahtimaan Lyniä kesällä, nimenomaan nyt, tänä nimenomaisena kesänä, kun –
Keittiöstä kuului terävä pamahdus, kun rouva Rogers paukautti teepannun hellalle. Lyn vilkaisi kelloa, joka ei ollut vielä lähelläkään puoli viittä. Ilmeisesti lentävä lelu oli järkyttänyt rouva Rogersia niin paljon, että tämä tarvitsi rauhoittavan kupin teetä.
Välttääkseen mahdollisen ylimääräisen teehetken rouva Rogersin kanssa Lyn päätti mennä huoneeseensa. Hän uskoi, että rouva Rogers ei näin järkyttyneenä jakaisi valittaa siitä. Lyn oli kuitenkin ehtinyt vasta nousta ylös, kun kuului
shuuuuush ja avoimesta ikkunasta lennähti sisälle jotakin suurta.
Rouva Rogers kirkaisi. Lyn hypähti säikähdyksestä. Ehkä lentävä lelu oli onnistunut keplottelemaan itsensä sisälle?
”Lintu! Lintu! Lintu!” rouva Rogers huusi hysteerisenä.
Oliko tosiaan? Saattoiko olla?
Lyn siristi silmiään ja pelkäsi koko ajan näkevänsä väärin. Mutta kyllä se siinä oli, ilmielävänä ja selvästi tunnistettavana. Kauniin harmaa pöllö, joka kantoi paksua kirjettä. Aivan ehdottoman varmasti.
Lyn oli niin helpottunut että vaipui polvilleen. Hänen sydämensä hakkasi kipeästi, kun hän haparoi kirjeen käsiinsä. Rouva Rogersin hysteerinen kiljunta tuntui kuuluvan kilometrien päästä. Siinä se luki, kirjeessä, hänen nimensä,
Carolynne Fox. Ja sisällä, kauniin koukeroisella käsialalla kirjeessä heti leiman vieressä, aivan satavarmasti,
Tylypahka AM toivottaa teidät tervetulleeksi… Hänet oli hyväksytty, hänet oli hyväksytty, hänet oli hyväksytty!
”Älä koske siihen, älä koske, se on lintu, se on sisällä, sisällä, lintu, lintu…!” rouva Rogers ulisi. Ja sitten yhtäkkiä huuto loppui.
Lyn kääntyi katsomaan ja tajusi, että kuivumassa ollut kattila oli hypähtänyt pöydältä ja lyönyt rouva Rogersin tajuttomaksi. Hän tiesi sen ensinnäkin siitä, että kattila oli jäänyt leijumaan ilmaan, mutta toisekseen siitä, että hän oli juuri miettinyt, kuinka kätevää olisi, jos niin tapahtuisi.
Lyn istahti mukavammin lattialle ja kaivoi loputkin paperit kirjekuoresta. Hän silitti pari kertaa pöllöä ja syventyi lukemaan. Vanhemmat saisivat keksiä, mitä rouva Rogersille piti tehdä. Hehän ne olivat keksineet palkata jästin hänen hoitajakseen nimenomaan tänä kesänä.
