Beta: hiddenben
Ikäraja: S
Tyylilaji: drama
Tiivistelmä:
Se kuuluu käsikirjoitukseen, niin vain täytyy tehdä. Ja niin, käsikirjoitus jatkuu tavalliseen tapaan; Parvati pysähtyy selin minuun, tukahduttaa voitonriemusta kielivän hymyn ja ottaa loukattua ylpeyttä kuvaavan ilmeen kasvoilleen.A/N: FF100-ficci sanalla 012.,
Oranssi. Patilin kaksoset kiinnostavat minua jo siksikin, että he ovat eri tuvissa olevat identtiset kaksoset, mutta myös siksi että heistä ei kirjoissa kerrota paljoakaan, varsinkaan Padmasta
Siispä, tämä syntyi.
”Padma, missä se ihana Intian-kaapu onkaan?”
Tukahdutan huokauksen ja käännyn edelleen vatsallani loikoillen katsomaan Parvatin ilmettä. Se on juuri sellainen, kuin tässä tilanteessa kuuluukin; silmät pyöreät ja yliviattomat, juuri sen näköiset, etteivät ne hämää ketään. Paitsi tietenkin isää, toisinaan jopa äitiäkin. Minua eivät sentään.
”Se vaaleanoranssiko, joka on
minun?” painotan hienovaraisesti. Palasimme Intian- ja Pakistanin-lomalta kuukausi sitten, matka-arkut taas vähän lisälaajennettuina uusien kaapujen vuoksi, ja jo nyt Parvati tuntuu rikkoneen, lianneen tai unohtaneen omat uutuutensa. Minun vaatekaappini on, luonnollisesti, hänen vaatekaappinsa jatke.
Parvati heittäytyy dramaattisesti huokaisten sängylleni muistamatta tarkistaa, jäävätkö hänen rannerenkaansa kiinni päiväpeitteeni paljetteihin. Harva se viikko irtopaljetteja ropisee matolleni tai repsottaa peitteessä parin langan varassa Parvatin draamakohtausten jälkeen – joskus ihan muutenkin.
”Kyllä minä
tiedän, että se on sinun – minusta tänään vain on sellainen… oranssi päivä.”
Oikea kulmakarvani kohoaa epäuskoisesti. Parvatilla on omiakin oransseja kaapuja, ainakin yksi, mutta ilmeisesti nyt on jokin erityinen syy saada juuri minun oranssinvärinen puuvillakaapuni. Ja miksipä ei, sehän on intialaista käsityötä ornamentteineen ja ihanteellisen vilpoinen pidettäväksi Englannin yllättävässä helleaallossa.
”Kertoiko kristallipallo, että tänään on oranssi päivä? Vai tähdet? Tai kenties aamiaisen chai-kupillinen?” En tarkoita olla ilkeä sisarelleni, tietenkään, mutta alan vain ärtyä siihen, että hän luulee voivansa tahrata kaikki kaapuni, joita varjelen niin huolella. Varsinkin vaaleanoranssin puuvillaisen uutuuden, jota tuskin olen itsekään pukenut ylleni intialaisen sovitushuoneen jälkeen.
”Padma! Miksi sinä aina suhtaudut noin”, Parvati huudahtaa loukkaantuneena, läpsäyttää pohjettani ja nousee rivakasti marssiakseen huoneestani diivan elkein ulos. Rannekorut nykäisevät pari paljettia irti ja pohdin apeana, pitäisikö minun vain luopua peitosta. En vain tahtoisi; se on niin raikkaan valkoinen ja puhdas.
”Mihin sinä tarvitset sitä?” kysyn viime hetkellä, kun sisar on vielä kynnyksellä. Se kuuluu käsikirjoitukseen, niin vain täytyy tehdä. Ja niin, käsikirjoitus jatkuu tavalliseen tapaan; Parvati pysähtyy selin minuun, tukahduttaa voitonriemusta kielivän hymyn ja ottaa loukattua ylpeyttä kuvaavan ilmeen kasvoilleen.
”Tänään sattuvat olemaan Guptan pariskunnan 50-vuotisjuhlat, jonne kaikki vähänkään mielenkiintoiset” – Parvatin kielellä:
rikkaat ja vaikutusvaltaiset – ”tulevat, ja minusta meidän velvollisuutemme on näyttää parhaimmalta mahdolliselta!”
Naapurin Guptat ovat ihan mukavia, mutten voi sietää heidän snobbailevia poikiaan, jotka tietenkin ovat Parvatin mielestä ihania ja vanhempiemme mielestä loistavia aviomieskandidaatteja. Ja Guptojen juhlissa vaatteet tekevät ihmisen, sen tiedän minäkin. Huokaisen ja siirrän katseeni takaisin kirjaan, joka on avoinna edessäni, tyynyyn tuettuna.
”Voi Parvati, jos kauneus on niin tärkeää, enköhän minä sitten laita oman oranssin kaapuni ylle.” Parvati tuhahtaa, mutisee ”Saamasi pitää sitten” ja marssii omaan huoneeseensa. Harvinainen, mutta herkullinen voitto minulle.
Illalla sirkkojen sirittäessä ja lämpöisen tuulen puhaltaessa värikkäiden nuotioiden ja divaanien lomissa, Guptan pariskunnan pihalla, minulla on oranssi puuvillakaapuni, ohut kultainen vyö, runsaasti rannerenkaita ja kivuliaan painavat korvakorut. Mutta Parvati hehkuu valkoisessa cholissaan, haaremihousuissaan ja korkosandaaleissaan ja näyttää jumalattarelta, jota Guptan pojat Lakshmi ja Ravi mielellään palvoisivat ties millaisin menoin.
Yllättäen aamupäivän voitto oranssista puuvillasta ei olekaan enää niin mieltälämmittävä.
