Kirjoittaja Aihe: Vihreän joen rannalla, K-11, dendrofilia, angst/romanssia  (Luettu 2633 kertaa)

Arte

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 5 392
Nimi: Vihreän joen rannalla
Kirjoittaja: Arte
Ikäraja: K-11 (kummallisen aiheen takia, vaikka tekstissä ei mitään seksuaalista sinänsä tapahdukaan)
Paritus: Dendrofiliamaisuutta eli seksuaalista kiinnostusta puihin
Tyyli: angstia ja romanssia
Varoitukset: dendrofilia eli puihin kohdistuva seksuaalinen kiinnostus
Yhteenveto: Ajatukseni heiluvat keinutuolin tahdissa nykyhetkestä menneisyyteen.

A/N Taisin kirjoittaa tämän lähes kolme vuotta sitten, mutta tykkään tästä ja idea on erittäin mielenkiintoinen. Kirjoitettu Eppu Normaalin biisin "Vihreän joen rannalla" pohjalta, sanat löytyvät lopusta. Listaan myös omaan aakkoshaasteeseen.


Vihreän joen rannalla

Jalka antaa hiljalleen vauhtia vanhalle ja raihnaiselle keinutuolille pienen mökin oleskeluhuoneessa. Kiikkustuoli on sijoitettu avaran ikkunan ääreen, mistä näen hyvin pihamaalle ja kauempana virtaavalle joelle. Ryppyiset sormet puristavat tuolin käsinojia heijatessani edestakaisin keinun mukana. Ajatukseni heiluvat keinutuolin tahdissa nykyhetkestä menneisyyteen.

Kiristin luistimieni nauhoja. Kipakka pakkasilma sai posket helottamaan punaisina ja nenän vuotamaan. Taivas oli kirkas, navakka tuuli oli puhaltanut kaikki yölliset lumisadepilvet pois. Edessäni makaavaa vankkaa jääkerrosta peitti kymmenen sentin paksuinen puuterilumikerros. Luistin jättäisi kivan jäljen tasaiseen pintaan.

Punnersin itseni ylös lumipenkasta ja liu'un jäälle. Muutama hapuileva kädenheilautus ja olin kumossa. Naamalleni tuiskahti pieni lumipilvi ja aivastin. Hiutaleet leijailivat ylläni ja hetken vain katselin niiden kevyttä tanssia. Sitten kylmä lumi alkoi imeytyä housuihini ja kömmin ylös vain kaatuakseni heti uudelleen.

Turha kai sanoa, että olin ensimmäistä kertaa luistimilla.

Sinnikkäästi nousin pystyyn ja otin käsilläni tukea jäästä pysyäkseni pystyssä. Työnsin itseni liikkeelle ja liu'uin muutaman metrin, kunnes taas menetin tasapainoni. Konttasin jäätä pitkin vankkarakenteisen männyn juureen ja kiersin käteni sen rungon ympärille. Upotin kynteni kaarnaan ja tunsin turvallisen, kiinteän puuaineksen sormieni alla. Hitaasti nousin ylös puuhun nojaten.


Ohjaan karanneen hiussuortuvan takaisin korvan taakse. Luisteleminen oli sujunut helpommin, kun oli ollut jotain, mistä pitää kiinni. Lempeät oksat poskillani, pehmeät neulaset hiuksissani, muistelen haikeasti.

Kylmä talvi oli kääntynyt hiljalleen kevääseen, kesään. Jääkerros sulanut pois ja paljastanut altaan kirkkaan veden ja pehmeän hiekkapohjan. Paksu toppapuku vaihtunut uimapukuun pulahtaessani kuumina kesäpäivinä jokeen uimaan. Lempipaikakseni oli silloin muodostunut suuren ystäväni viileä varjo joen rannalla.

Muistan, kuinka kuuntelin heinäsirkkojen siritystä nojaten vankkaan runkoon.

”Kuuntele nyt, suuri ystäväni, joen suloista ääntelyä ja oksiesi kaunista rahinaa. Kaarnasi tuntuu käteni alla sileältä ja sen tuoksu huumaa hajuaistini”, juttelin hiljaisella äänellä puulle. Vastauksena toimi hiljainen oksien liikehdintä.

Männyn latvuksissa visersi pajulintu. Jonkin matkaa läheisen metsän reunasta söi nuori rusakko niittykasveja. Sen korvat viuhtoivat joka suuntaan eläimen kuunnellessa sitä ympäröiviä ääniä. Ystävällinen tuleenvire värävöitti joen kirkasta pintaa ja nostatti muutamia hiussuortuvia ilmaan. Ne pujottautuivat männyn oksien sekaan, jäivät paikoilleen. Huulilleni kaartui haaveksiva hymy.

Poimin maasta päivänkakkaran. ”Päivänkakkara”, kuiskasin hiljaa. ”Rakastaa, ei rakasta, rakastaa...”, luettelin hiljaa. Pieni hymyni leveni hieman ja silmäni syttyivät.


Kello tikittää neljää. Nuivettunut käki aukaisee asuinkolonsa luukut ja pongahtaa ulos kiekumaan tuttua säveletöntä nuottia: Kukkuu, kukkuu, kukkuu, kukkuu. Sama käki on jaksanut tuolla vanhalla seinällä rääkyä monta kymmentä vuotta, hymähdän itsekseni. Väsyneet silmät seuraavat puista lintua sen kadotessa taas puoleksi tunniksi näkyvistä.

Vihaan tuota kelloa. Se vie aikaa eteenpäin. Se vie sitä minulta. Vie aivan liian nopeasti, äkkinäisesti ja yllättäin. Meidän aikamme, yhteisen aikamme, se vei jo ajat sitten.

Muutama kevyt pyrähdys purkautui jaloistani kävellessäni iloisin askelin hiekkatietä kotiin. Koulu oli loppu ja pitkä, ihana kesäloma edessä. Mikään ei voinut pilata päivääni.

Astelin rauhassa keittiöön ja heitin koululaukkuni tuolille. Kaappasin kuivaustelineestä suuren lasin ja kurotin pöydällä lepäävästä lasisesta hedelmäkorista raikkaan omenan. Sitä haukaten pyörähdin takaisin ovelle päin ja tanssahtelin terassille ja portaita alas takapihallemme. Katse puhtoisen sinisessä taivaassa kuljin tuttuja polkuja joelle. Katseeni lakaisi huolimattomasti maisemaa.

Kurtistin mietteliäästi kulmiani. Maisema oli jotenkin vajaa. Siitä puuttui jokin ilmiselvä, jokin tärkeä...

Lasi putosi kädestäni pehmeään nurmikkoon. Pureskelemani omenanpala juuttui kurkkuuni, mutten yrittänytkään yskiä sitä pois.
Olet poissa, olet poissa, takaraivossani jyskytti. Maailma tuntui sumenevan ja räpyttelin kiivaasti silmiäni.

Astuin muutaman haparoivan askeleen eteenpäin ja lyyhistyin tuoreen kantosi päälle. Kyyneleet valuivat silmistäni pehmeälle puuaineksellesi värjäten sitä tummemmaksi. Kehoni reagoi shokkitilaan oksennusrefleksinä ja hetki sitten syömäni omenan rippeet ja kouluruoka näkivät uudestaan päivänvaloa. Päässäni pyöri ja heikot käteni puristuivat jykevän kannon ympärille.

”Sinä et voi jättää minua, et voi...”, hiljainen nyyhkäys purkautui vapisevilta huuliltani.


Käsi kohoaa hitaasti tunnustelemaan märkiä poskia. Suolainen neste polttaa ihoa ja kiristää huokosia. Nämä eivät ole uusia kyyneliä, ne ovat ikivanhoja. Niin vanhoja, että niistä heijastuu mennyt aika peilikirkkaana, kuin kaikki se olisi tapahtunut vasta eilen.

Minulle se on juuri niin. Kaikki on tapahtunut vasta eilen. Silmissä vilisevät kuvat ovat tuoreita, unohtumattomia. Näen itseni kannollasi, piehtaroimassa matalassa vedessä tuskissani, metsureiden suurien sahojen voimakkaat terät, pinon paksuja tukkipuita rekka-auton kyydissä...

Hartiani tärisevät pidätellyn tuskan vallassa. Miten minulle saattoi käydä näin? Kaikki oli niin hyvin, meillä oli kaikki niin hyvin... He vain veivät sinut pois, he eivät olisi saaneet... He eivät tienneet, mitä meillä oli... Filmirulla pyöritti päässäni itkukohtausta vanhempieni edessä. He olivat passittamassa minua suoraan hoitoon. He eivät ymmärtäneet. Kukaan ei koskaan ymmärtänyt minua niin kuin sinä.

Kohottaudun hitaasti ylös keinutuolista ja nojaudun kävelykeppiini. Suunnistan vaivalloiset askeleeni kuluneen lattian poikki ulko-ovelle. Ripa kääntyy otteessani ja raikas ulkoilma virkistää aistejani astuessani kynnyksen yli puiselle terassille. Pysähdyn ovi selkosellaan keskelle lankkulattiaa ja vedän keuhkoni täyteen raikasta maalaisilmaa. Hiilidioksidi purkautuu hiljalleen ulos huulieni välistä ja laskeudun portaat alas maaperälle kaiteesta tukea hakien. Kävelykeppiini nojaten kuljen kapeaa polkua vaivalloisesti kohti tontin rajalla siintävää jokea. Kirkas vesi häikäisee ruskeita silmiä ja horjuttaa vanhojen jalkojen askellusta.

Jykevä kanto silmäkulmassani saa vieläkin kihelmöintiä aikaan vatsanpohjassa ja hengityksen lievää kiihtymistä. Tunne menee nopeasti ohi, mutta jättää minuun tutun tyhjän tunteen, jota en ole koskaan saanut karistettua pois. Silmiäni peittää ohut kalvo, mutta kohotan katseeni ylös siniseen taivaaseen ja karistan kyynelsumun silmistäni.

Huokaisen voipuneena ja istahdan kannolle. Vanhuuden rypistämät sormet sivelevät tuttua pintaa hellästi, kaivaten. Vuosirenkaat kiertyvät ohuina ympyröinä kantoa koristaen ja seuraan niiden loputonta linjaa. Kohotan katseeni ja uppoudun joen pohjaan. Muutama hassu ahvenenpoikanen uiskentelee harvassa rantakasvustossa, niiden kellertävät silmät seuraavat pintavettä varomattomien vesieläinten toivossa. Pohjasta erottuu muutama suurempi kivi, niljakas kasvusto peittää niiden röpelöisen pinnan.

Harakan räkätys havahduttaa minut aatteistani. Nyppäisen hajamielisesti kannon vierestä pari siihen tunkeutunutta rikkaruohoa ja käteni sattuu nuoreen männynvesaan.

Kehoni jähmettyy ja tuijotan nuoria neulasia ja hentoa vartta. Kosketan hellästi vaaleanruskeita oksia ja annan vihreiden neulasten tartuttaa sormiini metsäistä tuoksua. Huulilleni kohoaa surumielinen hymy.

Nousetko sinäkin ylös korkeuksiin vain särkeäksesi jonkun viattoman sydämen?


Eppu Normaali- Vihreän Joen Rannalla

Kiikkustuolissa istun,
ja sinua muistelen.
Muistini tylsillä luistimilla
luoksesi luistelen.
siihen kesään kauan, kauan sitten
syksyksi kääntyneeseen
ja oman hahmoni ensirakkauden
polteessa nääntyneseeen

Siellä rannalla vihreän joen
rakkaudestani kertoen
sanoin eivät kai kukkaset kuki turhaan
nyt poimimme sen ensimmäisen yhteisen

missä oletkaan ollut kaikki nämä vuodet
ootko muistanut kuinka silloin rakastin sua
kun tiemme joelle vei ja joelle sanoin hei
minne meet, minne kuljetit kyyneleet
jotka kauan sitten itkin
kun yksin kuljin rantaasi pitkin, hei hei

silmäni kyyneleen suolaisen,
muistelu toi kai sen
kun aina muistossani uudestaan
viereesi oikasen

siellä rannalla vihreän joen
rakkaudestani kertoen
sanoin eivät kai kukkaset kuki turhaan
nyt poimimme sen
ensimmäisen yhteisen

missä oletkaan ollut kaikki nämä vuodet
ootko muistanut kuinka silloin rakastin sua
kun tiemme joelle vei
ja joelle sanoin hei
minne meet, minne kuljetit kyyneleet
jotka kauan sitten itkin
kun yksin kuljin rantaasi pitkin, hei hei

soolo

missä oletkaan ollut kaikki nämä vuodet
ootko muistanut kuinka silloin rakastin sua
kun tiemme joelle vei ja joelle sanoin hei
minne meet, minne kuljetit kyyneleet jotka kaun sitten itkin
« Viimeksi muokattu: 14.06.2011 18:30:50 kirjoittanut Arte »


“Tomorrow may be hell, but today was a good writing day,
and on the good writing days nothing else matters."
- Neil Gaiman

planeettabaletti

  • ***
  • Viestejä: 30
Vs: Vihreän joen rannalla, K-11
« Vastaus #1 : 20.03.2010 03:10:51 »
Tämä oli erikoinen. Jotenkin kuitenkin myös tykkäsin, saattaa tosin osittain johtua siitä että tykkään tuosta kappaleesta, se on oikein kiva. Tästä ei saanut selvää oliko henkilö mies vai nainen, mutta se kai oli tarkoituskin? Tykkäsin tästä ihan, vaihteeksi jotain oikeasti erilaista.
"Life is the art of drawing without an eraser." - John W. Gardner