Kirjoittaja: minä
Nimi: Kylmyyttä
Ikäraja: S
Paritus: DM/OC
Kylmyyttä Kosketin yksisarvisen pehmeää karvaa. Leikittelin sormillani sen harjassa ja tunsi ylpeyttä. Harva sai viettää aikaa näin upean yksilön seurassa. Yksisarvisen pää oli ylväästi koholla ja sen vaaleansiniset silmät tuikkivat. Jollain ihmeen tavalla tuo taikaeläin muistutti Albus Dumbledorea, entistä Tylypahkan rehtoria.
Puut ympäröivät meitä. Kylmä viima tunkeutui luihin saakka. Hytisin välillä kylmästä ja toisinaan halusin takaisin kouluun lämpimän takan luo lekottelemaan. Mutta sitten taas en raaskinut hukata tällaista hetkeä. Ties milloin pääsisin seuraavan kerra näin lähelle yksisarvista.
Takaa kuului rasahtelua ja käännyin hitusen epäröiden. En ollut ollenkaan varma mitä tein. Ehkä joku eläin olisi vain tullut uteliaaksi ja päättänyt tulla moikkaamaan. Harva ihminen tuli näin syvälle metsää, kuin nyt olin. Ehkä ainoastaan se saastainen puolijättiläinen, Hagrid.
Kylmänharmaat silmäni katsoivat ylimielisesti paikalle tullutta. En tuntenut tätä mutta sillä ei ollut väliä. Halusin tytön heti pois valtakunnastani, vaikka minun oli pakko myöntää että tämä oli kaunis pitkine hapsuineen ja juuri sopivan pyöreine vartaloineen.
”Väisty”, tuo tuntematon sanoi halveksien minua kuin fletkumatoa. Ellen olisi liian hyvä näyttelijä, olisin tuijottanut häntä hämmästyneenä. Katsoin tytön ruskeita silmiä jotka salamoivat, ja käteni lensi blondeille hiuksilleni.
Tytön otsalta alkoi pitkä arpi joka jatkui aina leukaan saakka. Halusin silittää sen pois. Hänestä näin että hän oli kärsinyt - ilmeet ja eleet vaikuttivat haavoittuneelta eläimeltä - ei fyysisesti vaan henkisesti.
”Eikö sana kuulu”, tyttö murisi kohottaen taikasauvaansa. Tytön huulet oli mutrussa harmistuksesta ja hymyilin mielessäni tuolle näylle. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään ja seuraavassa hetkessä lensin jo päin kovaa puunrunkoa. Kipu valtasi mieleni ja kehoni hetkeksi ja haukoin henkeä. Hämmästykseni vaihtui ihailuksi, sillä harva uskalsi laittaa minulle kapuloita rattaisiin.
Olin pienestä asti kuulemma ollut hieman pelottava suippoine kasvoineni ja vaaleine ihoineni. Pimeät varjot saivat minut näyttämään mielipuoliselta – ja sitä oikeastaan toivoinkin. En ollut koskaan erityisemmin välittänyt seurasta.
Tyttö asteli varmasti yksisarvisen luo ja oli käsittämättömän nopeasti jo tuon uljaan olennon selässä. Hänen korpinmustat hiuksensa liikkuivat hieman tuulessa ja hänen lyhyt kehonsa oli lähes paikoillaan. Tytön viimeinen katse kuvasti silkkaa inhoa mutta se ei minua häirinnyt. Virnistin hänelle vain hymyn jonka piti olla lumoava. En tosin tiennyt oliko se sitä päätyessä naamalleni.
Virnuiluuni oli syytäkin: olin menettänyt sydämeni yhtä töykeälle ihmiselle kuin itsekin tiesin olevani.
A/: Kommui
