Kirjoittaja Aihe: Hetalia crossover, Kaunotar ja hirviö, K-11 // 12+epilogi. Valmis  (Luettu 5859 kertaa)

Vyra

  • Vieras

7. osa: Kirous

”En koskaan osannut arvata, että näkisin joskus tuon tason esityksen”, Tino totesi kävellessään Franciksen ja Arthurin seurassa pitkin linnan käytäviä. Arthur oli onnistunut vapauttamaan itsensä komerosta juuri sopivasti osallistuakseen lumotun palvelusväen yltiöpäiseen näytökseen. Francis oli siitä hyvästä lähes polttanut kaappikellon kulmaa, mikä oli tietenkin synnyttänyt jälleen uuden tappelun.

”Frog, varo mihin tunget ne tuikkusi”, Arthur oli ärähtänyt ja hypännyt sivulle turvaan, ”melkein poltit minut!”

”Minkä minä sille voin, että olen niin kuuma!” Francis oli vastannut lähes viattomalla sävyllä, ”ja että sinä haluat mi…” Arthur oli alkanut huutaa ennen kuin kynttelikkö oli saanut lauseensa loppuun ja Elizabeta oli pudistanut päätään mutisten itsekseen jotain sen tyylistä, että jotkut eivät sitten nähneet rakkauttaan vaikka se kirjaimellisesti iski päähän paistinpannulla. Sitten nainen oli keskittynyt tarjoilemaan illallista Tinolle, joka oli edelleen häkeltynyt aikaisemmasta näytöksestä sekä laulusta, jonka Francis oli Arthurin komerosta huutamista vastalauseista huolimatta laulanut.

Illallinen sisälsi lähinnä lihaa ja perunoita eri muodoissa. Elizabeta oli hymyillen selittänyt, että liesi joka siis oli ollut kokki ennen kirousta, oli tosiaankin saksalainen ja kaikkien muiden puoliensa lisäksi valmisti vain saksalaista ruokaa. Tosin teepannu totesi myös heti perään, että joskus Ludvig teki myös pastaa. Mutta vain silloin kuin Ita pyysi sitä ja pyyntökin oli toiminut enimmäkseen silloin kuin Ita ei ollut vielä lapsi.

Tino oli tosiaan kummastellut sanavalintaa. Eivätkö ihmiset yleensä kasvaneet juuri toisin päin lapsista aikuisiksi? Miten sitten Itaksi kutsuttu nykyinen teekuppi oli onnistunut tulemaan lapseksi? Tino kuitenkin unohti esittää selventävän kysymyksen, kun Elizabeta julisti illallisen päättyneen ja hävisi paikalta. Arthur katsoi hetkensä koittaneen ja tarjoutui esittelemään linnaa Tinolle, joka tietenkin suostui koska olisi joka tapauksessa lähtenyt tutkimusmatkalle vaikkei olisikaan saanut lupaa. Francis liittyi seurueeseen ikään kuin vahingossa.

”Kuitenkin, vasemmalla puolella näet muotokuvan kreivistä joka rakennutti linnan uudemman lisäsiiven ja sen vieressä onkin yksi harvoista säilyneistä haarniskoista”, Arthur selosti tasaisella äänellä, kuten oli tehnyt koko kierroksen ajan. Ilmeisesti kaappikello oli joskus syönyt historiankirjan tai sitten hän oli vain epäterveellisen kiinnostunut vanhoista asioista. Oli miten oli, Tinoa alkoi kyllästyttää. Tietenkin hän oli utelias ja halusi tietää olinpaikkansa, mutta taulujen ja kuolleiden ihmisten kuvien katseleminen oli vain tylsää. Hän kuitenkin pysyi kohteliaana ja nyökkäili oikeissa kohdissa, jotta Arthur ei vain komentaisi häntä takaisin huoneeseensa.

”Mikset sinä puhu mistään mielenkiintoisesta?” Francis mutisi aivan kuin lukisi Tinon ajatukset eikä omaisi samanlaista tahdikkuutta joka pitäisi suun kiinni. Kynttelikön huomautus ja sitä seurannut kinastelu, joka nyt karsitaan tästä pois, ettei mennä liiallisuuksiin, antoi Tinolle hyvän tilaisuuden miettiä mitä hän todella haluaisi nähdä. 

Miksihän he muuten aina kiersivät samaan suuntaan ja ohittivat linnan itäsiipeen vievän käytävän? Tino keksi vain muutaman selityksen ja niistä vahvimpana sen että siellä vain oli jotain mitä hänen ei haluttu näkevän. Tino tietenkin halusi eniten nähdä asioita joita hän ei olisi saanut nähdä.

”Anteeksi herra… Kaappikello?” hän kysyi mahdollisimman kohteliaasti. Arthur keskeytti kinastelunsa asiasta, joka oli jo kaukana alkuperäisestä aiheesta.

”Kirkland”, hän vastasi, ”sukunimeni. Niin mitä?”

”Kirkland-Bonnefoy kuulostaisi paljon paremmalta”, Francis heitti väliin, mutta kaikki leikkivät etteivät olleet kuulleet yhtään mitään.

”Mitä tuolla on?” Tino kysyi suoraan jaksamatta ladella kuitenkaan hirveästi ylimääräistä puhetta, vaikka kohtelias yrittikin olla.

Se oli Arthurin reaktio, joka sai suomalaisen päättämään, mihin hän tutkimusmatkansa suuntaisi. Kaappikello hiljeni täysin ja loi pikaisen silmäyksen Tinon osoittamaan suuntaan ennen kuin pudisti päätään kiivaasti.

”Siellä ei ole yhtään mitään! Vain vanha ränsistynyt osio. Se paikka on vaarallinenkin”, hän selitti nopeasti, ”paljon lahoja lattioita ja hämähäkkejä.” Tino kallisti päätään ja vilkaisi Francista, jonka seuraava teko antoi lopullisen sinetin nuorukaisen päätökselle.

”Aivan, siellä ei ole mitään mielenkiintoista”, Francis myöntyi ehkä ensimmäisen kerran elämässään jollekin, mitä Arthur sanoi, ”jospa menisimme takaisin keittiöön ja mon cheri voi esitellä sinulle vielä sen ikävän järjestyksen jossa hän pitää hopealusikoita.”

”Siinä järjestyksessä ei ole mitään ikävää”, Arthur tokaisi takaisin ja hänen hetkeksi huolestuneeksi vaihtunut ilmeensä palasi takaisin siihen erityisen äkäiseen, jonka hän oli kehittänyt ihan vain Francista varten.

”Miksi lusikat sitten valittavat?” kynttelikkö kysyi viattomasti. Tino näki tilaisuutensa lähestyvän ja pysyi aivan hiljaa toivoen että pari päättäisi taas kehittää tappelun ja unohtaisi hänen olemassaolonsa.

”He ovat epäkiitollisia!” Arthur sanoi, ”järjestys auttaa kaikkia, mutta he eivät vain voi käsittää sitä.”

”Sinua ei voi käsittää”, Francis sanoi kadehdittavan laulavalla nuotilla. Se oli viimeinen pisara Arthurille ja tilaisuus Tinolle. Hän ei edes jäänyt kuuntelemaan mitä kaappikello huusi takaisin kynttelikölle vaan paineli suoraan sinne, minne hänen ei haluttu menevän. Hyvällä tuurilla hän ehtisi nähdä jotain ennen kuin muut lähtisivät hänen peräänsä.

Kuten voi arvata, Arthur ja Francis huomasivat karkaamisen taas liian myöhään.

><><><><><><><

Se ruusu. Se, joka lepäsi lasisen kuvun alla ja näytti ikään kuin hohtavan himmeästi hämärässä, joten Berwald ei saanut siltä rauhaa edes yön pimeimpinä tunteina. Se oli aina paikalla ja sen kuva oli piirtynyt hänen mieleensä niin tarkasti, että hän olisi osannut piirtää sen paperille pelkästä muististaan. Hän tunsi jokaisen terälehden kuin omat kätensä ja joskus hänestä tuntui että ruusu olikin osa häntä eikä vain kello joka laski hänen nopeasti vähenevää aikaansa. Ikävä osa, aivan kuin kasvain. Berwald vihasi ruusua koko sydämestään, mutta ei päässyt siitä eroonkaan.

Sitä ei voinut polttaa eikä hävittää mitenkään muutenkaan. Se ei näyttänyt tarvitsevan vettä tai auringonvaloa, joten pimeyskään ei tappanut sitä. Berwald ei myöskään voinut heittää sitä menemään. Aina kun hän yritti, ruusu vain palasi takaisin paikalleen kuvun alle. Hän oli huutanut, uhkaillut ja rikkonut kaiken muun ympärillään, mutta ruusu oli ja pysyi.

Ensimmäisen kahden vuoden jälkeen Berwald oli viimein rauhoittunut hieman eikä yrittänyt enää keksiä tapoja päästä eroon ärsyttävästä ruususta. Kolmannen vuoden hän oli tarkkailut kukkaa joka ikinen päivä ja laskenut kaikki pudonneet terälehdet. Niiden putoamisella ei näyttänyt olevaan mitään selkeää ajoitusta. Joskus meni kuukausia ennen kuin ruusu menetti terälehtensä, joskus pelkästään muutamia päiviä.

Neljäntenä kirouksensa vuonna Berwald oli alkanut odottaa. Hänelle oli annettu mahdollisuus murtaa loitsu, mutta siihen tarvitsisi apua. Apua joltain joka rakastaisi häntä. Mutta linnanherra ei ollut koskaan ollut rakastettu ja kirous sai ihmiset kavahtamaan häntä vieläkin enemmän, joten tehtävä oli mahdoton. Kuitenkin hän jaksoi odottaa yhden vuoden.

Viidentenä ja kuluvana vuonna hän vain istui ja tuijotti ruusua. Kirous oli ja pysyi ja terälehtiä ei ollut montaa jäljellä enää. Berwald muisti vieläkin elävästi, mitä hänelle oli sanottu viisi vuotta sitten.

”Sinä”, linnanherra sanoi nähdessään tutun hahmon seisovan ovella. Arthur oli hakenut isäntänsä paikalle, kun vieras ei ollut suostunut hievahtamaankaan ovelta ennen kuin tapaisi tämän. Talven rankin aika oli jo ohi ja päivät lämpenemässä mutta silti lumihiutaleet tanssivat alas taivaalta ja noita oli peittänyt päänsä viittansa turkissomisteisella hupulla.

”Minä”, noita vastasi kylmästi, ”tahdon tietää, mikset sinä tullut?” Berwald murahti tahtomatta enää muistella häneltä pyydettyä asiaa.

”Minä en voinut”, hän tokaisi, ”enkä koskaan sanonut tulevani.” Noita ei ollut tyytyväinen vastaukseen, sen näki helposti tavasta kuinka hänen siniset silmänsä siristyivät ja huulet kapenivat tiukaksi viivaksi.

”Kylä selvisi hädin tuskin hyökkäyksistä”, hän sanoi kylmällä äänellä joka oli vain hieman voimakkaampi kuin kuiskaus, mutta tarpeeksi vahva kuitenkin, ”miten sinä kuvittelit voivasi vain istua täällä ja katsoa kuin me kuolemme?”

”Te ette kuolleet”, Berwald vastasi, ”minä tiedän, että teillä on sotureita tarpeeksi eikä minua tarvittu.”

”Sinä olisit voinut auttaa”, noita sanoi, mutta linnanherra pudisti päätään pienellä liikkeellä.

”Minulla oli omat ongelmani”, hän sanoi ja aikoi työntää oven kiinni ja unohtaa noidan vierailun, mutta ovi ei totellutkaan häntä. Aivan kuin se olisi juuttunut auki eivätkä miehen voimat riittäneet kiskomaan sitä takaisin kiinni. Berwaldin riuhtoessa ovea, pieni hymy karehti hetken noidan huulilla, mutta hän piilotti sen nopeasti.

”Sinulla oli ongelmia?” hän lausui erilaisella äänellä, edelleen hiljaisella mutta nyt sen alla oli piilossa uhkaava sävy, ”minusta tuntuu, että sinulla on niitä nytkin.” Berwald murahti vaimeasti ja tuijotti noitaa, joka vastasi siihen kylmällä katseella.

”Minulla ei…”

”Hiljaa!” ensimmäisen kerran noita korotti ääntään ja hän astui lähemmäs kiskaistakseen pidemmän miehen kasvot alemmas, ”kuuntele minun ääntäni. Tästä päivästä lähtien sinä olet kirottu. Kirottu yksinäisyyteen, jossa saat riutua eikä kukaan voi sinua lohduttaa. Tästä päivästä lähtien jokainen, joka näkee kasvosi, kammoksuu sinua eikä jää seuraasi vaikka anelisit. Tästä päivästä lähtien ikuisuuteen asti sinä olet yksin tässä maailmassa.”

Ja ensimmäisen kerran Berwald epäröi. Hän oli tehnyt virheen, mutta oli jo liian myöhäistä. Hän tunsi kumman paineen päänsä sisällä ja hänen jalkansa antoivat periksi juuri ennen kuin mies menetti tajuntansa.

Viimeinen asia, jonka hän näki ennen kirottua elämäänsä, oli noidan kylmät kasvot. Hänen huppunsa oli valahtanut alas jossain vaiheessa ja lumihiutaleet olivat takertuneet vaaleisiin hiuksiin, mutta hänen silmänsä olivat se, minkä Berwald parhaiten muisti.

Kylmät siniset silmät ilman minkäänlaista tunnetta.

Hän oli herännyt myöhemmin lattialta ja löytänyt järkyttyneen palvelusväkensä huonekaluiksi ja astioiksi muutettuina. Samoin he kaikki kavahtivat häntä, mutteivät läheskään niin paljoa kuin ne ihmiset jotka seuraavien kuukausien aikana yrittivät vierailulle. Linnanherrasta oli tullut hirviö ja pian huhut levisivät eikä kukaan enää tullut, mistä Berwald oli aluksi tyytyväinen.

Myöhemmin hän katui.

Puoli vuotta kirouksen alkamisesta hän sai vierailijan. Ensimmäisen aikoihin, mutta samalla sellaisen, jota hän ei olisi halunnut koskaan enää nähdä.

”S’nä”, hän tervehti noitaa aivan samoin kuten viime kerralla, ”m’tä s’nä tahdot?” Noita katsoi häntä pitkään ja kallisti päätään hieman.

”En ajatellut, että kirous tekisi puheesi noin epäselväksi”, hän mutisi itsekseen.

”Tul’t vain…?” hän murahti, mutta noita vain kohautti olkiaan ja heilautti kättään välinpitämättömästi.

”Muuten minua ei kiinnostaisi”, hän sanoi, ”mutta… Tulin siihen lopputulokseen, että olin liian ankara.” Ainakin hän myönsi virheensä suoraan. Muutamat palvelusväestä olivat tulleet uteliaina katsomaan mitä tapahtui. Ei heillä muutenkaan ollut nykyään muuta kuin aikaa sillä Berwald ei tahtonut hienoja juhlia tai pitoja enää eikä linna saanut olla siisti kuten ennen.

”Peru se s’tten”, linnanherra sanoi, mutta tällä kertaa noita pudisti päätään.

”En”, hän sanoi lyhyesti, ”en voisi, vaikka haluaisin. Tehty mikä tehty ja olen silti sitä mieltä että tarvitset opetukseksi.” Berwald ei ymmärtänyt, oliko noita vain tullut tyytyväisenä katsomaan työnsä jälkiä ja toteamaan mitä hänen kirouksensa oli saanut aikaan. Joku alkoi puhua vaimealla äänellä linnanherran takana, joko selittäen jotain toiselle tai sitten Arthur ja Francis aikoivat taas tapella, mutta sekin ääni hävisi nopeasti kuulumattomiin. Berwald ja noita tuijottivat toisiaan.

Viimein Emma, pölyhuiskun muodon saanut piika, astui esiin ja kysyi kysymyksen joka oli pyörinyt jo monen huulilla.

”Anteeksi herra”, tyttö sanoi välittämättä siitä että rikkoi luultavasti sataa etiketti-määräystä teollaan. Jotenkin hänestä tuntui että etiketillä ei ollut enää mitään väliä tässä vaiheessa, ”mutta aiotteko te tehdä jotain?” Noita käänsi katseensa alemmas tyttöä kohti.

”Sinä olet Emma van de Holland?” hän kysyi ja pölyhuisku hätkähti hieman kuullessaan nimensä.

”T… tunnenko sinut jostain…?” hän kysyi epäröiden ja perääntyi hieman taemmas takaisin suojaan isäntänsä taakse.

”Et”, noita vastasi suoraan totisella sävyllä, ”mutta veljesi teki muutaman ikävän tempun kuultuaan, että kiroukseni ylsi sinuunkin.” Jostain syystä Emma alkoi murjottaa.

”Minä sanoin Timille, että tahdon pärjätä itse… Ei hänen tarvitse… Ylisuojeleva…”, hän mutisi ja hävisi jonnekin muiden taakse. Elizabeta lähti hänen peräänsä hetken mietinnän jälkeen, mutta Ita jäi paikalle vaikka hän yleensä seurasikin teepannua kaikkialle. Luultavasti hän jäi, koska saksalainen kokki oli viimein saanut painavan ja kömpelön lieden hahmonsa raahattua paikalle. Ludvigilla oli käynyt todella huono tuuri muotonsa kanssa, mutta ainakin he olivat saaneet irrotettua hänet seinästä eikä hänen tarvinnut roikkua missään niin kuin sen onnettoman josta oli tullut peili. Felix oli suurimman osan ajasta kauhuissaan siitä mitä tapahtuisi jos hän rikkoisi itsensä.

”Vastaus kysymykseen”, noita sanoi tällä kertaa kuuluvalla äänellä, jotta kaikki saisivat viestin, ”kirousta ei voi perua, mutta jokaiseen kiroukseen on aina keino saada ne rikottua”, hän suuntasi katseensa taas yrmeään linnanherraan, ”jos sinä löydät sen, joka rakastaa sinua eikä kavahda pois luotasi ja jos hän suutelee sinua vapaasta tahdostaan ja rakkaudesta sinuun, kirous murtuu ja te kaikki palaatte ennalleen.” Jokainen paikallaolija oli aivan hiljaa ja he kaikki miettivät sanoja. Toivo, joskin pieni sellainen, alkoi herätä. Noita katsoi heistä jokaista ja hetken hänen silmissään vilahti katumus.

”Mutta teillä ei ole ikuisuutta aikaa”, hän selitti ja työnsi toisen kätensä viittansa suojiin näyttääkseen sinne kätkemänsä ruusun, ”siksi annan teille tämän. En voi kertoa, kuinka kauan aikaa on, mutta se on kuitenkin vuosia. Ajan kuluessa tämän ruusun terälehdet tipahtavat kunnes jäljellä on vain yksi. Yhden terälehden hetkellä teillä on enää vain viikko aikaa ja kun se on kulunut ja ruusu kuollut… kirousta ei voi enää murtaa.”

Berwald pysyi järkähtämättömän eikä tehnyt elettäkään, mutta hänen palvelusväkensä oli sekalaisen järkyttynyttä ja hämmentynyttä. Tässä vaiheessa suurin osa muista piioista häipyi paikalta, luultavasti etsimään Elizabetaa, joka oli heille jonkinlainen äitihahmo, ja Arthur oli ilmeisesti huomaamattaan tarttunut kiinni Franciksen kädestä eikä kynttelikkö edes yrittänyt polttaa häntä. Ita alkoi nyyhkyttää ja yritti halata saksalaista, mikä oli jokseenkin vaikeaa heidän nykyistä kokoeroa ajatellen.

”Minä tahdon olla normaali taas, vee~”, teekippo ulisi ja piteli henkensä edestä kiinni lieden jalasta.

”Kaksi kirousta päällekkäin? Outoa…”, noita mumisi itsekseen katsoessaan itkevää teekippoa, ”mutta toinen ei ole minun teko… Kuitenkin.” Hän ojensi tai lähinnä työnsä ruusun Berwaldin käsiin ja astui pari askelta kauemmas.

”Näemme ehkä pian”, hän sanoi hyvästiksi ja käveli pois katsomatta kertaakaan taakseen. Berwald liikahti ensimmäisen kerran vasta kun noita oli noussut ratsunsa selkään ja häipynyt näkyviltä.

”To’vottavasti emme…”, hän mutisi ja katsoi tulenpunaista ruusua käsissään.


Pieni räsähdys sai linnanherran heräämään ajatuksistaan ja hän kohotti päätään nähdäkseen jos paikalla oli joku muukin. Se olisi outoa, yksikään palvelusväestä ei enää nykyään häirinnyt häntä tai muutenkaan uskaltanut tulla hänen huoneistoonsa ja Tinohan oli päättänyt pysyä huoneessaan, joten ehkä se oli hiiri tai jotain. Berwald ehti jo unohtaa koko äänen ja palata tällä kertaa ajattelemaan nuorukaista, jonka hän oli ottanut vangikseen tai vieraakseen. Hän ei ollut itsekään varma, miksi. Jokin Tinossa kiehtoi häntä, mutta tunne oli hänelle outo eikä hän ymmärtänyt sitä täysin.

Sitten kuului toinen räsähdys ja joku manasi puoliääneen. Berwald ei ollut koskaan kuullut rottien oppineen kiroilemaan, joten jonkun täytyi olla paikalla hänen kanssaan, jonkun ihmisen. Berwald nousi hiljaa sängyltään ja siirtyi varjoihin jotka parvekkeen rikottujen ikkunoiden takaa loistava kuu jätti. Hänen ei tarvinnut edes odottaa pitkään, kun vaalea nuorukainen hiipi paikalle utelias ilme kasvoillaan.

Berwald olisi voinut sanoa jotain tai näyttäytyä, mutta hän päätikin pysyä hiljaa ja tarkkailla. Tinon vaaleat hiukset näyttivät lähes valkoisilta pelkän kuun valossa ja hän liikkui varoen kuin ei olisi aivan varma sortuisiko katto hänen niskaansa. Hänen hengityksensä höyrystyi ilmaan kylmyyden vuoksi ja Berwald näki näinkin kaukaa että nuorukaisen käsivarret tärisivät hieman. Hän ei ollut pukenut läheskään tarpeeksi vaatteita ja lähes huomaamattaan Berwald laittoi itselleen muistiin, että etsisi Tinolle paremmat vaatteet myöhemmin. Ehkä joistain hänen vanhoistaan saisi pienellä muokkauksella sopivat nuorukaisen kapeammalle ja sirommalle vartalolle.

Berwaldin pohtiessa asioita Tino käveli tutkien ympäri huonetta täysin tietämättömänä hänen jokaista liikettään seuraavasta katseesta. Hän löysi yhden rikki revityistä maalauksista ja siveli sen riekaleita oikeaan järjestykseen nähdäkseen mitä se oli esittänyt. Berwald tunsi kumman piston sisällään katsoessaan kuinka Tino kääntyi äkisti poispäin saatuaan riekaleet kasaan. Hän tiesi sen taulun olevan muotokuva itsestään ja jostain syystä nuorukaisen reaktio teki hänet surulliseksi.

Ei mennyt edes kauaa ennen kuin Tino huomasi ruusun. Oikeastaan siihen meni ihmeen kauan, kun ajattelee miten näkyvällä paikalla huoneen ainoana ehjänä asiana säilynyt ruusu oli, mutta Tino oli niin kiinnostunut kaikesta, ettei huomioinut sitä aluksi. Nyt hän kuitenkin tuijotti sitä uteliaana ja astui lähemmäs. Berwald liikahti sillä hetkellä, kun miehen sormet lähes koskettivat lasista suojakupua.

”Älä k’ske s’ihen”, hän pyysi ja Tino hätkähti säikähtäen yllättävää ääntä. Hän kuitenkin toipui nopeasti ja katsoi suoraan varjoissa piileskelevään linnanherraan.

”Teillä on hyvin kaunis linna”, hän totesi kohteliaana unohtaen hetkeksi sen seikan, että hän oli jossain missä hän ei saisi olla. Berwald murahti hiljaa.

”M’nä en väl’tä s’itä”, hän vastasi. Hetken he olivat hiljaa Tinon siirrellessä levottomana painoaan jalalta toiselle ja Berwaldin katsellessa toisen miehen liikkeitä.

”S’nulla on k’lmä”, hän lopulta totesi, kun Tino taas värähti kylmästä.

”Eikö sinulla ole?” hän kysyi ja Berwald pudisti päätään.

”Ei t’nne k’lmää enää”, hän mutisi, ”m’tta s’nun p’täisi mennä. K’tyusha p’tää s’nusta huolta.” Tino nyökkäsi ja kääntyi sitten poispäin.

”Hyvää yötä”, hän sanoi lähtiessään.

”H’vää y’tä”, Berwald vastasi hieman hämmästyneenä, kun mies oli jo mennyt.


A/N: Lovinon mafia jäi vieläkin seuraavan lukuun. Berwaldin osuus paisui aivan liikaa, että olisi saanut vielä Lovinki  tungettua mukaan. No, hän on sitten heti seuravan luvun alussa.
Italia-raukka, hänet on kirottu kahdesti. Kuinka julma voikaan kirjoittaja olla? Joko muuten nyt alatte arvata, kuka on tämän kaiken takana? Ja kuka kirosi Italian alunperin?

Kuolotar

  • Luonnonlapsi
  • ***
  • Viestejä: 595
  • Juhlatuulella
Oi!!!

Okei ficin nimi nappasi ekana huomioni ja sitten aloin lukea tätä olin ihan myyty! Loistavaa löytää tälläinen Disney klassikko joka on sitten hetalioitu! Ja ehdotonta plussaa on ehdottomasti se että tässä ei seurata tarkkaan alkuperäistä tarinaa vaan on muutettu tarinaa pitäen silti kiinni joistakin asioista.
Tuo alku on jotenkin niin ihastuttava jossa tuodaan jo esille että Tinolla on kaksi puolta, se ystävällinen ja aurinkoinen puoli joka on yleensä esillä, mutta pakon edessä näyttämölle ilmestyy vahva ja lujatahtoinen henkilö jolla on tahtoa taistella ja olla jopa vaarallinen. Mutta kun tämä on ohi tämä puoli nukahtaa ja taas tämä toinen nousee esille. Jotenkin rakastan sitä kun pohjoismaista tehdään veljeksiä, heidän suhteensa on niin veljellinen mutta samalla heillä voi olla se romanttinen suhde. :)

Jaa hahmoista, tuo Tim on vaan jotenkin niin ihana! Osasit luoda hänestä mysteerin jonka asiosta ei aina ota selvää, voi mun fiilistä kun ymmärsin että hän lähetti Mathiaksen linnaan. Toki fiilis muuttui sitten tyytyväiseksi kun motiivi selvisi mutta ennen sitä oli jotenkin yli raivokas olo.
Sitten tästä "Hirviöstä" eli linnanherra Berwaldista, ensinnäkin aivan loistavaa että hän ei ole iso hirviö niin kuin disneyssä, pidin myös siitä että kirous loi hänelle tuon puhetavan se oli todella omaperäisesti keksitty. Oih en malta odottaa mitä Tinosta ja Berwaldista tämän tarinan myötä muodostuu.
Tuo Gilberin soturi juttu oli aivan loistava! Ihanaa ettei ole niinkään toista kosijaa vaan joku joka haluaa kaivaa Tinosta ulos tämän lujan puolen. Toimii!

Jatkan sitten vielä noista kirotuista henkilöistä, tuo peilinä olo on varmaasti äärimmäisen kurjaa :D, juu mutta toimii tosi hyvin ja olen saanut monet makeat naurut lueskellessani tätä tarinaa. Nuo Arthurin ja Franciksen keskustelut on vain niin parhaita alan väkisinkin nauramaan! Tuo mafia Lovino on jännittävää ja olen haljeta uteliaisuudesta ja odotan innolla mitä ensi luvussa tapahtuu!

Jatkoa odotellen!

Kuolotar
Maailma on täynnä houkuttelevia kiusauksia, kykenetkö vastustamaan niitä vai vievätkö ne sinut mukanaan!

Vyra

  • Vieras
Kuolotar: Kiitos! Mäkin oon jotenkin todella ylpeä, miten Hollanti vain sopi rooliinsa täydellisen hyvin. Taputtaisin itseäni selkään, mutta tämä olkapää on mennyt jo kahdesti sijoiltaan niin en uskalla enää.

Sitten uusi luku. Laitetaan tämäkin nyt, jos ei muuten niin sen kunniaksi että koko fikki on nyt valmiiksi kirjoitettu! Eli nyt uskaltaa lukea tätäkin.


8. osa: Mafia ja taikapeili

Tiedättehän te, että maailmassa on paljon sellaisiakin paikkoja, joita pystyi oikeastaan kuvailemaan vain ja ainoastaan sanalla hämäräperäinen. Yksi tällaisista paikoista oli koti muutamille myös hyvin hämäräperäisille henkilöille ja juuri tällä hetkellä yksi heistä lojui tuolillaan lukemassa juuri saapunutta viestiä. Vaikka mies itse oli hyvin tyylikkäästi pukeutunut ja hiuksetkin olivat siistissä järjestyksessä yhtä kummallista suortuvaa lukuun ottamatta, ei hän ollut vaivautunut sisustamaan toimistoaan juurikaan. Oikeastaan ainut sisustamiseksi mainittava asia oli tomaatteja kuvaava taulu tasan keskellä yhtä seinää. Se oli outo väriläikkä kaiken harmaan keskellä.

”Vai niin”, mies totesi saatuaan kirjeen lukemisensa päätökseen. Hän käytti hetken miettiäkseen tilannetta ja samalla hänen silmänsä hakeutuivat automaattisesti tomaatti-taulua kohden. Hän ehti ihailla sitä tovin ennen kuin päätyi oikeaan lopputulokseen miettimisensä suhteen.

”Vlad! Natalia!” hän huusi ja kohta sivuhuoneesta ilmestyi virnistävä mies, joka malttanut edes kävellä suoraan. Hänen perässään kulki huomattavasti rauhallisemmin ja harkituin askelin Nataliaksi kutsuttu vaalea nainen.

”Mitä nyt, pomo?” Vlad kysyi.

”Sitä, että pakatkaa laukkunne”, Lovino vastasi ja hymyili hiukan pelottavalla tavalla, ”saimme töitä.”

>>><><><><><<<

”Veli, sait kirjeen”, Lux totesi ja heilautti paperia löytäessään veljensä heidän kuormavaunujensa luota. Hevonen oli päästetty nauttimaan vapaa hetkestä talliin, mutta Tim penkoi kuitenkin yhtä säkkiään ja näytti etsivän jotain. Kuullessaan Luxin hän nosti katsettaan, muttei keskeyttänyt etsimistään.

”Keneltä?” hän kysyi ja Lux joutui hetken miettimään todella.

”Unohdin jo sen nimen…”, hän lopulta vastasi suoraan pudistaen päätään, ”outoa, en yleensä unohda näin helposti.” Tim nyökkäsi ja nappasi sujuvasti kirjeen nuoremman veljensä sormista.

”Eli se on Matthewilta”, hän totesi ja avasi taitellun paperin näppärästi yhdellä kädellä. Häneltä ei mennyt kuin muutama minuutti lukea koko viesti ja sitten hän tuhahti hiljaa taitellen sen talteen takkinsa taskuun.

”En minä uskonutkaan asioiden menevän niin kuin niiden pitäisi”, hän mutisi aavistuksen katkerana ja kääntyi sitten odottamaan jääneen Luxin puoleen, ”miltä kuulostaisi lähteä taas tien päälle?” Lux kohautti olkiaan ja vilkaisi hevosta, joka söi tyytyväisenä heiniään.

”Mikäs siinä”, hän totesi, ”laitan hevosen valmiiksi.” Tim nyökkäsi ja jatkoi sitten hajamielisesti kesken jäänyttä tavaroiden penkomistaan. Hetken päästä hän kuitenkin pysähtyi ja näytti miettivän hetken jotain.

”Lux, satutko muistamaan, minne minä panin sen nyrkin kokoisen jalokiven?” hän kysyi.

”Minä luulin, että vaihdoit sen jo ajat sitten pussilliseen tulppaaninsipuleita”, Lux vastasi ja alkoi hitaasti valjastaa heidän uskollista hevostaan taas.

”Miksi minä olisin niin tehnyt?” Tim kysyi ja hieroi hiuksiaan toisella kädellään. Mies ei voinut nähdä kuinka hänen veljensä pyöräytti silmiään karsinassa, mutta juuri niin Lux teki.

”Halusit välttämättä ne tulppaanit”, hän totesi.

”Jaa”, Tim sanoi olkiaan kohauttaen ja poimi sitten sattumanvaraisesti muutaman smaragdin säkistä, ”nämä saavat sitten kelvata taskurahaksi. Lähden tekemään kauppoja, matka alkaa heti kun tulen takaisin.” Lux mumisi jotain myöntävää samalla kun harjasi hevosen karvaa puhtaaksi ja kiiltäväksi. Hän tunsi veljensä eikä oikeastaan halunnut tietää, mitä kauppoja tämä oli menossa tekemään jos kerta jalokivet olivat taskurahaa.

>>>><<>><<<<<

Lukas istui pöydän ääressä täysin keskittyneenä, johonkin mikä näytti liian pelottavalta keskeytettäväksi. Eirikur tiesi, milloin hänen veljensä oli tosissaan, joten hän istui sängyllä Mathiaksen päällä estääkseen vanhinta veljeä sotkemasta vahingossa mitä Lukas sitten olikaan tekemässä. Mathias oli useammin kuin kerran sekoittanut Lukaksen loitsuja ja kärsinyt vahingoista siihen asti kunnes mies oli leppynyt tarpeeksi palauttaakseen hänet normaaliksi. Kerran hän oli elänyt viikon sammakkona lammikossa ja saanut jonkun prinsessan peräänsä. Tino oli käyttänyt parhaat taitonsa suostutellessaan naisen uskomaan, että Mathiaksesta tuli kammottavan huono aviomies ja kuningas.

Nytkin Mathias kuitenkin vain katsoi moittien Eirikuria vapautensa rajoittamisesta. Jotkut eivät sitten oppineet millään edes omasta parastaan.

Lukas kirosi hiljaa ja tiputti pitelemänsä kristallin pöydälle. Hän hieroi käsillään kasvojaan ja näytti miettivän hetken ennen kuin kääntyi tuijottamana tyhjää ilmaa ja sanoi jotain niin nopeasti, että Eirikur ei pysynyt perässä.

”Mitä nyt?” hän kysyi hetken päästä varmistuttuaan siitä, että puhuminen ei saisi ärtynyttä miestä kiroamaan häntä.

”Ongelmia”, Lukas vastasi lyhyesti.

”Ei hätää, minä hoidan ne!” Mathias ilmoitti iloisesti.

”Sinä pysyt juuri siellä, missä oletkin”, Lukas vastasi edes katsomatta häneen, ”tänne on tulossa ainakin kaksi ihmistä, jotka osaavat käyttää taikuutta, ja muutama tyyppi aiheuttamaan ongelmia.”

”Mitä aiot tehdä?” Eirikur kysyi uteliaana, mutta Lukas vain pudisti päätään.

”Katsoa ja odottaa”, hän sanoi ja vilkaisi sitten ulos ikkunasta, ”tämä on nyt enemmän kiinni Tinosta.”

>>>><><<<<

Tino heräsi aamulla hyvin levänneenä Katyushan ääneen. Vaatekappi narisi hiljaa ja mies hymyili hänelle tervehdykseksi.

”Huomenta”, hän sanoi.

”Huomenta, nuori herra”, Katyusha sanoi kohteliaasti, ”Arthur sanoi tuovansa aamupalan aivan pian. Hän ja Francis ovat silti hieman äkeissään siitä katoamisesta, minkä teit eilen.” Tino hymyili pahoittelevasti. Hän oli kyllä pyytänyt anteeksi eilen illalla ennen nukkumaanmenoa ja kynttilä sekä kaappikello olivat kumpikin näyttäneet vain helpottuneilta siitä, että Berwald ei ollut suuttunut kovasti.

”Minä sanoin, että olen pahoillani”, hän mutisi, ”ja heillä näytti sitä paitsi olevan hauskaa keskenään. En halunnut keskeyttää.” Katyusha naurahti hiljaa.

”Sitä heillä varmasti oli”, nainen myönsi ja samassa ovi avautui. Arthur astui sisälle työntäen edellään kärryä, jonka päällä Elizabeta ja Ita-chan seisoivat aamupalan kanssa. Elizabeta työnsi välittömästi aamupalan lähemmäs Tinoa ja näytti tyytyväiseltä.

”Hyvää huomenta”, teekannu sanoi iloisesti, ”toivottavasti aamupala maistuu.”

”Kiitos ja huomenta”, Tino sanoi ja katseli tarjotinta, ”se näyttää herkulliselta, mutta minä olisin voinut tulla myös keittiöön syömään. Ei olisi tarvinnut tuoda tätä tänne asti.”

”Vieraat eivät koskaan syö keittiössä”, Arthur väitti vastaan, vaikka Tino oli juuri edellisenä iltana tehnyt niin, ”vain me palvelusväki nautimme ruokamme siellä.”

”Mon cheri, miksi sinä sitten aina käsket minut talliin?” Francis kysyi hypellessään ovesta sisään.

”Koska sinä olet liian alhainen jopa keittiöön”, kappikello tiuskaisi takaisin.

”Tsk tsk, kai sinä tiedät, että tallissa on niin paljon… herkästi syttyvää materiaali”, ranskalainen totesi ja hymyili ovelasti, ”saatan vaikka vahingossa tuikata sen tuleen.”

”Miksi se minua koskettaisi, jos sinä poltat itsesi sen mukana?” Arthur kysyi ja vilkaisi kynttilää epäilevästi.

”Sinä tietenkin ikävöisit minua, mon cheri!” kynttilä huudahti muka loukkaantuneena, ”niin, ja tilukset ovat sinun vastuullasi ja olisi ikävää, jos niille tapahtuisi jotain.” Arthur tuijotti häntä vielä hetken ja kalpeni sitten järkytyksestä sen verran kuin puinen kaappikello voi kalveta.

”Sinä et uskaltaisi”, hän sanoi, mutta tietenkin Francis otti sen haasteena.

”Otatko riskin, mon cheri”, kynttilä sanoi laulavalla nuotilla ja lähti kiireellä hyppimään pois. Arthur kiirehti hänen peräänsä.

”Sinä et tuikkaa yhtään mitään tuleen!” hän huusi jostain käytävästä ja Tino katseli hänen peräänsä uteliaana samalla kun söi aamupala paahtoleipäänsä.

Aamupalansa jälkeen Tino lähti kiertelemään linnaa uudestaan. Francis oli pysähtynyt hänen huoneeseensa lyhyeksi hetkeksi kertoakseen, että oli alun perin tullut paikalle ilmoittamaan, että Berwald oli sanonut Tinon saavan liikkua linnan alueilla vapaasti, kunhan ei yrittäisi poistua muurin toiselle puolelle. Tino, joka oli luvannut pysyä linnassa ja piti lupauksensa aina, nyökkäsi tyytyväisenä saatuaan hieman enemmän vapautta. Joten tietenkin hän lähti muiden mentyä heti tutkimusmatkalle.

Hän oli kiertänyt jo suurimman osan linnan sisätiloja ja mietti itsekseen, josko hän menisi ulos vai etsisi linnanherran jostain. Berwald oli tosin pelottava, mutta Tino ei silti tuntenut olevansa peloissaan oikeasti. Hän oli lähinnä järkyttynyt tapahtumien kulusta, mutta nyt nukutun yön jälkeen hän tunsi itsensä taas normaaliksi. Ja edellisenä iltana he olivat jopa keskustelleet vähän. Ehkä linnanherra vain kaipasi seuraa. Näkemäänsä perusteella Tino oletti, että palvelusväen seura oli jokseenkin hullua.

Erään käytävän varrella hän näki kauniin koristellun peilin ja hän pysähtyi hetkeksi sen eteen ihailemaan kehyksen kuviointia. Sen alaosassa oli laukkaavia hevosia ja sivuja kiersi lehtiköynnös, joka päättyi ylhäällä tyyliteltyyn feenikslintuun. Hän kumartui hieman lähemmäs, mutta hätkähti pian kauemmas kun peilin hopeinen pinta värähti aivan selvästi.

”Hei, sinä olet niiku tosi nätti, mutta älä kuitenkaan lähentele”, ääni sanoi ja Tino kohotti katseensa ylemmäs. Peilin hopeinen pinta näytti himmenevän hetkeksi ja sitten siihen ilmestyi kyllästyneen näköisen nuoren miehen kasvot.

”Hei”, Tino sanoi varovasti, ”anteeksi, en tiennyt että olet henkilö oikeasti.” Hahmo heilautti hiuksiaan ja hymyili sitten hieman.

”Ei niikun haittaa”, hän sanoi, ”minä olen todella upea peili. Aitoa hopeaa ja kultaa.” Tino nyökkäsi, hän oli tunnistanut arvometallit kehyksestä.

”Jos saan kysyä, kuka sinä olet?” hän sanoi ja esitteli itsensä, ”minun nimeni on Tino.”

”Feliks Łukasiewicz”, peili vastasi ja Tino päätti heti, että miehellä oli yhtä vaikea sukunimi kuin hänelläkin, ”hei nyt kun olet siinä, voisitko niikun katsoa että olen kunnolla kiinni. Täällä käy todella vähän väkeä ja minua pelottaa, että tipahdan.” Tottelevaisesti Tino vilkaisi peilin kiinnityksiä ja totesi ne pitäväksi.

”Näytät olevan turvassa”, hän sanoi, ”mutta jos haluat, voin nostaa sinut alas lattiaa vasten, niin ei tarvitse pelätä tipahtamista.”  Feliks katsoi häntä kauhistuneena.

”Ei, ei”, hän sanoi, ”silloin joku kuitenkin juoksisi ylitseni. Se olisi niikun tosi väärin.” Tino mietti hetken ja nyökkäsi sitten todeten, että se oli kyllä mahdollista.

”Mutta, jos voisit niikun tehdä yhden asian silti”, peili jatkoi, ”olisin niikun tosi kiitollinen.”

”Minä voin yrittää”, Tino lupasi, ”minkä asian?”

”Minun niikun paras kaveri, Liet, on jossain täällä”, Feliks sanoi, ”mutta en voi liikkua ja hän ei varmaan voi liikkua myöskään eikä kukaan niikun voi tuoda häntä tänne. Etsisitkö hänet?”

”Voin tietenkin”, Tino sanoi ja mietti hetken. Linna oli iso eikä hän ollut vielä törmännyt kehenkään nimeltään Liet, ”pystytkö kertomaan, mistä hänet voisi löytää?” Feliks mietti hetken naputellen huuliaan toisella etusormellaan.

”Liet on varmaan tallissa”, hän lopulta totesi, ”ai niin, ja hänen oikea nimensä on niikun Toris Laurinaitis, mutta Liet on niinku tosi paljon söpömpi nimi.” Tino nyökkäsi ja painoi nimen mieleensä.

”No, minä taidan sitten lähteä katsomaan tallista”, hän sanoi ja nosti kättään hyvästiksi.

”Kiitos niikun tosi paljon!” Feliks huusi hänen peräänsä ja vilkutti peilistä.

Tallit vaikuttivat ensisilmäyksellä aivan tyhjiltä, mutta Tino alkoi jo tottua siihen että välillä esineet paljastuivat aivan yllättäen henkilöiksi. Sitä paitsi ovi oli raollaan ja lattian pölyssä näkyi jälkiä, joten ainakin joku oli liikkunut siellä. Tino toivoi, että se ei olisi ollut Francis. Hänen ei tehnyt mieli jäädä tuhopolton uhriksi.

Ilma sisällä oli tunkkainen ja haisi silti hevoselta ja heinältä, vaikka Tino ei nähnytkään yhtään eläintä. Hän katseli hetken uteliaana ympärilleen ja työnsi sitten ovea enemmän auki saadakseen lisää auringonvaloa sisälle.

”Hei?” hän sanoi kysyvästi, ”onko täällä ketään? Minä etsin jotakuta, jonka nimi on Toris. Tai Liet.” hän lisäsi Feliksen sanoman lempinimen loppuun siltä varalta, että mies tunsi ja käytti sitä enemmän kuin oikeaa nimeään. Hetkeen ei kuulunut mitään, mutta sitten jokin kolahti hiljaa sisempänä. Varoen lattialla lojuvia esineitä, Tino asteli lähemmäs.

”Hei?” hän kutsui uudelleen ja tällä kertaa hänelle vastattiin.

”Hei”, ystävällinen ääni sanoi jostain alhaalta, ”minä olen Toris.” Tino etsi hetken katseellaan kunnes lopulta löysi lattialla lojuvan pienen harjan.

”Hienoa, että löysin sinut”, hän sanoi, ”Feliks pyysi etsimään sinua.”

”Feliks? Onko hän missä?” Toris kysyi nyt hyvin toiveikkaan kuuloisena.

”Riippuu toisen kerroksen pohjoiskäytävän seinällä”, Tino vastasi, ”hänestä tuli peili.”

”Peili”, Toris sanoi mietteliäänä, ”olisi pitänyt arvata. Minä toivoin, että hän olisi saanut liikkuvan hahmon ja löytänyt minut täältä.” Tino tunsi syvää myötätuntoa harjaksi muutettua miestä kohtaan. Oli varmasti kamalaa odottaa yksin pimeässä tallissa.

”Haittaako, jos nostan sinut ylös?” hän kysyi lupaa, ”von viedä sinut Feliksen luo. Onko täällä ketään muita?”

”Se olisi ystävällistä”, Toris vastasi, ”ja ei. Olin yksin tallissa, kun kirous tuli voimaan. Eduard käy täällä välillä, mutta hänkään ei voi liikkua kovin paljon.” Tino nosti harjan syliinsä ja lähti kävelemään ulospäin.

”Eduard?” Tino kysyi. Nimi kuulosti etäisesti tutulta, mutta hän ei äkkiseltään osannut yhdistää sitä mihinkään.

”Jos joskus näet itsekseen liikkuvat kottikärryt, se on hän”, Toris vastasi. 

Feliks oli erittäin iloinen tavattuaan Toriksen taas. Hän ehti hädin tuskin edes kiittää Tinoa ennen kuin puhkesi valtavaan puhetulvaan, jotta ehtisi selittää kaikki vuosien asiat toiselle miehelle. Ollakseen seinällä riippuva peili, hänelle oli tapahtunut ihmeen paljon. Tino oli kuitenkin vain tyytyväinen, että oli pystynyt auttamaan jotakuta, joten hän vain siirsi peilin eteen Torista varten tuomansa jakkaran hieman parempaan asentoon ja lupasi ennen lähtöään palata myöhemmin tarkistamaan, jos he haluaisivat jotain.


A/N: Puola esiinty vielä toisenkin kerran, joten hän ei tosiaankaan ole valmis vielä.
Lovino siis sai side-kickeikseen Valko-Venäjän ja Romanian. Jos Sipi sattuu tämän lukemaan, niin sä olit muuten mun mafia-Lovinon esikuva, ole hyvä tästä kyseenalaisesta kunniasta!
Seuraavassa luvussa näyttäisi olevan ainakin Berwald, Lovinon mafia juttuja taas ja Hollanti hiippailee keskellä yötä metsässä.

Slytherin cat

  • Vieras
WhoaaaJeii!! Onneksi tosiaankin satuin löytämään tämän.
En oikein jaksaisi kommentoida nyt koko ficciä kovin pitkästi, joten... kommentoin hahmoja. Tai, laitetaan nyt pari sanaa tarinastakin... Itse en ole Kaunottaren ja Hirviön Disney-versioon tutustunut, mutta sen verran siitä tiedän, että olet saanut tämä sopimaan toooosi hyvin!

Ja ne hahmot:
Hollanti! Jeiii!!! <3 Ihan mahtavaa, sopii täydellisesti! Tuo luonne tuohon työhön ja kaikki! Minun kunnioitukseni Hollantia kohtaan sen kuin kasvaa. :) Nousi lempparikseni tässä ficissä...
Toiseksi, Puola. <3 Rakastan sitä hahmoa muutenkin, ja tässä peilinä.. Sekin sopii niin hyvin. Peilin ulkonäkökin sopii, sen kruunasi se feeniks. Minäkin haluan Feliks-peilin! ;__; Mmh, olenhan minä joskus viimevuonna repinyt Felix-ketsuppipulloista niitä tarroja irti ja liimannut peiliini (Mistäköhän sain senkin idean...), mutta kun ei se vaan ole yhtään sama asia! Väärin kirjoitettukin... Pöh.
Sitten en osaakaan enää päättää lempparijärjestystä, mutta rakastan Norjaa, kuten aina. Rakastan myös Islantia... Kuten aina. Ja Liettuaa. Voi parkaa...
Englanti ja Ranska sopivat täydellisesti rooliinsa tarinassa! xD Heille olen täällä itsekseni välillä naureskellut.... Italia parka, muuttunut vielä lapseksikin!? Mutta Saksa sai mitä ansaitsi. >:/ (Räyh. Ei millään pahalla, mutta en siitä tyypistä pidä.)
Ja Valko-Venäjä on aina mukava nähdä ficeissä... JA ROMANIAA!!!! AAWWAAAAWAAWAW!!!!!!! <3 Ensimmäinen lukemani ficci, joka pitäisi tämän valtion sisällään!! ^^ Täytyy oikein tarkistaa, että luinko oikein... *menee tarkistamaan.* Kyllä, siellä se lukee!! <3
Ja Suomi on niin Disney-prinsessa... Mikä muukaan. xD
Mathias... Hmm... Kyllä hän ihan oma itsensä on, mutta tuo kohta ensimmäisestä luvusta:

Kaikkein vanhin heistä ja pienen perheen vastuunkantaja, Mathias, oli pitkä mies ja taitava soturi. Oikeastaan hän oli yksi parhaista ja hurmaavan luonteensa sekä taitojensa vuoksi hän sai suosiota aina, minne tahansa menikin.

Hurmaavan luonteensa!?? xD Totta tosiaan! Eiku... (No kyllä sinä olet hurmaava, Mathias. <3)

Kiitooos jatkoa!
« Viimeksi muokattu: 26.06.2014 17:48:59 kirjoittanut Slytherin cat »

Kuolotar

  • Luonnonlapsi
  • ***
  • Viestejä: 595
  • Juhlatuulella
Hmm

No niin, toi mafia lovino oli jotenkin todella aww<3, vaikka tämä kohta olikin esillä vain pienen verran jään kyllä odottamaan jännityksellä mitä seuraavaksi tapahtuu. Jännityksellä odotan myös mitä linnassa tapahtuu taas ja miten tarina menee eteenpäin,  ja plussaa on ehdottomasti se että saa linnan lisäksi seurata Tinon perhettä ja sitten muuten muitakin tapahtumia.  Ihanaa että tuli taas esiin lisää uusia hahmoja se tekee tarinasta aina niin paljon mehukkaamman.

Tässä muutama hauska kohta
”Lux, satutko muistamaan, minne minä panin sen nyrkin kokoisen jalokiven?” hän kysyi.

”Minä luulin, että vaihdoit sen jo ajat sitten pussilliseen tulppaaninsipuleita”, Lux vastasi ja alkoi hitaasti valjastaa heidän uskollista hevostaan taas.

”Miksi minä olisin niin tehnyt?” Tim kysyi ja hieroi hiuksiaan toisella kädellään. Mies ei voinut nähdä kuinka hänen veljensä pyöräytti silmiään karsinassa, mutta juuri niin Lux teki.

”Halusit välttämättä ne tulppaanit”, hän totesi.
Tää oli niin hauska ja suloinen kohta, repesin tälle aivan täysin! Mutta sopi tosi hyvin Hollanille!

Kerran hän oli elänyt viikon sammakkona lammikossa ja saanut jonkun prinsessan peräänsä. Tino oli käyttänyt parhaat taitonsa suostutellessaan naisen uskomaan, että Mathiaksesta tuli kammottavan huono aviomies ja kuningas.
Tää oli kyllä kanssa aivan loistava kohta, se toi kivan lisä tiedon ficciin! Voi prinsessa poloa kun ei saanutkaan Mathiasta omakseen :)



Jään odottelemaan innolla jatkoa! :)

Kuolotar
Maailma on täynnä houkuttelevia kiusauksia, kykenetkö vastustamaan niitä vai vievätkö ne sinut mukanaan!

Vyra

  • Vieras
Slytherin cat: Oi, olipa monta sydäntä yhdessä kommassa <3 Kiitos!

Kuolotar: Kiitos! Mäkin pidin mafia-Romanosta. Kiva kirjoittaa hänet välillä noinkin.

Nyt tuli pitkähkö luku, mutta pitihän tässä hetki oottaakin. Mä muuten aloitin kirjottamana tälle jatko-osaa, jossa Spamanolla on hieman suurempi rooli ja vaikutteita on enemmän tuhannesta ja yhdestä yöstä ja jostain kumman syystä kreikkalaisesta mytologiasta.


9. Osa: Salaisia neuvonpitoja

Tino oli viettänyt pari päivää linnassa tutkien kaikki paikat ja jutellen palvelusväen kanssa. Hän ei kuitenkaan ollut nähnyt linnanherraa itse vielä kertaakaan ensimmäisen päivän jälkeen ja hän ihmetteli, mitä mies edes halusi hänestä jos kerta ei edes näyttäytynyt. Tinon tietämättä häntä kuitenkin pidettiin tarkasti silmällä ja Berwald oli itse asiassa hyvin perillä siitä mitä nuorempi mies teki. 

Yöllä oli satanut taas lunta ja Berwald seurasi ikkunasta kuinka hänen vieraansa jätti tuoreeseen lumeen jalanjälkiä tutkiessaan puutarhaa. Kesällä puutarha olisi ollut paljon kauniimpi, mies mietti, ja toivoi että voisi näyttää sen Tinolle silloin.

”Hän näyttää viihtyvän hyvin, sir”, Arthur sanoi hieman vihjailevasti pöydältä.

”Aivan”, Francis myönsi tajuten, mitä britti ajoi takaa, ”ehkä teidän olisi aika jutella hänen kanssaan hieman?”

”H’n p’lkää m’nua”, Berwald mutisi vastaukseksi.

”Hän ei ole kertaakaan sanonut pelkäävänsä”, Arthur totesi ja se oli aivan totta. Tino jopa kerran kysynyt häneltä, missä Berwald mahtoi olla ja pitäisikö hänen mennä tervehtimään miestä. Berwald kuitenkin katsoi kaappikelloa epäilevästi.

”Kaikki p’lkäävät m’nua”, hän totesi.

”Mutta ehkä hän ei pelkää ja kumoaa kirouksen, monsieur”, Francis sanoi toiveikkaana. Berwald katseli vielä hetken Tinoa, joka näytti kasaavan lumiukkoa pieni teekuppi-Ita seuranaan.

”M’ssä m’nun takkini on?” linnanherra kysyi, ”ta’dan m’nnä ulos.”

”Loistava idea”, Arthur sanoi ja riensi etsimään pyydettyä takkia.


Tino nauroi, kun pieni teekuppi yritti tasapainotella juuri tehdyn lumiukon päällä. Ita-chan ei kuitenkaan keskittynyt pystyssä pysymiseen juurikaan ja tupsahti riemukkaasti kiljuen alas pehmeälle lumelle.

”Ita! Ludvig käski sinun olla varovainen”, Elizabeta sanoi toruvasti, ”hän tulee todella surulliseksi, jos menet rikki.”

”Oh, vee”, kuppi vastasi ja näytti miettivän hetken, ”minä en halua tehdä Luddya surulliseksi!”

”Sitähän minäkin. Oikeastaan saisit mennä tervehtimään häntä”, teekannu sanoi, ”hän melkein poltti tänään puuron pohjaan tukkeutuneen piipun vuoksi ja on hieman äreä.” Ita-chan tuntui heti ymmärtävän. Hän pomppi paikallaan hetken ja kiiruhti sitten sisälle huutaen samalla, että hän pelastaisi Ludvigin päivän. Elizabeta pudisti hieman päätään teekupin mennessä.

”Voi, Ita”, hän sanoi, ”he olivat niin läheisiä Ludvigin kanssa silloin kun Ita oli aikuinen.”

”Oli aikuinen?” Tino kysyi hämmentyneenä ja teekannu nyökkäsi.

”Ita-raukka on kirottu kahdesti”, hän selitti, ”muutama päivä ennen isoa kirousta, eräs outo tyyppi ilmestyi linnaan ja kirosi hänet! Aivan ilman syytä, Ita oli kyllä aina hieman höpsö, muttei tehnyt pahaa kellekään. Ludvig oli niin vihainen. Hän aikoi lähteä sen miehen perään, mutta sitten… no, hän muuttui liedeksi.” Tino nyökkäsi vakavana.

”Kuulostaa todella surulliselta”, hän totesi, ”toivottavasti kaikki kääntyy vielä hyväksi.”

”Tietenkin kääntyy”, Elizabeta vastasi varmasti, ”tiedäthän mitä noidat sanovat, kaikki kiroukset voidaan purkaa. Täytyy vain löytää keino.” Tino oli aikeissa kertoa naiselle, että se oli se mitä hänen veljensä nimenomaan sanoi aina, mutta vaimeat askeleet takaa saivat Tinon keskeyttämään.

”Hei”, hän tervehti paikalle saapunutta linnanherraa. Mies oli pukenut päälleen tummansinisen pitkän takin, joka näytti istuvan niin hyvin että se oli varmasti tehty hänelle mittojen mukaan.

”H’i”, Berwald vastasi hieman epäröivällä sävyllä, ”ol’tko nautt’nut ol’stasi?”

”Olen, kiitos”, Tino vastasi. Ollakseen pakotettu pysymään paikalla, hän oli viihtynyt kuitenkin ihmeen hyvin. Linnassa tuntui olevan paljon mielenkiintoista tutkittavaa ja palvelusväki oli niin omalaatuista, että päivät kävivät tuskin harvoin pitkiksi.

”H’vä”, Berwald mutisi ja hetken oli hiljaista. Elizabeta hivuttautui hiljakseen taka-alalle tarkkailemaan.

”Tuota”, Tino mutisi yrittäen keksiä jotain mille rikkoisi pian ahdistavaksi käyvän hiljaisuuden, ”sää on tänään todella miellyttävä.” Berwald katseli pilvien verhomaa taivasta, mutta hänelle se ei ollut sen kauniimpi kuin muutkaan säätilat.

”A’van”, hän kuitenkin sanoi ja lisäsi sitten hetken mietinnän jälkeen, ”onko m’tään m’tä to’voisit?” Tino kallisti päätään miettiessään vastausta.

”Ei, olen aivan tyytyväinen”, hän lopulta sanoi arvellen, että pääsy kylään olisi liikaa, ”ikävöin hieman lukemista, mutta en löytänyt kirjastoa mistään.” Berwald rypisti kulmiaan ja Tino onnistui hädin tuskin kokoamaan itsensä, ettei olisi astunut askelta taaksepäin.

”T’ällä on k’rjasto”, mies totesi hetken päästä, ”m’tta se on l’kittu.”

”Ah, aivan”, Tino sanoi ja hymyili hieman hermostuneesti, ”se oli varmaan sitten yksi niistä lukituista ovista.”

”M’nä vo’n av’ta sen s’nulle”, Berwald sanoi hetken mielijohteesta yllättäen itsensäkin.

”Todellako?” Tino kysyi riemastuneena sekä hieman yllättyneenä, ”voimmeko mennä heti?” Berwald nyökkäsi ja lähti kävelemään toinen mies vierellään kohti lukittua kirjastoa.

”Pidätkö sinäkin lukemisesta?” Tino kysyi, kun he kiipesivät portaita ylös.

”P’din”, Berwald vastasi ja sai osakseen hieman kummastuneen katseen.

”Mikset pidä enää?” Tino kysyi ennen kuin ehti estää itseään, ”anteeksi! Minä kysyn liikaa. Mathias aina sanoo, että minä olen aivan liian utelias ja puhun liikaa.”

”Ei se m’tään”, Berwald mutisi, ”k’rous. Ei näe en’ä k’nnolla.” Mies pysähtyi erään oven eteen ja etsi vyöstään roikkuvasta avainnipusta oikeaa avainta. Tino oli hiljaa eikä oikein tiennyt, miten vastaisi. Hän oli kuulut kaikkien puhuvan kirouksesta ja sen vaikutuksista, joten hän alkoi tuntea olonsa hieman ikäväksi ollessaan ainoa ei-kirottu koko linnassa. Eikä hän edes tiennyt, miten auttaisi.

Berwald löysi oikean avaimen lopulta ja avasi kirjaston oven. Ovi natisi ja huoneesta sisältä tulvahti vanhojen kirjojen tuoksu, joka miellytti Tinoa heti. Hän astui innoissaan ovesta ja suuntasi heti ensimmäisenä kiskomaan raskaat samettiverhot pois suurten ikkunoiden edestä. Päivänvalo tulvahti sisälle ensimmäisen kerran vuosiin ja paljasti hyllyille nostetut sadat kirjat. Tino katsoi näkyä innoissaan ja hymyili linnanherralle, joka oli jäänyt seisomaan hieman kauemmas.

”Hei, mitä jos minä lukisin sinulle?” Tino kysyi yllättäen miehen täysin, ”minä luen usein ääneen myös veljilleni, joten osaan sen.” Berwald nyökkäsi hitaasti.

”Jos h’luat”, hän mutisi.

”Selvä”, Tino sanoi ottaen vastauksen ehdottomana kyllä-vastauksena, ”mistä aloitamme? Sinä saat päättää ensin.” Berwald katseli ympärilleen hetken ja osoitti sitten lukupöydällä lojuvaa kirjaa.

”Tuo on s’osikkini”, hän mutisi ja Tino poimi kirjan käsiinsä.

”Princess Bride”, hän luki kannesta ja hymyili sitten miehelle, ”minäkin pidän tästä. Tule, istu alas ja minä aloitan.” Berwald nyökkäsi ja teki tottelevaisesti olonsa mukavaksi yhdessä kirjaston pehmeistä nojatuoleista. Hän kuunteli vaiti, kun Tino loihti äänellään tutun tarinan uudelleen eloon.

><><><><

”Mahtavaa, että pääsitte tulemaan”, Gilbert sanoi ja istuutui alas italialaista miestä vastapäätä. Huoneen valaistus oli hämärä ja täydensi täydellisesti Lovinon huoliteltua tyyliä. Hän oli pukenut päälleen mustan siistin puvun ja solminut sopivan solmion kaulaansa. Lierihattuaan hän oli asetellut huolella useamman minuutin ja hän istui tuolissaan rennosti, mutta kuitenkin kertoen selvästi kaikille että hän oli aseistettu eikä epäröisi ampua. Jostain syystä Antonio oli todella ihastunut häneen jo ensisilmäyksestä ja hymyili aurinkoisesti Gilbertin takaa aina, kun italialaisen silmät sattuivat häneen.

”Bisnes on bisnestä”, Lovino vastasi, ”mistä puheen ollen, kai sinulla on tarpeeksi varaa?”

”Älä huolehdi siitä”, Gilbert sanoi, ”kaikki on hoidettu. Sinä teet, mitä minä pyydän ja saat maksun heti, kun homma on valmis.” Lovino nyökkäsi totisena ja viittoi kädellään puolihuolimattomasti takanaan seisoviin Nataliaan ja Vladiin.

”Hienoa”, hän sanoi, ”Natalia tulee niin surulliseksi, jos ei saa palkkaansa.” Gilbert sattui vilkaisemaan totista naista juuri sopivasti, että näki kiiltävän terä vilahduksen jossain mekon kankaiden keskellä. Hän esti itseään nielaisemasta juuri viime hetkellä.

”Aivan”, hän sanoi nopeasti, ”kuitenkin, tässä on kohde.” Hän liu’utti pöydän yli paperin, johon oli piirtänyt kuvauksen Mathiaksesta. Lovino katsoi hetken mietteliäänä tikku-ukkoa, jolle oli piirretty leveä hymy ja painovoimaa uhmaavat hiukset.

”Ei kai miehen nimi ole Mathias?” hän kysyi epäilevästi.

”On”, Gilbert vastasi ja Lovino mutisi jotain, mikä kuulosti kiroilulta, ”tuttuja?”

”Tavallaan”, italialainen vastasi ja napsautti sormiaan. Vlad nappasi piirustuksen hänen kädestään ja antoi tilalle viinilasin, jonka oli kaikesta päätellen taikonut tyhjästä ilmasta. Lovino otti siitä kulauksen ja jäi sitten hitaasi pyörittelemään sitä kädessään. Punainen neste välkehti hieman hämärässä valaistuksessa.

”Vaikuttaako se tilanteeseen?” Gilbert kysyi ja italialainen kohautti harteitaan.

”Riippuu siitä, mitä haluat”, hän sanoi, ”ja onko kukaan muu kiinnostunut tilanteesta.”

”Minä haluan vain, että hänelle tapahtuu jokin pieni onnettomuus”, kalpea mies selitti, ”ei mitään vakavaa tai hengenvaarallista. Sen verran vain, että hän joutuu pysymään vuoteessa muutaman kuukauden.”

”Se hoituu”, Lovino lupasi ja otti toisen kulauksen lasistaan ennen kuin laski sen pöydälle. Hän napsautti sormiaan taas ja tällä kertaa Vlad antoi hänelle valmiiksi kirjoitetun sopimuskirjan. Lovino silmäili sen nopeasti läpi ja työnsi sitten Gilbertille.

”Allekirjoita”, hän sanoi ja ojensi hymyillen mustan kynän hänelle. Lovinon hymy ei ollut kovin iloinen tai pirteä. Se oli sellaisen miehen hymy, joka oli juuri nähnyt jonkun kaatuvan portaissa ja luultavasti aiheuttanut sen välillisesti.   

Gilbert kirjoitti nimensä paperin alalaitaan ja Lovino nappasi paperin nopeasti itselleen ennen kuin mies ehtisi sanoa enää mitään. Sitten hän nousi ylös ja vilkaisi kahta miestä viimeisen kerran.

”Hyvää illanjatkoa”, hän sanoi ja pysähtyi hetkeksi Antonion hymyn kohdalla, ”miksi tuo hymyilee noin?” Hänen äänensä tiukkeni aivan kuin hän epäilisi espanjalaisen loukkaavan hymyllään häntä henkilökohtaisesti.

”Se on vain Tonio”, Gilbert vastasi vähätellen, ”hän on aina tuollainen.”

”Sinä olet suloinen”, Antonio sanoi ja katsoi suoraan Lovinon silmiin. Italialaisen ilme valahti hieman, mutta hän kokosi sen nopeasti ärtyneeksi ilmeeksi. Nopeasti hän poistui paikalta Natalia ja Vlad perässään jättäen Antonion ja Gilbertin yksin huoneeseen.

”Siinä vasta hieno mies”, Gilbert totesi hyväksyvästi, kun joukko oli hävinnyt paikalta, ”ammattilaisen tunnistaa juuri tuosta.”

”Hän on niin suloinen”, Antonio sanoi ja katseli kaihoisasti suuntaan, johon italialainen oli mennyt, ”Gil, voisitko sinä esitellä meidät? Ole kiltti!” Gilbert katsoi häntä hetken pitkään ja muisti vasta sitten räpyttää silmiään.

”Tonio”, hän sanoi, ”sinä olet kummallinen.” Antonio vain huokaisi syvään onnellisen ja surullisen sekaisesti.

><<<<<>>>>><

Tim piteli kevyesti hohtavaa kristallipulloa kädessään ja käytti sen valoa ohjaamaan tietään läpi pimeän metsän. Hän oli jättänyt Luxin pitämään huolta hevosista ja vankkureista ohjeistaen häntä pyytämään kaikkia mahdollisia maantieroistoja odottamaan kiltisti hänen paluutaan. Joskus ihmiset olivat aivan liian innokkaita tutustumaan hänen tavaroihinsa ja Tim oli korviaan myöten kyllästynyt kaikkiin sukulaisiin, jotka ravasivat hänen luona anomassa vapautusta johonkin kiroukseen jonka uhri oli ihan itse itselleen aiheuttanut.

Kristallinvalo osui vanhaan kivimuuriin ja mies kuiskasi muutaman sanan sammuttaakseen valon. Hänen ei tarvinnut enää nähdä eteensä nyt kun hän oli löytänyt etsimänsä. Hiljaa hän istuutui alas selkä muuria vasten nojaten ja katseli kuinka tähdet tuikkivat pienistä raoista puiden latvuston läpi. Hän näpräili kaulahuiviaan ajankuluksi kunnes kuuli hiljaista kahinaa muurin toiselta puolelta.

”Emma?” hän kutsui hiljaa ja kahina lakkasi.

”Tim?” tuttu naisääni sanoi puhuen samoin vaimeasti. Timin pään vieressä oli muurissa aukko, joka auttoi heitä kuulemaan toisensa, muttei ollut tarpeeksi iso jotta mies olisi nähnyt sisarensa.

”Se olen minä”, hän myönsi, ”miten menee, zus?”

”Hyvin”, Emma vastasi, ”meillä on vierailija pitkästä aikaa.”

”Tiedän”, Tim sanoi, ”Mathiaksen toiseksi nuorin veli, Tino.” Emma oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi melkein loukkaantuneella sävyllä.

”Eli sinä siis olet sotkeentunut tähän?” hän kysyi ja Tim nyökkäsi, vaikka nainen ei voinutkaan nähdä häntä.

”Tietenkin”, hän myönsi, ”minä sanoin, että hoidan sinut ulos sieltä.” Tim olisi mieluusti mennyt sisälle ja ottanut siskonsa mukaansa jo viisi vuotta sitten kirouksen alettua, mutta hän tunsi tämän tyypin kiroukset. Ne olivat aina ikäviä ja jos Emma nyt astuisi linnan rajojen ulkopuolelle, hän muuttuisi välittömästi elottomaksi esineeksi.

”Luuletko sinä, että hän voi purkaa kirouksen?” Emma kysyi hetken päästä.

”Hän on paras, jonka löysin, joten kyllä. Minä luulen, että hän purkaa sen”, Tim vastasi, ”se on tietenkin hyvin ironista, että hän on myös…” Mies vaikeni kesken lauseen ja antoi sen olla. Joitain asioita ei oikeastaan kannattanutkaan sanoa ääneen.

”Hän kyllä tuntuu viihtyvän hyvin herran kanssa”, Emma totesi. Joko hän ei huomannut veljensä käytöstä tai ei välittänyt kysyä.

”Se on hyvä”, Tim mumisi, ”kuinka monta terälehteä on jäljellä?” Emma oli hetken hiljaa ennen kuin lopulta vastasi epäröiden.

”Ei kovin montaa”, hän sanoi hiljaa.

”Emma, kuinka monta?” Tim kysyi uudelleen hieman kärsimättömämmin.

”…Kaksi”, nainen lopulta myönsi ja Tim kirosi hiljaa. Hänellä oli vähemmän aikaa, kun hän oli luullut.

”Minun täytyy kiirehtiä”, mies sanoi ja nousi ylös pudistellen lunta päältään, ”seuraavan kerran toivottavasti näemme kasvotusten, zus.”

”Hei, hei, Tim”, Emma sanoi ja sitten he lähtivät omiin suuntiinsa.

><<<<<<<>>>>>>><

Tim kallisti päätään hieman väistääkseen kohti heitettyä pulloa. Se särkyi seinään hänen takanaan ja sen sisältämä aine sihisi hiljaa osuessaan puuhun. Sitten hän katsoi tiukasti miestä, joka oli pullon häntä kohti heittänyt. Lukas katsoi takaisin aivan yhtä tiukasti.

”Ai, hei Tim!” Mathias huudahti iloisena ja jotenkin täysin onnistuen ohittamaan sen seikan, että hänen veljensä oli nakannut pullollisen jotain ikävää ja loihdittua suoraan miestä kohti sillä sekunnilla kun tämä oli astunut ovesta sisään. Eirikurilla sentään oli enemmän tilannetajua ja nuorukainen vetäytyi turvallisen etäisyyden päähän kauimmaiseen nurkkaan.

”Hei Mathias”, Tim vastasi ja heilautti miehelle kättään, ”tulin juttelemaan Lukaksen kanssa.” Mathias katsoi häntä ja veljeään hämmentyneenä.

”Te tunnette toisenne?” hän lopulta kysyi.

”Ikävä kyllä”, Lukas vastasi ennen kuin Tim ehti.

”Sinä et koskaan kertonut, että tiedät hänet!” Mathias huudahti ja hymyili hieman.

”Minä en ehtinyt. Yleensä sinä hoidat puhumisen”, Tim sanoi ja viittasi sitten päällään Lukasta kohden, ”ja hän ei varmaan vain viitsinyt.”

”Niin se kyllä on”, Mathias mutisi itsekseen hyväksyen selitykset täysin.

”Kerro asiasi ja häivy sitten”, Lukas määräsi ja selvästi harmitteli, ettei hänellä ollut enää mitään heitettävää. Hän ei voinut edes ajaa keijujaan miehen kimppuun, koska Tim oli varustautunut hyvin sitä ajatellen. Miehen kantamat amuletit olivat niin vahvoja, että Lukakselle tuli paha olo jo pelkästään niiden ajattelusta.

”Toki”, mies vastasi, ”mutta tämä on yksityisasia.” Lukas mulkoili häntä hetken, mutta vilkaisi sitten veljiään.

”Eirikur, menisitkö ulos”, hän pyysi, ”ja Mathias, sinä et varmaan ymmärtäisi vaikka jäisitkin tänne, mutta mene kuitenkin nyt.” Kumpikin nyökkäsi ja poistui paikalta. Joskus Lukas vain oli sillä tuulella, että oli vain paras tehdä täsmälleen niin kuin hän pyysi. Oven sulkeuduttua heidän perässään, Lukas kääntyi taas kauppiaan puoleen.

”Selitä”, hän tokaisi.

”Minähän sanoin, että etsin jonkun joka voi tehdä sen”, Tim sanoi muistuttaen häntä heidän muutaman vuoden takaisesta keskustelusta, ”tämä asia kaihertaa sinuakin, joten olisit vain iloinen.”

”Sinä valitsit minun veljeni!” Lukas sanoi.

”Se kirous on hyvin vaativa ja tarkka, joten minun täytyi tehdä paljon työtä”, Tim totesi tyynesti, ”sinä tiedät sen paremmin kuin minä. Oli onni, että edes yksi henkilö vastasi vaatimuksia.” Lukas oli silti vihainen, mutta nyt hän epäröi hieman.

”Niin tiedänkin”, hän lopulta myönsi mutisten. 

”Sitä paitsi”, Tim jatkoi, ”sinä tiesit jo, että hän on sopiva. Sinä annoit hänen jäädä sinne.” Lukas nyökkäsi.

”Mutta minä suunnittelin…”, hän sanoi, mutta tuhahti sitten, ”mitään väliä siitä suunnitelmasta enää. Tämä menee nyt eteenpäin omalla painollaan.”

”Emma sanoi, että terälehtiä on jäljellä enää vain kaksi”, Tim totesi.

”Minä tiedän”, Lukas vastasi ja katsoi ulos pimeään ikkunasta.

”Me emme oikeasti voi tehdä mitään?” Tim kysyi.

”Emme”, Lukas vastasi ja pudisti päätään, ”kaikki riippuu nyt siitä mitä Tino tekee.”

”Eikä hänellä ole aavistustakaan?”

”Ei tietenkään”, Lukas sanoi, ”sinä tiedät, että kiroukset muuttavat toimintaansa heti, kun niiden purkajalle kerrotaan niistä. Jos hän ei ole itse sitä vielä selvittänyt, hän ei tiedä mitään.” Tim nyökkäsi mietteliäänä ja huokaisi hiljaa.

”Siinä tapauksessa me odotamme”, hän totesi ja kääntyi lähteäkseen. Hänen kätensä oli ovenkahvalla, kun Lukaksen ääni pysäytti hänet.

”Vielä yksi asia”, mies sanoi, ”voitko pitää Mathiasta silmällä? Minusta tuntuu, että joku yrittää sotkea jotain.” Tim nyökkäsi edes miettimättä. Hänenkin mielestään ilmassa oli jotain outoa. Sitten hän avasi oven ja astui ulos kylmään yöhön.

Lukas tuijotti hiljaa ulos ikkunasta ja muutama hänen keijuistaan palasivat hänen luokseen. Ne yrittivät lohduttaa häntä, mutta Lukas ei tällä kertaa hymyillyt heidän laululleen tai kehunut heidän tanssiaan.


A/N: Meijän kirouksenpurkuporukka <3 Ja aivan yllättäen mukana myös Spamanoa! Juonikin alkaa kasaantua pikkuhiljaa.
Lukas ei pidä siitä, että hänen suunnitelmiaan sotketaan. Ei sitten yhtään.
Tinon lukeman kirjan valitsin yksinkertaisesti sillä, että katsoin omaa hyllyäni ja mietin, mikä olisi mahdollisimman kiva romanttinen tarina. Vaihtoehtoja oli vain kolme eli Princess Bride, Bride´s story ja One boy's shadow (joka on muuten tosi hyvä, kannattaa lukea). Toinen on manga ja kolmas kummitustarina, joten Princess Bride voitti.

Kuolotar

  • Luonnonlapsi
  • ***
  • Viestejä: 595
  • Juhlatuulella
Juoni käy koko ajan jännittävämmäksi!

Oi, olen hehkuttanut mafia Romano jo mutta jatkan sitä yhä, se vaan sopii niin hyvin ja on aivan ihana.
Voi Italia parka varmasti kamalaa tulla kirotuksi kaksikertaa putkeen, elämä on sitten epäreilua. Tykkään kovasti siitä että tässä ficissä on muidenkin hahmojen näkökulmia ja että tarinassa tapahtuu kaikkea jännää. Nyt mulle on tullut jotenkin sellainen olo että jokainen hahmo yrittää pitää langat käsissä ja vedellä niistä. Myös nyt on tullut sellainen olo että Lukaksella ja kirouksella on jotain yhteistä, ehkä hän on krouksen takana. Ja jos on niin voin sanoa että pilkka osui omaan nilkkaan, hän tuskin suunnitteli että hänen veljensä päätyisi pelastajaksi.
Muutenkin tuosta kirouksesta nousi sellainen olo että ihmisillä on kumma tarve kostaa(tuo aina juonen käänteitä tarinaan) voi voi.
 Tuo että Tim on säätämässä omia suunnitelmiaan siskonsa vuoksi on kyllä suloista ja tuo esille kyllä ylihulehtivan ja suojelevan isoveljen luonteen. J sitten tuo pieni vilahdus spamanosta oli kyllä söpö <3<3<3
kaksi eri persoona aivan luotuna toisilleen. :D
ficin alussa mainitsemasi  jatko osa kuulostaa houkuttelevalta ja minä ilmoittaudun alkavani seuraamaan sitä, sitten kun se ilmestyy.

”Mikset pidä enää?” Tino kysyi ennen kuin ehti estää itseään, ”anteeksi! Minä kysyn liikaa. Mathias aina sanoo, että minä olen aivan liian utelias ja puhun liikaa.”

”Hei, mitä jos minä lukisin sinulle?” Tino kysyi yllättäen miehen täysin, ”minä luen usein ääneen myös veljilleni, joten osaan sen.”
Tässä tino oli aivan yli ihana<3<3<3

Jostain syystä Antonio oli todella ihastunut häneen jo ensisilmäyksestä ja hymyili aurinkoisesti Gilbertin takaa aina, kun italialaisen silmät sattuivat häneen.

”Hyvää illanjatkoa”, hän sanoi ja pysähtyi hetkeksi Antonion hymyn kohdalla, ”miksi tuo hymyilee noin?” Hänen äänensä tiukkeni aivan kuin hän epäilisi espanjalaisen loukkaavan hymyllään häntä henkilökohtaisesti.

”Sinä olet suloinen”, Antonio sanoi ja katsoi suoraan Lovinon silmiin. Italialaisen ilme valahti hieman, mutta hän kokosi sen nopeasti ärtyneeksi ilmeeksi. Nopeasti hän poistui paikalta Natalia ja Vlad perässään jättäen Antonion ja Gilbertin yksin huoneeseen.

”Hän on niin suloinen”, Antonio sanoi ja katseli kaihoisasti suuntaan, johon italialainen oli mennyt, ”Gil, voisitko sinä esitellä meidät? Ole kiltti!” Gilbert katsoi häntä hetken pitkään ja muisti vasta sitten räpyttää silmiään.
Awww, voi Lovino ei tainnut ymmärtää että hän sai ittselleen ihailijan.

kuolotar
Maailma on täynnä houkuttelevia kiusauksia, kykenetkö vastustamaan niitä vai vievätkö ne sinut mukanaan!

Slytherin cat

  • Vieras
Awwww.... Minä taas ihkutin täällä tätä lukua. <3 (Jup, paljon sydämiä luvassa taas)

NorjaNorjaNorja<333 Olen rakastunut... (Ja koska olen ihkuttanut tätä joka kommentissa, se taitaakin olla selvää...) Se on vaan niin... niin... Awwws~

”Hyvää illanjatkoa”, hän sanoi ja pysähtyi hetkeksi Antonion hymyn kohdalla, ”miksi tuo hymyilee noin?” Hänen äänensä tiukkeni aivan kuin hän epäilisi espanjalaisen loukkaavan hymyllään häntä henkilökohtaisesti.

”Se on vain Tonio”, Gilbert vastasi vähätellen, ”hän on aina tuollainen.”

”Sinä olet suloinen”, Antonio sanoi ja katsoi suoraan Lovinon silmiin. Italialaisen ilme valahti hieman, mutta hän kokosi sen nopeasti ärtyneeksi ilmeeksi. Nopeasti hän poistui paikalta Natalia ja Vlad perässään jättäen Antonion ja Gilbertin yksin huoneeseen.

Tämä kohta!! <3 Aivan älyttömän suloinen!!! Raportoin tätä lukiessani koko ajan kaverilleni tapahtumia, ja tämä kuului niihin...

Minulla on epäilyksiä tuosta noita/velho/taikuri-mikälietyyppi olikaan, että kuka se on (Hetkone, onko sitä sanottu??) mutta koska tahdon säilyttää ylpeyteni, en kerro epäilyksiäni.. Jos ne meneekin väärin. ;__;

Nyt lähden kommentoimaan toista ficciäsi, heippa!

Vyra

  • Vieras
Kiitos kummallekin! Olettepa te kaksi uskollisia kommaajia <3

Mäkin jotenkin tykkään Norjasta tosi paljon tässä. Se vain toimii. Helppo kirjottaa. Hän on sitten cooli tyyppi myös jatko-osassa (vaikka mun varmaan kannattaisi pitää vielä turpani kiinni siitä...) Ja oottakaa vaan, mitä mä oon Espanjalle varannut!

Okei, jätetään spoilaamiset pois. Tässä uusi luku. Näitä onkin enää vain pari jäljellä, mutta jatko-osa etenee hyvin joten varmaan jatkan sillä sitten heti tämän jälkeen.


10. Osa: Vielä lisää kirouksia


”He ovat niin suloisia yhdessä”, Elizabeta totesi tyytyväisenä ovenraosta. Emma kurottautui häneen takaa ja katsoi hänkin miehiä, jotka istuivat yhdessä kirjastossa. Tino oli viipynyt linnassa jo useamman viikon ja he olivat Berwaldin kanssa kehittäneet lähes huomaamatta oman rutiininsa. Aamuisin he söivät yhdessä aamupalaa, jonka palvelusväki kiikutti heille salonkiin. Aamupalan jälkeen he yleensä kävelivät ympäriinsä jonkin aikaa ja vaihtoivat tarinoita elämästään. Berwald oli aluksi pysynyt vaiti, mutta pikkuhiljaa hän alkoi kertoa juhlista joihin oli osallistunut ennen kirousta ja kaikista matkoista joita oli tehnyt valtakunnan halki. Tino kuunteli lumoutuneena ja toivoi itsekin seikkailevansa samoin jonain päivänä.

Joka päivä he viettivät muutaman tunnin kirjastossa, jossa Tino luki ääneen ja Berwald kuunteli häntä. He olivat saaneet jo kaksi kirjaa loppuun ja kolmas oli hyvää vauhtia puolessa välissä. He olivat niin keskittyneitä siihen, etteivät huomanneet ovella parveilevia esineitä.

”Se on l’amour”, Francis sanoi, kun Tino naurahti jollekin kommentille, jonka Berwald oli tehnyt kirjasta, ”Arthur, mon cheri, ota minut kiinni.” Arthur katsoi vaiti ja täysin liikahtamatta, kun kynttelikkö nosti toisen käsistään dramaattisesti otsalleen ja kaatui kolisten lattialle.

”Miksi sinä edes kuvittelit?” kaappikello kysyi, kun Francis katsoi häntä moittivasti.

”Romantiikan tajusi on olematon”, hän sanoi ja kampesi itsensä taas ylös lattialta.
”Sinun järkesi on olematon”, Arthur vastasi ja keskustelu olisi varmasti edennyt vielä siitä, mutta Elizabeta hyssytteli heidät vaikenemaan.

”Olkaa hiljaa”, teepannu sanoi, ”tai he huomaavat meidät.”

”Minun mielestä meidän pitäisi järjestä jotain”, Emma ehdotti hetken päästä, ”juhlat tai tanssiaiset.”

”Loistava idea”, Francis sanoi pitäen suunnitelmasta heti, ”oikea romanttinen ympäristö sopii hyvin suhteen kasvattamiselle. Tämä linna on niin kamalan pölyinen ja sotkuinen.” Elizabeta myöntyi heti myös, mutta Arthur puntaroi hetken vaihtoehtojen välillä. Joko hän olisi samaa mieltä Franciksen kanssa tai sitten vastaan. Lopulta hän totesi kirouksen murtamisen menevän kaiken edelle.

”Tanssiaiset kuulostavat hyvältä”, hän myöntyi, ”meidän täytyy laatia toimintasuunnitelma!” Kaikki esineet nyökyttelivät ja katosivat paikalta keräämään joukkoa kokoon. Vain Francis viipyi hetken ja hymyili kaappikellolle.

”Jätä tämä vain minun huolekseni”, hän sanoi, ”minä olen ammattilainen.”

”Älä edes kuvittele”, Arthur vastasi ja kopisteli kovalla kiireellä portaat alas.

Seuraavien päivien aikana linnassa kävi kova kuhina, kun palvelusväki juoksi ympäriinsä. Ensisilmäyksellä meno näytti vain kaoottiselta, mutta ilmeisesti jonkinlainen järjestys oli kuitenkin olemassa, sillä yllättävän nopeasti linna alkoi näyttää paremmalta. Suljetut ikkunat avattiin ja auringonvalo tulvi sisälle, pölyt ajettiin ulos jokaisesta nurkasta ja Feliks huusi vihaisesti, kun yksi piioista erehtyi luulemaan häntä oikeaksi peliksi ja heitti sangollisen pesuainetta hänen päälleen.

Myös puutarha heräsi eloon, vaikka talven viimeiset lumet eivät olleet aivan vielä sulaneet, ja kaikki näytti kiiltävän. Arthur ja Francis kiistelivät siitä, kumman johdolla siivous oli tehtävä, mutta todellisuudessa ote oli tiukasti Elizabetalla ja hänellä se myös pysyisi.  Lähes huomaamattaan palvelusväki puhkesi laulamaan työn lomassa ja esitti koko linnan kattavan tanssikoreografian siivoamisen ohella.

Tino, joka oli ottanut tavakseen pitää Berwaldia kiinni kädestä silloin kun selitti jotain, pysähtyi tuijottamaan ympäriinsä pyöriviä esineitä hämmentyneenä. Ensimmäisen illan spektaakkeli oli ollut jo hieno, mutta tämä oli jo naurettavan epätodellista.

”Sanoit mitä tahansa”, hän sanoi vieressään seisovalle linnanherralle, ”minä en aio laulaa.”

”Ei t’rvitse”, Berwald lupasi.

><<<<>>>>><

Mathias ei olisi koskaan uskonut, että elämä kotona voisi olla niin jännittävää.

Kaikki alkoi, kun hän lähti eräänä päivänä aamukävelylle.

Mathias käveli tyytyväisenä pitkin tuttua polkua, jota hän oli kävellyt monet kerrat ennenkin. Lumi narskui mukavasti hänen saappaittensa alla ja hän oli niin iloisella mielellä, että hyräili hiljakseen laulua, jonka oli kerran kuullut leirinuotiolla. Hän ei muistanut enää sanoja, mutta sävel oli tarttuva ja Mathias muisteli, että se oli kertonut nuoresta rakkaudesta tai hyvästä lypsylehmästä. Mies ei ollut varma, mutta ei sillä väliä.

Yhtäkkiä kaksi mustiin pukeutunutta hahmoa ilmestyi metsästä ja astui polulle hänen eteensä. Mathias pysähtyi ja tarkasteli tulijoita kiinnostuneena. Toinen heistä oli mies, jonka puvun ainoa väriläikkä oli hatusta roikkuvat punainen ja keltainen nauha. Nainen taas oli pitäytynyt vain mustassa, mutta hänen mekkonsa oli paljon koristeellisempi.

”Olen todella pahoillani, mutta meidän täytyy vahingoittaa sinua”, mies sanoi lähes ystävälliseen sävyyn ja pienet valokipinät tanssivat hänen ojennetulla kädellään.

”Voi harmi”, Mathias totesi ja jatkoi silti hymyilemistä aivan kuin mies olisi vain sanonut päivää uhkailun sijaan, ”olipa hyvä, että jätin miekkani kotiin.”

”Se ei ole kovin hyvä sinulle”, vieras mies totesi.

”En minä sitä”, Mathias sanoi ja haki ääneensä valittelevaa sävyä, ”tämä olisi vain ollut aivan liian epäreilua teille, jos minä olisin ollut aseistettu.”

Mathias palasi lenkiltään tyytyväisenä vihellellen ja iski uuden veitsensä ohimennen pöydän kulmaan. Lukas katsoi sitä hetken ja käänsi sitten katseensa kysyvänä vanhempaan veljeensä.

”Selitä”, hän pyysi lyhyesti ja sulki lukemansa kirjan.

”Tapasin uusia ystäviä”, Mathias sanoi ja istui alas pöydän ääreen syömään omenaa, ”ensin he aikoivat vahingoittaa minua, mutta sitten he muuttivat mieltään kun eivät näyttäneet onnistuvan kerralla. Toinen heistä pudotti tuon, joten ajattelin ottaa sen talteen ja palauttaa myöhemmin.” Hän viittasi veitseen päin.

”Pystytkö kuvailemaan heidät?” Lukas kysyi ja Mathias nyökkäsi.

”Toinen oli mies ja toinen nainen”, hän sanoi, ”tummat puvut ja he olivat jotenkin… Gangsterin näköisiä. Se mies osasi tehdä temppuja!”

”Temppuja?” Lukas pyysi tarkennusta.

”Niin, sellaisia mitä sinäkin teet”, Mathias vastasi ja puraisi omenaansa uudelleen. Tai olisi puraissut, jos se ei olisi muuttunut tuhkaksi hänen kädessään. Pettyneenä mies katseli entisen omenan valuvan sormiensa välistä ja vilkaisi sitten veljeään.

”Minä halusin syödä sen”, hän mutisi loukkaantuneella sävyllä.

”Minä olen kertonut sinulle monta kertaa, että ne eivät ole temppuja”, Lukas sanoi ja katsoi häntä takaisin. Mathias piti loukkaantuneen ilmeen ja hetken päästä nuorempi mies huokaisi ja loihti tyhjästä ilmasta uuden tummanpunaisen omenan veljelleen. Mathiaksen huulet kääntyivät hymyyn ja hän otti sen iloisena.

”Kiitos!” hän sanoi ja puraisi uutta omenaansa, ”oi, tämä on parempi kuin edellinen.”

”Jeah, jeah”, Lukas sanoi ja nakkasi sitten vielä pienen amuletin veljelleen, ”laita tuo kaulaasi äläkä ota koskaan pois.” Mathias tarkasteli amulettia uteliaana, muttei nähnyt siinä mitään erikoista.

”Mikä se on?” hän kysyi pujottaessaan nahkahihnaa päänsä yli.

”Se suojaa taikuudelta”, Lukas sanoi, ”ja aiheuttaa minulle samalla pahan olon.”

”Mutta en minä ole ennenkään tarvinnut tällaista”, Mathias sanoi, mutta Lukas pudisti päätään hitaasti.

”Pidä se”, hän sanoi, ”jos ei muuten niin minun mielenrauhani vuoksi.”

Seuraavien päivien aikana Mathias tuntui olevan yhä useammin outojen onnettomuuksien kohteena. Jos hän meni kylään, katu mitä luultavimmin romahti hänen allaan tai jokin painava tipahti hälyttävää vauhtia kohti hänen päätään. Tim, joka oli jäänyt kylään ja vuokrannut huoneen Matthewin majatalosta, piti tarkasti huolen että pysyi aina Mathiaksen lähellä. Mies ei tietenkään pannut sitä haitaksi, koska hän piti Timin seurasta ja laski itse kaikki läheltä piti tilanteet vain huonoksi tuuriksi tai sattumaksi. Sitä paitsi Tim aina auttoi hänet ylös maahan ilmestyneestä kuopasta tai työnsi sopivasti pois tipahtelevien esineiden alta. Muutaman kerran Lukaksen antama amuletti tuntui oudon lämpimältä hänen ihoaan vasten, mutta hän ohitti senkin olankohautuksella.

”Ja sitten minä…”, Mathias selitti Timille jotain tapahtumaa, mutta hänen tarinansa jäi kesken, kun mies yhtäkkiä tönäisi hänet maahan ja kaatui itse perään. Mathias ei ehtinyt edes kysyä, mitä oli tapahtumassa, kun lauma vauhkoja hevosia laukkasi juuri siitä missä hän oli hetki sitten seissyt Timin kanssa.

”Minä en edes tiennyt, että täällä on noin monta hevosta”, mies totesi, kun eläimet olivat hävinneet mutkan taakse. Niiden silmät olivat olleet epäilyttävän punaiset ja osa niistä oli näyttänyt puhaltavan savua sieraimistaan. Lisäksi ne olivat tietenkin ilmestyneet täysin tyhjästä.

”Ei täällä olekaan”, Tim vastasi ja katseli epäilevästi jonnekin metsän suuntaan noustessaan pois Mathiaksen päältä.

”Outoa”, mies mutisi.

”Todellakin”, Tim vastasi jo kyllästyneenä kaikkiin hyökkäysyrityksiin viimeisten päivien aikana, ”tule, haluan puhua Lukaksen kanssa.”

Mathias jäi talliin hoitamaan hevostaan, kun Tim marssi suoraan sisälle ja nyökkäsi tervehdyksen Eirikurille ja Lukakselle.

”Hän on vielä elossa?” Lukas kysyi ja Tim nyökkäsi.

”Jep”, hän sanoi, ”mutta tämä alkaa olla naurettavaa.” Ilta alkoi pikkuhiljaa hämärtyä, joten Eirikur sytytti kynttilöitä antamaan valoa taloon.

”Samaa mieltä”, Lukas sanoi ja siveli mietteliäänä leukaansa, ”täytyy varmaan tehdä jotain.”

”Kerro vain, kun keksit jotain”, Tim totesi kyllästyneellä sävyllä. Lukas alkoi kävellä pientä ympyrää huoneessa ja mumisi itsekseen puoliääneen miettiessään. Lopulta hän seisahtui ja katsoi hetken seinää ennen kuin pieni hymy hiipi hänen huulilleen.

”Minä tarvitsen Nahan”, hän sanoi Timille, joka kohotti toista kulmaansa.

”Mikä saa sinut uskomaan, että minulla on sellainen?” hän kysyi epäilevästi.

”Mitä sinulla ei muka olisi?” Lukas kysyi takaisin.

”Hyvä on”, Tim sanoi hetken mietinnän jälkeen, ”mutta haluan yhden etsintäloitsun siitä hyvästä. Sellaisen, joka oikeasti löytää jotain eikä kulu heti pois.”

”Tietenkin”, Lukas vastasi, ”kunhan et vie esikoispoikaani.” Tim kirosi hiljaa ja pudisti päätään.

”Miksi kaikki aina tarjoavat lapsiaan?” hän kysyi itseltään lähtiessään etsimään pyydettyä Nahkaa. Tietenkin hänellä oli sellainen. Hänellä oli kaikkea.

>>><<<<>>>><<<<

”Minä siis puen tämän päälleni?” Eirikur kysyi epäillen ja kohotti hänelle työnnettyä esinettä ylös, jotta näkisi sen paremmin. Se näytti oikeastaan vain vanhalta repaleiselta nahalta, josta sojotti sieltä täältä mustia sulkia, ja joka oli nähnyt parhaat päivänsä kauan sitten.

”Niinhän minä sanoin”, Lukas totesi.

”Mutta se on aivan liian pieni”, Eirikur vastusteli.

”Se venyy puettaessa”, Tim totesi, ”ja kutistaa sinut.” Hän oli sytyttänyt piippunsa ja nojasi nyt rennosti seinään. Mathias oli silti tallissa ja Lux oli hänen seuranaan.

”Miten?” Eirikur kysyi silti epäilevänä. Venyminen kuulosti jo tarpeeksi oudolta, mutta hän ei tosiaankaan pitänyt siitä ajatuksesta, että kutistuisi itse.

”Taikuutta”, Lukas ja Tim sanoivat yhtä aikaa. Hopeahiuksinen nuorukainen oli silti epäilevä, mutta alkoi kuitenkin itsekseen jupisten kiskoa nahkaa ympärilleen. Joko nahka tosiaan kasvoi tai sitten hän itse kutistui, mutta sen pukeminen kävi koko ajan helpommaksi, kunnes huoneessa nuorukaisen paikalla seisoi vain musta lintu, joka heilautti siipiään kokeilevasti ensimmäistä kertaa.

”Hienoa työtä”, Lukas kehaisi, ”muista nyt. Etsi ne miehet ja ota niin paljon selville, kun vaan pystyt. Älä mene kuitenkaan liian lähelle ja ole varovainen. Yksi heistä on noita.” Eirikur raakkui hänelle takaisin.

”Sinä tiedät, että minä en olisi voinut tehdä tätä”, Lukas sanoi aivan kuin olisi ymmärtänyt linnun kieltä, ”tuollainen taikuus tekee minut kipeäksi. Ja Tim on liian iso tuohon nahkaan. Sinä sitä paitsi suostuit ja teit sen jo.” Lintu raakkui vielä jotain ja taapersi sitten ovelle, jonka Tim ystävällisesti aukaisi hänelle. Hän kokeili siipiään vielä kerran ja lehahti sitten lentoon pimentyvään yöhön.

>>><<<<>>>><<<<

Jotenkin Lovino oli onnistunut löytämään koko kylän hämärimmän ja salaperäisimmän loukon joukkonsa tilapäiseksi päämajaksi. Eirikurin löytäessä paikalle Lovino oli juuri kävelemässä ärtyneenä edestakaisin hämärästi valaistussa huoneessa ja Vlad ja Natalia seisoivat hievahtamatta paikallaan totiset ilmeet kasvoillaan. Antonio oli majoittunut nurkassa olevaan nojatuoliin ja katseli Lovinoa hymyillen.

”Miten tämä on edes mahdollista?” italialainen kysyi ärtyneellä sävyllä, ja Eirikur asettui ikkunan takana niin että kukaan ei näkisi häntä, ”miten me emme muka saa yhtä tyyppiä hoidettua?”

”Hänellä on apuvoimia, pomo”, Vlad sanoi, ”me käytimme kaikki temppumme, mutta aina joko se kauppias tai sitten noita torjuu ne.”

”Meidän täytyy siis keksiä jotain, mitä he eivät voi torjua”, Lovino mutisi ja lyyhistyi omalle penkilleen. Hetken oli painostavan hiljaista, kun hän mietti ja hänen alaisensa odottivat vaiti.

”Lovi, älä ole niin hermostunut”, Antonio totesi iloisesti, ”hymyile! Kaikki menee vielä hyvin.” Lovino kirosi hiljaa ja vilkaisi sitten miestä takanaan.

”Mitä sinä edes teet täällä? Tämä on salainen paikka”, hän tokaisi. Antonio oli ilmestynyt hänen vierelleen niin monta kertaa tyhjästä, että hän ei jaksanut enää edes ajaa miestä pois, ”miten sinä edes löydät minut?” Antonion hymy leveni vielä asteen verran.

”Minä tulin ovesta”, hän vastasi hellällä äänellä, ”ja minä löydän sinut aina, Lovinito.”

”Pah”, Lovino sanoi ja napsautti sitten sormiaan äkillisen idean johdosta, ”Vlad, tuo minulle se pullo, jonka hankin viime vuonna.” Mies nyökkäsi ja pian italialaisella oli edessään pöydällä pieni lasipullo puolillaan kirkkaan sinistä nestettä.

”Meillä on jäljellä enää vain yhteen annokseen”, Lovino sanoi, muttei kuulostanut kovin hermostuneelta, ”sen pitäisi kuitenkin riittää aikuisen miehen nukuttamiseen.” Natalia ja Vlad nyökkäsivät, mutta sitten Vlad kohotti päätään ja käänsi katsettaan aivan kuin kuuntelisi jotain.

”Pomo, aistin jotain outoa”, hän sanoi epäröiden ja Eirikur tajusi sen olevan merkki poistua paikalta vähin äänin. Yrittäen olla mahdollisimman hiljainen ja salavihkainen hän pudottautui ikkunalaudalta ja liisi yönturvin takaisin kotia kohti.

><<<<<<<<<>>>>>>>>><

”Lukas”, Eirikur sanoi heti, kun oli päässyt sisälle ja kiskonut nahan pois päältään, ”he aikovat käyttää jotain taikalientä.” Lukas katsoi häntä ja hänen silmissään vilahti helpottunut katse Eirikurin turvallisen paluun vuoksi, mutta uusi tieto sai hänet kuitenkin heti huolestumaan.

”Taikalientä?” hän kysyi, ”pystytkö kuvailemaan sitä?” Eirikur nyökkäsi ja istahti alas. Muuttuminen linnusta ihmiseksi ja lentoretki olivat saaneet hänet voimaan hieman pahoin ja hän tarvitsi hetken rauhoittaakseen itsensä.

”Se oli kirkkaan sinistä”, hän sanoi, ”ja pienessä pullossa.”

”Sinistä. Eli jotain mieleen liittyvää”, Tim mutisi, ”oliko siinä pullossa kuinka paljon ainetta?” Eirikur nosti kätensä ja näytti sormillaan kuinka paljon outoa lientä oli ollut jäljellä suurin piirtein.

”Sanoivatko he mitään siitä, miten se saattaisi toimia?” Lukas kysyi, ”se amuletti, jonka annoin Mathiakselle, ei välttämättä toimi sitä vastaan, joten...” Hänen sanansa jäi kesken, kun puheena ollut mies astui sisään ovi paukkuen.

”Hei kaikki”, hän tervehti heitä iloisesti hymyillen tietämättä mitään heidän puheistaan tai huomaamatta vakavaa ilmapiiriä ”ja kiitos omenasta Lukas, se ei ollut aivan yhtä hyvä kuin viimeksi ja maistui hieman kummalta, mutta söin sen kuitenkin.” Lukas jähmettyi ja jakoi huolestuneen katseen Timin kanssa.

”Mistä omenasta sinä puhut?” hän kysyi ja Mathiaksen hymyssä viivähti hämmennys.

”Siitä, joka ilmestyi äsken minun taskuuni”, hän selitti.

”Minä en taikonut yhtäkään omenaa sinne”, Lukas sanoi totisena ja hieman järkyttyneenä. Nyt Mathiaksen ilme vaihtui myös kummastuneeksi ja hän hieraisi hiuksiaan toisella kädellään.

”Todella… Outoa…”, hän sanoi ääni yhtäkkiä painuen ja hän huojui hieman paikallaan, ”outo… Olo…” Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, Mathias kaatui lattialle suorilta jaloiltaan ja jäi makaamaan liikkumatta. Hetken järkytyksen jälkeen kaikki kolme ryntäsivät hänen luokseen ja tarkistivat, että hän hengitti silti.

”He puhuivat nukuttamisesta”, Eirikur sanoi hiljaa sen mitä ei ollut ehtinyt ennen Mathiaksen ilmestymistä.

”Nestemäinen unikirous”, Lukas sanoi tutkittuaan tilannetta hetken. Hän kirosi hiljaa itsekseen ja suunnitteli jo jotain ikävää erään tietyn joukon päänmenoksi.

”Meidän on paras nostaa hänet sängylle”, Tim totesi ja yhdessä he saivat siirrettyä nukahtaneen miehen hieman miellyttävämmin pehmeälle sängylle. Sitten he kaikki tuijottivat häntä hetken hiljaa.

”He olivat todella nopeita litkunsa kanssa”, Tim lopulta sanoi, ”no, sinä tiedät, miten tuo puretaan.” Hän katsoi Lukasta, joka puri hampaitaan yhteen.

”Minulla ei ole tosiaankaan aikaa etsiä hänen tosirakastaan”, mies vastasi tiukasti. Tim tarkkaili nukkuvaa miestä hetken ja pudisti sitten päätään.

”Tuo kirous näyttää aika heikolta”, hän totesi leukaansa hieroen, ”luultavasti ohittanut parasta ennen päiväyksen myös. Veljellinen suukko poskelle varmasti riittää.” Tieto ei kuitenkaan saanut Lukasta leppymään ja hän katseli kaikkia äkäisesti.

”Missä ihmeessä Tino on, kun häntä tarvitaan?” hän kysyi ääneen ja Tim päästi oudon kuivan naurahduksen.

”Purkamassa edellistä kirousta”, hän vastasi.


A/N: Tanskasta tuli Lumikki, osasiko kukaan odottaa tätä?
Muutama selitys: Nahka on viittaus siihen satuun, jossa se hyljenainen hukkasi nahkansa ja pysy ihmisenä. Hylkeeksi muuttuminen ei nyt vaan tuntunut kovin fiksulta ajatukselta joten Islanti muuttui linnuksi. Ei varmaan tarvi sanoa, miksi linnuksi.
Lukas sanoi saavansa pahanolon taikuudesta. Se johtuu siitä, että mulla on itellä yksi oma tarina, jossa taikuuden vastainen taikuus (Mathiaksen saama amuletti) ja taikuutta muuttava tai noidan omasta taikuudesta poikkeava taikuus aiheuttaa noidalle huonon olon. Tämä ajatus siirtyi vahingossa tuohon, mutta päätin jättää sen sinne kun se selitti kivasti muutaman asian.
Tässä fikissä Romania osaa taikoa myös. Varmaan huomasitte jo.
Okay, bye!

Kuolotar

  • Luonnonlapsi
  • ***
  • Viestejä: 595
  • Juhlatuulella
Tässä osassa oli todella paljon humoristisia kohtia! :)

Spamano pääsi taas esiin, ihanaa<3<3 vaikka Antonio parka joutuukin toistaiseksi yksipuolisiin tunteisiin, eiköhän tuo mafia pomo helly jossakin kohdassa kun ei pääse sitkeästä ihailijastaan eroon. :)
Tässä ficissä on ihanaa miten taikuus sekoittuu tarinaan ja on niitä joilla on taikaa sormen päissään ja sitten niitä tavallisia tallaajia, mikä on aina mielenkiintoista ja tekee juonesta herkullisempaa. Ja tinosta sekä kirotusta linnanherrasta on tulossa kokoajan suloisempi pari, myös maininta laulua ja tanssia harrastavasta palveluskunnasta sai minut virnistelemään, mikäs sen mukavempi tapa hoitaa askareita kuin laulaa ja tanssia siinä sivussa. Kirjoitat muuten tosi hyvin etenevää teksitiä, juoni eteenee mukavasti.  Toi Mafia romano on niin ihana että taidan etsiä jostain ison haavin ja lähteä metsästämään häntä<3

Suljetut ikkunat avattiin ja auringonvalo tulvi sisälle, pölyt ajettiin ulos jokaisesta nurkasta ja Feliks huusi vihaisesti, kun yksi piioista erehtyi luulemaan häntä oikeaksi peliksi ja heitti sangollisen pesuainetta hänen päälleen.

Voi Feliks parkaa, ei ole varmasti kiva saada vettä naamalleen, vaikka olisikin lumottu peiliksi:) 



”Olen todella pahoillani, mutta meidän täytyy vahingoittaa sinua”, mies sanoi lähes ystävälliseen sävyyn ja pienet valokipinät tanssivat hänen ojennetulla kädellään.

”Voi harmi”, Mathias totesi ja jatkoi silti hymyilemistä aivan kuin mies olisi vain sanonut päivää uhkailun sijaan, ”olipa hyvä, että jätin miekkani kotiin.”

”Se ei ole kovin hyvä sinulle”, vieras mies totesi.

”En minä sitä”, Mathias sanoi ja haki ääneensä valittelevaa sävyä, ”tämä olisi vain ollut aivan liian epäreilua teille, jos minä olisin ollut aseistettu.”

Mathias on tässä vain niin oma hassu itsensä ;D, repesin kyllä todella kun olin lukenut tämän.


”Hyvä on”, Tim sanoi hetken mietinnän jälkeen, ”mutta haluan yhden etsintäloitsun siitä hyvästä. Sellaisen, joka oikeasti löytää jotain eikä kulu heti pois.”

”Tietenkin”, Lukas vastasi, ”kunhan et vie esikoispoikaani.” Tim kirosi hiljaa ja pudisti päätään.

”Miksi kaikki aina tarjoavat lapsiaan?” hän kysyi itseltään lähtiessään etsimään pyydettyä Nahkaa. Tietenkin hänellä oli sellainen. Hänellä oli kaikkea.
 
 :D Tässä tuli sellainen olo että ihmisillä on jokin kumma olettamus että mystiset kauppiaat haluavat viedä heidän esikoispoikansa. Mutta itselläni herää heti kysmys että mitä joku tekisi monella eri esikoispojalla, kasvattamisessa olisi kamala vaiva. Juu ja tuo esikoispoika tulee varmaankin siitä että esikoistahan on pidetty aina arvokkaana menneissä kulttuureissa ja varsinkin poika esikoista.

”Lovi, älä ole niin hermostunut”, Antonio totesi iloisesti, ”hymyile! Kaikki menee vielä hyvin.” Lovino kirosi hiljaa ja vilkaisi sitten miestä takanaan.

”Mitä sinä edes teet täällä? Tämä on salainen paikka”, hän tokaisi. Antonio oli ilmestynyt hänen vierelleen niin monta kertaa tyhjästä, että hän ei jaksanut enää edes ajaa miestä pois, ”miten sinä edes löydät minut?” Antonion hymy leveni vielä asteen verran.

”Minä tulin ovesta”, hän vastasi hellällä äänellä, ”ja minä löydän sinut aina, Lovinito.”
 
aww, tässä taas tuli suloinen kohtaus spamanosta.

”Minulla ei ole tosiaankaan aikaa etsiä hänen tosirakastaan”, mies vastasi tiukasti. Tim tarkkaili nukkuvaa miestä hetken ja pudisti sitten päätään.

”Tuo kirous näyttää aika heikolta”, hän totesi leukaansa hieroen, ”luultavasti ohittanut parasta ennen päiväyksen myös. Veljellinen suukko poskelle varmasti riittää.” Tieto ei kuitenkaan saanut Lukasta leppymään ja hän katseli kaikkia äkäisesti.

”Missä ihmeessä Tino on, kun häntä tarvitaan?” hän kysyi ääneen ja Tim päästi oudon kuivan naurahduksen.

”Purkamassa edellistä kirousta”, hän vastasi.
 
Tinoahan tarvittaisiin nyt monessa paikassa. Tää Mathiaksen nukahtaminen lumikkimaisesti toimii ja oli yllättävä mutta tosi nerokas käänne.

Kuolotar


Maailma on täynnä houkuttelevia kiusauksia, kykenetkö vastustamaan niitä vai vievätkö ne sinut mukanaan!

Vyra

  • Vieras
Kuolotar: Kiitos! Eikä mitään hätää, Espanjalla on koko jatko-osa aikaa hurmata Lovino! He ovat kuitenkin tärkeässä osassa siinä.

Tätä ei olekaan enää paljoa jäljellä. Vain yksi luku tämän jälkeen ja luultavasti epilogi, koska ajattelin että ton lopun saa jaettua hyvin niin. Mutta niin tästä pitikin tulla lyhyempi fikki ja saihan tätä oottaakin tossa välissä.


11. Osa: Tanssia ja juonia

Kaikki tuntuivat olevan hyvin innoissaan illan tanssiaisista.

Paitsi Tino.

Hän olisi halunnut tehdä jotain ihan muuta kuin leikkiä mallinukkea lumotulle palvelusväelle.

Esineet ja huonekalut olivat saaneet siivouksensa ja improvisoidun tanssiesityksensä loppuun juuri sopivasti iltaa varten ja Tino oli kauhukseen löytänyt itsensä keskeltä niin sanottujen muoti-asiantuntijoiden sotaa. He olivat kaikki pakkautuneet Tinon huoneeseen, jossa Elizabeta ja Francis parhaillaan väittelivät puvun väristä ja Katyusha yritti parhaansa pysyäkseen ehdotusten perässä. Jos siinä ei ollut vielä tarpeeksi, Feliks oli myös kannettu huoneeseen ja hän huusi omia ehdotuksiaan joka väliin. Tietenkin myös Toris oli paikalla, mutta onneksi sentään Arthur oli keksinyt jotain parempaa tekemistä ja Ita-chan oli kiireinen suostutellessaan Ludvigia tekemään jotain omasta mielestään herkullista.

”Violettia”, Elizabeta sanoi itsevarmasti.

”Ei missään nimessä, mon amie”, Francis vastusteli, ”sininen sopii paremmin.” Elizabeta mulkoili häntä vihaisesti ja Feliks totesi, että hänen puolestaan he voisivat käyttää kumpaakin väriä. Sekään ehdotus ei kuitenkaan tuntunut olevan tarpeeksi hyvä.

”Sininen”, Tino lopulta sanoi kyllästyttyään kiistelyyn, ”minä haluan sinisen puvun.” Hän oli valinnut värin vain siksi, että hänellä oli silläkin hetkellä sininen takki päällään. Se oli itse asiassa yksi Berwaldin vanhoista, joka oli vain muokattu sopimaan Tinolle paremmin. Francis ja Elizabeta katsoivat häntä hetken ja vilkaisivat sitten taas toisiaan.

”Solmio”, teekannu sanoi päättäväisesti.

”Non, rusetti”, Francis vastasi ja Tino huokaisi syvään.

”Ainakaan Feliks ei ole keksinyt ehdottaa mekkoa”, Toris sanoi lohduttavasti hänen vierestään, mutta ikävä kyllä Feliks kuuli juuri sen toteamuksen, vaikka oli jättänyt jo monta muuta huomiotta.

”Mekko! Niinkun tosi loistava idea Liet!” peili huudahti riemastuneena.

”Anteeksi…”, Toris kuiskasi kalvennelle Tinolle pahoittelevasti.

><<<<><<<<<><>>>><

Lopulta Francis, Elizabeta ja Feliks pääsivät sovintoon Tinon puvusta ja yhteistuumin pakottivat miehen ensin pukemaan sen ja sitten kiikuttivat hänet kovalla kiireellä alakerran tanssisaliin. Tino oli vain onnellinen, että valittu puku oli oikeastaan aika miellyttävä ja tuntui hyvältä päällä. Lisäksi se ei ollut mekko.

Berwald odotti häntä yksin koristellussa tanssisalissa. Palvelusväki oli tehnyt parhaansa ja sali loisti pehmeästi kynttilöiden valon hohtaessa kullasta ja kristallista. Berwald oli myös pukeutunut parhaimpiinsa ja hän kävi juuri mielessään kaikkia niitä ohjeita, jotka Arthur oli hänelle kertonut. Hän ei ollut tanssinut aikoihin ja hän ei ollut ollut erityisen hyvä siinä ennenkään. Hän vain halusi kovasti näyttää hyvältä Tinon edessä, vaikka hän tiesi jo ettei mies välittäisi vaikka hän ei osaisikaan tanssia. Tino ei ollut kiinnostunut niin pinnallisista asioista.

”Hei”, Tino sanoi kävellessään portaat alas saliin. Hän hymyili ja liu’utti toista kättään marmorikaidetta pitkin. Hetkeksi Berwald tunsi sydämensä jättävän yhden lyönnin välistä ja hän nielaisi.

”H’i”, hän vastasi ja ojensi kätensä johon toinen mies tarttui, ”ant’eksi tästä. He ovat yl’-innokka’ta.” Tino naurahti vaimeasti.

”Ei se haittaa”, hän sanoi, ”minä en olekaan ollut ennen tanssiaisissa, joten tämä on hyvin jännittävää.” Berwald kokeili itsekin hymyilemistä ja ilmeisesti hän onnistui kohtalaisen hyvin, koska Tino ei näyttänyt yhtään sen enempää pelästyneeltä. Oikeastaan hän hymyili takaisin.

”Me’dän ei tarvitse tanss’a, jos et halua”, linnanherra totesi. Hän olisi ihan tyytyväinen, jos hän saisi vain jutella Tinon kanssa. Verhojen takana piilossa vaaniva palvelusväki oli varmasti eri mieltä, mutta Berwald välitti enemmän Tinon mielipiteestä kuin heidän.

”Ei se haittaakaan”, Tino vastasi ja nurkassa oleva flyygeli alkoi soittaa itsekseen valssisävelmää. Berwald asetti kätensä oikeaan asentoon toinen Tinon kädessä ja toinen vyötäisillä. Tino teki samoin ja he alkoivat tanssia pitkin tyhjän salin lattiaa. Lukas oli kerran kauan sitten jostain tuntemattomasta syystä opettanut veljelleen kaikki yleisimmät tanssit, joten Tinon ei tarvinnut edes miettiä askelia.

”Tämä on oikeastaan aika mukava ilta”, hän myönsi hetken päästä, ”vaikka puvun valinnassa oli ongelmia.”

”Se n’yttää h’enolta”, Berwald sanoi ja kuljetti katsettaan hetken toisen miehen vaatteilla, ”mutta k’ske he’dän vain p’tää suunsa k’inni, jos he hä’ritsevät.”

”He tarkoittivat vain parasta”, Tino vastasi ja kuiskasi sitten hiljaa, ”sitä paitsi minusta tuntuu, että he vakoilevat meitä taas.” Berwald nyökkäsi. Hän tunsi palvelusväkensä hyvin ja he olivat kaikki mestareita puuttumaan toisten asioihin.

He tanssivat muutaman kappaleen ajan kunnes flyygeli alkoi soittaa hitaampaa sävelmää. Huomaamattaan Tino painautui lähemmäs Berwaldia ja heidän siihen asti virallisen tahdikas tanssiasentonsa rentoutui hieman.

”T’hdotko l’vähtää hetken?” Berwald kysyi ja Tino nyökkäsi. Linnanherra johdatti hänet sivummalle tanssilattialta pitäen kuitenkin edelleen hänen kädestään kiinni. Flyygeli vaihtoi sävelmää hieman taustamusiikiksi sopivammaksi.

”Onko m’tään mitä halua’sit?” Berwald kysyi hetken päästä, kun he olivat seisoneet ikkunan edessä katsellen yötaivasta jo jonkin aikaa.

”Ei mitään erityistä”, Tino vastasi vältellen. Hänellä oli linnassa seuraa, ruokaa, lämmintä ja tarpeeksi luettavaa ja tekemistä, mutta hän ei ollut kuullut perheestään mitään aikoihin ja se kaihersi häntä hiukan.

”Sano va’n”, Berwald pyysi aistien toisen miehen hetkellisen mielialan muutoksen.

”En ole kuullut veljistäni mitään aikoihin”, Tino lopulta selitti, ”ihmettelen, mitä heille kuuluu.” Berwald nyökkäsi totisena.

”Vo’mme katsoa pe’listä”, hän lopulta kysyi ja sai yllättyneen vilkaisun toiselta mieheltä.

”Sinulla on taikapeili täällä?” hän kysyi ja Berwald nyökkäsi.

”Ja”, hän sanoi ja lähti johdattamaan Tinoa pitkin linnan käytäviä.

Lopulta he pysähtyivät Feliksen luo. Hänet oli nostettu takaisin seinälle ja Toris makasi taas penkillä hänen edessään.

”Feliks?” Tino kysyi yllättyneenä. Kukaan ei ollut kertonut hänelle, että Feliksellä olisi mitään erityisiä kykyjä huonojen ideoiden keksimisen lisäksi.

”Eikö sinun pitäisi niinku olla tanssimassa tai jotain?” Feliks sanoi ilmestyessään peiliin ja huomasi Berwaldin vasta sitten, ”ai, te olette niikun kumpikin todella täällä.”

”N’ytä me’lle kylä”, Berwald pyysi ja hetken Feliks näytti todella kyllästyneenä.

”Luuletko sinä, että minä olen jokin taikapeili?” hän kysyi kynsiään tutkien.

”Itse asiassa, sinä olet”, Toris huomautti ja peili mietti hetken ennen kuin napsautti sormiaan.

”Ai, niin todellakin olen!” hän huudahti riemastuneena, ”kiitos, Liet.” Toris mutisi hänelle jotain siitä, että hänen pitäisi yrittää muistaa edes se, mitä hän itse oli.

”Vo’sitko?” Berwald kysyi kärsivällisesti ja Feliks nyökkäsi.

”Mitä haluatte nähdä?” hän kysyi tarkennusta, ”tämä homma on niikun tosi vaikeaa ilman ohjeita.”

”Minun veljeni”, Tino vastasi nyt hieman innoissaan, ”kiitos.”

”Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin”, Feliks mutisi jostain syystä pirteällä sävyllä ja sitten hänen kuvansa peilin pinnasta alkoi hälvetä ja tilalle tuli Tinolle tuttu näkymä heidän kodistaan. Kaikki oli vain peilikuvana, mutta se ei haitannut miehen intoa. Hän ei kuullut mitään, mutta hän näki ihmisten puhuvan keskenään. Mathias näytti olevan syvässä unessa sängyllä, Eirikur oli istahtanut hänen viereensä ja Lukas puhui vihaisen näköisenä miehelle, jota Tino ei tunnistanut, mutta joka näytti olevan jollain tapaa tärkeä. Mitä enemmän hän kuvaa katsoi sitä enemmän hänen intonsa vaihtui huoleksi.

”Jotain on vialla”, hän lopulta sanoi, ”Lukas on niin vihainen ja Mathias ei näytä normaalilta. Enkä edes tunne tuota miestä.”

”Oletko v’rma?” Berwald kysyi ja Tino nyökkäsi. Hän tunsi veljensä erittäin hyvin.

”Minun on mentävä heidän avukseen”, hän sanoi ja katsoi pyytäen linnanherraa. Hän oli luvannut pysyä, mutta hänen veljensä tarvitsivat häntä. Berwald katsoi takaisin eikä Tino voinut arvata, mitä mies ajatteli jähmeän ilmeensä takana.

”Mene s’tten”, mies lopulta sanoi hiljaa ja käänsi katseensa, mutta Tino tarttui häntä kädestä.

”Kiitos”, hän sanoi ja painoi sitten hetken mielijohteesta pienen suukon miehen poskelle, ”minä tulen takaisin pian!” Sitten hän juoksi portaat alas ja poimi vain takkinsa mukaan ennen kuin lähti.

Tinon astuessa linnan portista ulos, korkealla tornissa suojakupunsa alla ruusu menetti vielä yhden terälehden.

><<<>><<>>>><

”Hyvä on, minä teen sen!” Lukas huusi ja risti käsivartensa rinnalleen. He olivat tapelleet muutaman tunnin ajan Eirikurin kanssa siitä, kumman pitäisi vapauttaa Mathias kirouksestaan, ja yö oli ehtinyt jo pitkälle. Lopulta Eirikur oli hyvin alhaisesti huomauttanut, että itse asiassa kaikki oli alun perin Lukaksen vika, joten hänen oli paras myös hoitaa se.

”Anna mennä sitten”, nuorin veljistä rohkaisi. Tim oli seurannut puoliksi kiinnostuneena veljesten väittelyä ja puoliksi miettien omia asioitaan.

”Joo, joo”, Lukas mutisi äkäisesti ja painoi sitten nopean suukon veljensä poskelle. Hetkeen ei näyttänyt tapahtuvan mitään, mutta sitten Mathiaksen silmät värähtivät ja hänen hengityksensä muuttui merkiksi siitä, että kirous oli murtunut. Muutaman minuutin kuluttua hän istui taas eläväisenä ja hereillä sängyllä hieroen silmiään unisena.

”Mitä tapahtui?” hän kysyi hämmentyneenä.

”Joku kirosi sinut uneen”, Tim vastasi nurkasta.

”Ai”, Mathias totesi ja mietti sitten hetken, ”Lukaksen kiroukset ovat paljon parempia. Niissä on enemmän tyyliä.” Lukas olisi varmasti vastannut jotain, mutta yhtäkkiä ulko-ovi lyötiin voimalla auki ja hyvin säikähtäneen näköinen ja hengästynyt Tino astui sisään.

”Onko…”, hän kysyi yrittäen tasata hengitystään, ”kaikki kunnossa?” Kaikki huoneessa olevat katsoivat häntä yllättyneenä ja Lukas oli ensimmäinen, joka sai suunsa auki.

”Mitä sinä täällä teet?” hän kysyi melkein äkäisesti.

”Minä näin teidät peilistä”, hän selitti ja huomasi sitten Mathiaksen, joka ei nukkunut enää oudosti vaan katsoi häntä iloisesti, ”…ja luulin, että jotain on vialla.” Jostain syystä Lukas kääntyi katsomaanTimiä vihaisena.

”Heillä on taikapeili?” hän kysyi syyttävästi ja kauppias kohotti kätensä suojelevasti.

”Minä en sitä heille myynyt”, hän sanoi. Lukas katsoi häntä silti epäilevästi, mutta antoi asian olla. Hän käveli Tinon luokse ja katsoi tätä niin tarkasti, että Tino alkoi tuntea olonsa epämukavaksi.

”Suutelitko sinä häntä?” hän lopulta kysyi.

”Mitä?” Tino kysyi takaisin hämmentyneenä kysymyksestä.

”Suutelitko sinä häntä?” Lukas toisti taas täsmälleen samalla äänen sävyllä.

”En…”, Tino vastasi ja otti tahtomattaan yhden askeleen taaksepäin, ”vain… poskelle.” Lukas näytti hetken erittäin pettyneeltä, mutta Tino ei keksinyt, miksi hänen veljensä olisi niin pettynyt jostain sellaisesta asiasta.

”Se ei riitä”, Lukas mumisi ja kääntyi poispäin juuri sopivasti ennen kuin olisi joutunut seuraavan sisään astujan tielle.

”Mahtava minä olen täällä!” Gilbert julisti. Ulkona Lovino pyöräytti silmiään ja Antonio naurahti hiljaa.

”Voi…”, Lukas sanoi ja kiroili hieman, ”miksi te kaikki tungette tänne?” Kukaan ei kuitenkaan kuullut häntä sillä Tino oli silti hämmentynyt tilanteesta ja Gilbert oli juuri huomannut Mathiaksen, jonka olisi pitänyt olla syvässä unessa.

”Hei, sinun piti olla kirottu!” hän huudahti ja osoitti miestä sormellaan, ”jotta Tinon olisi pakko opetella taistelemaan mahtavan minun johdolla.”

”Mitä?” Tino ja Lovino sanoivat kumpikin, mutta eri syystä. Tino sanoi sen siksi, ettei ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta suunnitelmasta ja Lovino siksi että hän ei voinut uskoa Mathiaksen olevan hereillä. Hänen viimeinenkin juonensa oli siis epäonnistunut. Myös Lukas näytti yllättyneeltä, mutta hän ei sanonut mitään. Katsoi vain Gilbertiä tavalla, joka ei luvannut hyvää.

”Tuo mies on mahdoton”, italialainen mutisi epätoivoisena ja kiroili hieman perään. Antonio katsoi häntä myötätuntoisesti ja taputti hänen hiuksiaan lohduttavasti.

”Kyllä se siitä”, hän lupasi.

”Minä en halua taistella”, Tino sanoi varmalla sävyllä, jolla olisi komentanut armeijaa helposti, ”enkä opetella taistelemaan. Etsi joku muu.” Gilbert ei näyttänyt edes huomioivan häntä sillä mies oli ilmeisesti hieman näreissään tilanteen ollessa erilainen kuin hän kuvitteli.

”Ei Tinon tarvitse taistella”, Mathias sanoi sängyltä, ”hän on hyvä noin. Hän sentään juuri pakeni siltä pelottavalta mieheltä, joka melkein voitti minut tappelussa!”

”Minä en paen…”, Tino aloitti, mutta Gilbert oli heti tarttunut Mathiaksen sanoihin.

”Jossain on joku, joka voittaa sinut?” hän kysyi innoissaan keskeyttäen toisen miehen, ”missä?”

”Siellä vanhassa linnassa metsän keskellä”, Mathias sanoi ennen kuin kukaan ehti estää, ”noloa myöntää, mutta tilanne oli tosi tiukka ja meillä oli kuitenkin huonot aseet. Uusintaottelu olisi kiva.” Viimeisen lauseen hän sanoi hieman haaveilevalla sävyllä, mutta Gilbertin oli täyttänyt uusi into.

”Mahtavan minun on oteltava sitä miestä vastaan!” Hän julisti ja kääntyi ympäri, ”Antonio, tuo miekkani.”

”Gilbert! Et sinä saa…”, Tino huusi miehen perään, mutta kukaan joukosta ei kääntynyt edes katsomaan häntä, ”voi ei.”

”Voi ei nimenomaan”, Lukas vastasi ja kiroili taas hiljaa. Hän oli kiroillut sinä iltana jo ennätyksellisen paljon ja hänellä oli tunne, että asiat eivät välttämättä menisi parempaan suuntaan.


A/N: Mä meinasin aluksi jättää taikapeilin pois, mutta sitten keksin Puolan. Hän on täydellinen taikapeili. En tiedä, miten se on mahdollista. Ilmeisesti sivuoire alkuperäisestä kirouksesta tai jotain.
Ai niin, tuo ajan kulu meni hieman eritavalla välillä joten tämä tanssiaisilta oli siis sama ilta, kun Mathias kirottiin ja Eirikur vakoili Lovinoa. Varmaan huomasitte senkin jo.

Kuolotar

  • Luonnonlapsi
  • ***
  • Viestejä: 595
  • Juhlatuulella

Toi alku, repesin ihana täydellisesti.
Varmaan ihanaa toimia sovitusnukkena, ihana ilmaus tuo muoti-asiantuntijoiden sota. Mukavinta tuossa on varmasti se kun muut riitelevät siitä mitä puet päälle ja sinulta ei vaivauduta kysymyään yhtään mitään. Voin kyllä hyvin kuvitella kuinka turhautunut olo Tinolla on, kun itse on se joka osallistuu mutta eipä sitten kysytä sitä mielipidettä. :) Tää oli niin söpöä kun Tino ja Berwald tanssi, tosi ihana pari tämä kaksikko<3<3
Ihanaa varmaan tiedostaa että palvelusväki vakoilee, mitä talossa milloinkin tapahtuu. Harmi että tämä ficci on pian ohi, mutta jos kerta jatko-osa on tulossa en murehdi sitä ollenkaan.  :)
Tuo että Feliks unohtaa olevansa taika peili on suorastaan hupaisaa, miten joku voi unohtaa olevansa taikapeili? Eikö se ole jollain lailla paaras juttu  koko kirouksessa jos siinä nyt sellaista voi olla. Toisaalta jos se vie voimaa tai jotain niin ihan ymmärrettävää ettei sitä halua muistaa. Tykkäsin tuosta tavasta miten juoni poikkeaa vahvasti Disneyn versiosta, tämähän käy loppua kohden jännittävämmäksi kuin myös dramaattisemmaksi.


”Ainakaan Feliks ei ole keksinyt ehdottaa mekkoa”, Toris sanoi lohduttavasti hänen vierestään, mutta ikävä kyllä Feliks kuuli juuri sen toteamuksen, vaikka oli jättänyt jo monta muuta huomiotta.

”Mekko! Niinkun tosi loistava idea Liet!” peili huudahti riemastuneena.

”Anteeksi…”, Toris kuiskasi kalvennelle Tinolle pahoittelevasti.
Niin tuo on kyllä erinomainen taito, kuulla siis vain sen minkä itse haluaa kuulla ;D

”Me’dän ei tarvitse tanss’a, jos et halua”, linnanherra totesi. Hän olisi ihan tyytyväinen, jos hän saisi vain jutella Tinon kanssa. Verhojen takana piilossa vaaniva palvelusväki oli varmasti eri mieltä, mutta Berwald välitti enemmän Tinon mielipiteestä kuin heidän.
Ihana ilmaus tuo vaaniva  ;)

”Feliks?” Tino kysyi yllättyneenä. Kukaan ei ollut kertonut hänelle, että Feliksellä olisi mitään erityisiä kykyjä huonojen ideoiden keksimisen lisäksi.

”Luuletko sinä, että minä olen jokin taikapeili?” hän kysyi kynsiään tutkien.

”Itse asiassa, sinä olet”, Toris huomautti ja peili mietti hetken ennen kuin napsautti sormiaan.

”Ai, niin todellakin olen!” hän huudahti riemastuneena, ”kiitos, Liet.” Toris mutisi hänelle jotain siitä, että hänen pitäisi yrittää muistaa edes se, mitä hän itse oli.
Elämän ilot syntyvät pienistä oivalluksista ;)

Kuolotar
Maailma on täynnä houkuttelevia kiusauksia, kykenetkö vastustamaan niitä vai vievätkö ne sinut mukanaan!

Vyra

  • Vieras
Kuolotar: Kiitos! Mä yritin tehdä parhaani, että tämä poikkeaisi tarpeeksi muista versioista, hyvä että onnistuin.

Mun tekisi mieli pantata viimeistä osaa vielä pidempään, mutta en mä pysty. Eli tässä ne tulevat, viimein osa ja epilogi!


12. Osa: Kun kaikki kiroukset murtuvat

Lopulta he seisoivat kaikki linnan pihalla. Tino yritti vieläkin uskotella Gilbertille, että Berwaldia vastaan taisteleminen oli turhaa, mutta mikään ei kääntänyt miehen päätä. Lopulta Tino turhaantui ja lähti juoksemaan sisälle, jotta ehtisi edes varoittamaan ensimmäisenä.

Lukas, Tim, Mathias, Eirikur ja loput muista seurasivat perässä puoliksi siksi että heillä ei ollut parempaakaan tekemistä ja puoliksi uteliaisuutta. Lukas ja Tim silti toivoivat parasta, vaikka tilanne ei näyttänyt mitenkään hyvältä heidän kannaltaan ja kummankin kasvoilla oli synkän vakava ilme.

”Berwald!” Tino huusi syöksyessään sisään linnan ovista. Kaikkialla oli hiljaista ja pimeää, mutta lopulta kynttilä ja teepannu liikahtivat sivupöydällä.

”Sinä tulit takaisin!” Elizabeta huudahti riemastuneena.

”Minä uskoin sinuun kokoajan, mon ami”, Francis sanoi, mutta Tino katsoi heitä kärsimättömästi.

”Missä Berwald on?” hän kysyi, ”tänne on tulossa hullu mies, joka haluaa haastaa hänet. Minun täytyy varoittaa häntä.” Elizabetan ilme vaihtui heti iloisesta järkyttyneeksi.

”Tino”, hän sanoi kuiskaten ja ääni väristen hieman, ”hän vaipui heikkona lattialle pian lähtösi jälkeen.”

”Me emme tiedä, mikä on vialla”, Francis jatkoi, ”mutta hän ei pysty tekemään juuri muuta kuin makaamaan paikallaan.”

”Se johtuu ruususta”, Elizabeta sanoi vielä hiljaa, ”ihan varmasti johtuu. Siinä ei ole kuin yksi terälehti jäljellä. Viimeinen terälehti tarkoittaa, että aika on jo lähes lopussa.” Tino katsoi heitä säikähtäneenä. Hän ei ollut täysin päässyt selville kirouksen yksityiskohdista, mutta sen verran hän tiesi, että ruusu kytkeytyi siihen jotenkin ja luultavasti jotain todella kauheaa tapahtuisi sitten kun aika loppuisi. Tino tunsi outoa kipua sisällään ajatellessaan, että Berwald kuolisi.

”Minun on mentävä hänen luokseen”, hän sanoi ja yritti kuulostaa vahvalta, vaikka hän oli aivan yhtä huolissaan kuin muutkin.

”Hän on tornissaan”, teekannu sanoi ja Tino kääntyi juostakseen sinne. Hän kuuli Gilbertin äänen kauempaa ja pysähtyi vain hetkeksi portaissa.

”Jos pystytte pysäyttämään hänet…”, hän sanoi edes tietämättä, mitä kysyi, mutta Elizabeta ymmärsi ja nyökkäsi vakavana.

”Jätä se minun huolekseni”, nainen lupasi.

>>><<<>>><<<>>>><

”Berwald?” Tino kutsui astuessaan sisään huoneeseen. Hän huomasi ensimmäisenä ruusun, joka ei näyttänyt hohtavan enää yhtään niin paljon kuin viimeksi ja se oikeastaan näytti hyvin kurjalta yhden terälehtensä kanssa. Sitten hän vasta huomasi hahmon, joka makasi lattialla ruusun vieressä liikkumatta. Sydän pamppaillen Tino asteli huolestuneena lähemmäs.

”T’no?” Berwald kysyi heikolla äänellä ja Tino polvistui hänen vierelleen ottaen häntä kädestä kiinni.

”Minä tulin heti takaisin”, hän sanoi hiljaa. Berwald etsi häntä katseellaan ja hetken harhailun jälkeen oudon sameiksi muuttuneet tummansiniset silmät pysähtyivät Tinon mustikanvärisiin. 

”Kaikki h’vin?” hän kysyi ja Tino nyökkäsi.

”On”, hän sanoi, ”anteeksi, että lähdin.”

”Ei s’nun vika”, Berwald sanoi heikolla äänellä ja kohotti kättään sen verran, että pystyi pyyhkäisemään yhden eksyneen kyyneleen pois Tinon poskelta.

”Onpas”, mies vastasi, ”sinä et saisi kuolla.” Hän kuulosti hyvin surulliselta ja hänen otteensa Berwaldin kädestä tiukkeni aivan kuin hän voisi pelkästään sillä pitää miehen elossa. Berwald henkäisi raskaasti ja hetkeksi hänen kasvoillaan viivähti kivun ilme, jonka hän yritti peittää.

”K’rous”, hän sanoi, ”odot’n viisi v’otta.” Alakerrasta kuului hieman meteliä ja jonkun huuto, mutta Tino ei välittänyt siitä eikä Berwald ilmeisesti kuullut.

”Anteeksi”, hän kuiskasi taas, mutta Berwald pudisti päätään.

”Se on h’vä”, hän sanoi, ”kukaan ei ka’paa h’rviötä.”

”Et sinä ole hirviö”, Tino sanoi ja nyt kyyneleet alkoivat virrata vapaammin, ”ja minä kaipaisin sinua. Minä haluaisin oppi tuntemaan sinut paremmin ja ehkä lähteä kiertämään maailmaa sinun kanssasi!” Hän oli kuullut niin paljon tarinoita Berwaldin elämästä ennen kirousta ja hän halusi kokea sen kaiken myös. Mieluiten linnanherran kanssa.

”Tino”, Berwald aloitti, mutta Tino kumartui ja painoi huulensa hänen huulilleen katkaisten sekä miehen sanat, että ajatukset. Se oli epätoivoinen suudelma ja maistui surulta. Sellainen, joka yleensä annettiin rakkaalle silloin kuin kukaan ei tiennyt näkisivätkö he enää koskaan. Se oli myös Tinon ensimmäinen suudelma, mutta nyt hänellä ei ollut aikaa miettiä sitä.

Lasikuvun alla ruusu alkoi loistaa taas kirkkaammin ja sitten se särkyi aivan kuin lattialle tipahtanut lasi.

>><<>>><<<>><<<

”Kuka uskaltaa häiritä meidän rauhaamme?” Elizabeta kysyi uhmakkaana ja Gilbert pysähtyi hetkeksi katsellen etsien ympärilleen. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin tyhjän huoneen ja muutaman hassun esineen siellä täällä, mutta ääni kuulosti siltä, että se tuli jostain aivan läheltä.

”Kuka puhuu?” hän kysyi ja huoneesta kuului hiljaista kolinaa.

”Minä”, sama ääni sanoi nyt aivan miehen jalkojen juuresta ja Gilbert ehti juuri tajuta seisovansa teepannun vieressä, kun kyseinen teepannu kamppasi hänet. Se oli aika ihmeellinen suoritus teepannulta, mutta Elizabetalla oli puolellaan sekä yllätysmomentti että omat taitonsa.

”Noituutta!” mies huusi, mutta se ei pysäyttänyt hyökkäävää teepannua.

><<>>><<><<<

Lukas ja muut olivat viisaasti jääneet seisomaan linnan aulaan pysytellen poissa ongelmista. Kaikki sujuikin loistavasti siihen asti, kunnes Lukas yhtäkkiä ilman mitään varoitusta romahti maahan hengittäen vaivalloisesti. Hän piti silmänsä kiinni ja yritti selvästi kaikin voimin pysyä edes tajuissaan, kun kipu iski häneen. Mathias ja Eirikur tulivat heti hänen tuekseen ja katsoivat veljeään huolestuneena.

”Se murtuu”, Lukas ehti mumista yhteen puristettujen hampaittensa välistä ennen kuin vavahti ja vaikersi hiljaa. Heti sen jälkeen tuntui aivan kuin lämpöaalto olisi kulkenut läpi linnan ja he kuulivat kuinka lumotut ihmiset henkäisivät tai huusivat yllättyneenä saadessaan alkuperäisen hahmonsa takaisin.

Gilbertille yllätys oli vielä suurempi. Hän oli nopeasti menettänyt miekkansa ja yhtäkkiä hän tajusi makaavansa selällään maassa vihainen nainen päällään istuen sen sijaan, että yliluonnollinen teepannu olisi kiusannut häntä. Nainen piti toisella kädellään häntä kauluksesta ja toinen käsi oli valmiiksi ilmaan kohotettuna aivan kuin hän aikoisi lyödä miestä.

Juuri sen Elizabeta tekikin.

”Tämä opettaa sinulle toisten ihmisten koteihin tunkeutumisesta”, hän sanoi voitonriemuisena ja tajusi vasta sitten olevansa taas ihminen. Ensin hän vain tuijotti käsiään hieman järkyttyneenä mutta sitten hän riemastuneena kiljuen nousi ylös nyt tajuttoman miehen päältä ja juoksi muiden luo.

Francis seisoi juuri Arthurin vierellä, kun kirous murtui. Hänen ensimmäinen tekonsa oli tarkistaa, että kaikki tärkeimmät osat olivat tallella ja sitten hän kääntyi ja tarttui lujasti kaksin käsin kiinni toisen miehen päästä.

”Minä odotin viisi vuotta tätä!” hän julisti ja painoi suudelman Arthurin huulille. Mies vastusteli hetken, mutta vaihto sitten mieltään ja syvensi suudelmaa. Myöhemmin hän tietenkin väittäisi sitä vain hetken huumaksi, mutta Francis ei tietenkään uskoisi.

><<<<>><<<

Lukas nousi hieman heiveröisin liikkein ylös lattialta, ja työnsi veljiensä auttavat kädet syrjään. Hän oli kiireessä pukenut talviviittansa päälleen lähtiessään kotoa ja sen turkissomisteinen huppu oli valahtanut hänen niskaansa. Hän ei kuitenkaan korjannut sitä vaan lähti nousemaan portaita ylös.

”Minun täytyy hoitaa yksi asia”, hän sanoi vakavana ja jätti muut odottamaan. Tim katsoi hänen peräänsä selvästi ymmärtäen enemmän kuin muut ja hän nyökkäsi tyytyväisenä.

Tino istui vieläkin lattialla, mutta nyt hän näytti yllättyneeltä. Aikaisemmat kyyneleet olivat silti vielä hänen poskillaan, mutta niitä ei tullut enää lisää. Berwald näytti väsyneeltä, mutta hän nousi hitaasti istumaan eikä näyttänyt enää yhtään siltä että olisi tehnyt kuolemaa. Oikeastaan hän näytti vain voipuneelta ja helpottuneelta aivan kuin olisi juuri toipunut pitkästä taudista.

”Se murtui”, mies sanoi ihmetellen ja vilkaisi kupua, jonka alla ruusu oli ollut mutta joka nyt oli aivan tyhjä, ”kirous. Sinä mursit sen, Tino!” Hän kääntyi ja sulki nuoremman miehen syliinsä. Tino aikoi vastata hänelle ja kysyä selvennystä, mutta ääni ovelta keskeytti hänet.

”Onneksi olkoon”, Lukas sanoi tyynesti astuessaan huoneeseen. Berwald jähmettyi välittömästi ja nousi ylös asettuen suojelevasti Tinon ja Lukaksen väliin.

”Sinä”, hän sanoi tuimasti, mutta Lukas ei värähtänyt.

”Niin, minä”, hän vastasi eikä näyttänyt yhtään huolestuneelta häneen kohdistuvasta uhasta, ”ja kirous on nyt murtunut.” Tino liikahti aikoen mennä veljensä luo, mutta Berwaldin käsi pysäytti hänet.

”Älä”, mies sanoi, ”hän on kamala noita.” Tino katso kumpaakin miestä kummastuneena. Kyllähän Lukas välillä oli hieman töykeä ja teki erikoisia asioita, mutta kamalaksi noidaksi kutsuminen oli kyllä hieman liioiteltua.

”Hän on minun veljeni”, hän lopulta sanoi ja nyt Berwald oli vuorostaan kummastunut. Hän katsoi tarkasti kumpaakin miestä etsien yhdennäköisyyttä. He kumpikin nyökkäsivät vahvistaen tiedon.

”Minä en pidä suvustasi”, Berwald lopulta vastasi Tinolle muistaen silti myös kohtaamisensa Mathiaksen kanssa, ”sinun on varmasti adoptoitu.”

”Eikä ole”, Tino tokaisi ja risti käsivartensa vihaisesti, mutta Lukas nyökkäsi.

”Itse asiassa”, hän sanoi, ”hän on vaihdokas. Alkuperäinen Tino muistutti liikaa Mathiasta, joten vaihdoin hänet peikkoäidin kanssa hyvätapaiseen lapseen.”

”Lukas!” Tino huudahti.

”Tai sitten en”, Lukas jatkoi tyynesti, ”kuitenkin, toivon että sinä olet nyt oppinut läksysi, Berwald. Minun ei huvita kirota ketään enää.” Berwald nyökkäsi lyhyesti silti katsoen noitaa epäillen, mutta Tino vilkaisi veljeään yllättyneenä.

”Se olit sinä, joka kirosit tämän linnan?” hän kysyi ja pieni vihainen vivahde sekoittui hänen ääneensä, ”miksi?” Lukas mietti hetken vastausta ja kohautti sitten olkapäitään pystymättä antamaan mitään totuutta parempaa.

”Minä olin hyvin vihainen”, hän selitti edes yrittämättä silottaa tekoaan, ”se tapahtui viisi vuotta sitten hyökkäyksen jälkeen. Sinä muistat sen?” Hetkeksi Tinon ote Berwaldin kädestä tiukkeni ja hän nyökkäsi. Hän muisti liian hyvin ja liian selkeästi.

”Mutta miksi?” hän kysyi vaatien vastausta. Hän ei kyennyt ymmärtämään, miksi hänen oma veljensä olisi tehnyt näin ilkeän kirouksen ja kohdentanut sen niin moneen ihmiseen.

”Koska, jos hän”, Lukas osoitti Berwaldia, ”olisi tullut auttamaan, sinun ei olisi tarvinnut taistella.” Tino hätkähti hieman kuullessaan sen. Hänen veljensä oli siis todellakin kironnut jonkun hänen takiaan ja vienyt asiat todella niin pitkälle. Berwald katsoi häntä anteeksi pyytävästi, vaikka Tino ohikiitävän hetken pelkäsi että mies olisi hänelle vihainen.

”Anteeksi”, mies mumisi, mutta Tino pudisti päätään.

”Minä tein oman valintani”, hän sanoi ja hymyili hieman, ”olisin varmaan taistellut, vaikka olisitkin tullut.”

”Mutta olisin voinut suojella sinua”, Berwald vastasi ja hipaisi sormillaan Tinon kasvoja.

”Sinä voit tehdä sen tästä eteenpäin”, Tino lupasi ja painoi pienen suudelman miehen poskelle. Suunnitelma kuulosti tarpeeksi hyvältä myös linnanherran mielessä ja hän vannoi hiljaa mielessään suojelevansa Tinoa aina sen jälkeen.

He kääntyivät katsomaan Lukasta, mutta mies oli jo hävinnyt jättäen heidät kahden.


Epilogi: Ja he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti

Kirouksen purkautuminen aiheutti tietenkin paljon hämminkiä ja meni hetki ennen kuin kaikki olivat kokoontuneet juhlasaliin, joka oli ainoa tarpeeksi tilava paikka kaikille olla yhtä aikaa. Arthur yritti pitää järjestystä yllä ja varmistaa, että kaikki olivat varmasti vaihtaneet hahmoaan ja olivat kunnossa. Francis hiippaili hänen perässään ja varasti suudelman aina kuin vain pystyi. Hän oli pelottavan hyvä siinä.

Tinon ja Berwaldin saapuessa paikalle Gilbert oli yllättäen ensimmäinen, johon he törmäsivät.

”Gilbert”, Tino sanoi sekä tervehdyksenä että varoituksena. Berwald oli nyt paljon paremmassa kunnossa, mutta Tino ei kuitenkaan halunnut tappelua. Riidan haastamisen sijaan Gilbert kuitenkin vain virnisti.

”Tino”, hän sanoi, ”mahtava minä olen löytänyt uuden oppilaan!” Tino katsoi häntä kysyvästi ja silti hieman varuillaan.

”Et siis tarvitse minua enää?” hän varmisti ennen kuin alkaisi juhlia. Gilbert nyökkäsi.

”Suret varmasti, mutta olen löytänyt erään joka on jopa sinua lahjakkaampi. Hän melkein löi mahtavan minun”, Gilbert hieman väritti tarinaa sillä mustelma hänen silmänsä ympärillä kertoi selvästi, että Elizabeta ei ollut vain melkein lyönyt. Gilbertiltä oli mennyt viisi minuuttia toeta sen iskun jälkeen.

”Ja kuka tämä onnekas on?” Tino kysyi ja Gilbert yllättävä kyllä epäröi hetken, muttei kuitenkaan huomannut pientä sarkastista vivahdetta yhden tietyn sanan kohdalla.

”En tiedä”, mies lopulta myönsi, ”en ehtinyt kysyä nimeä, mutta hän on erittäin tulisieluinen nainen.”

”Ah, se oli varmasti Elizabeta”, Tino sanoi ja lisäsi sitten hetken mietinnän jälkeen, ”hän on varmaan keittiössä.” Gilbert virnisti ja katosi nopeasti Tinon osoittaman suuntaan.

”Yksi huoli vähemmän”, Tino mutisi päätään pudistaen ja Berwald murahti myöntävästi hänen vierellään. Jonkun muun kohdalla hän olisi ollut huolestunut, mutta Elizabeta luultavasti pärjäisi loistavasti Gilbertin kanssa. Oikeastaan hänen kävi enemmän sääliksi Gilbertiä, joka ei selvästikään osannut aavistaa, mikä häntä odotti.


Tim oli nopeasti löytänyt sisarensa ja suostutteli tätä juuri lähtemään mukaansa. Ilmeisesti keskustelu oli käyty aiemminkin, koska Emma pisti hyvin tottuneesti vastaan huolimatta siitä, että oli ihmishahmoinen ensimmäisen kerran viiteen vuoteen.

”Anteeksi, sir”, tuntematon ääni keskeytti kiistelyn. Tim kohotti katseensa ja näki vaalean ryhdikkään miehen, joka kantoi käsivarsillaan hymyilevää suloista lasta.

”Niin?” kauppias kysyi ja mies rykäisi kerran ennen kuin jatkoi.

”Ymmärsin, että tiedät taikuudesta”, hän totesi virallisella sävyllä, joka näytti olevan hänelle kaikkein luontevin, ja vilkaisi lasta sylissään, ”voitko perua tämän kirouksen? Annan mitä vain paitsi esikoislastani.”

”Miksi kaikki edes kuvittelevat, että minä haluan lapsia?” Tim kysyi itseltään, ”mitä minä edes tekisin joukolla kurittomia kakaroita?” Hän keskittyi kuitenkin hetken katselemaan miehen kantamaa lasta tutkivasti ja lapsi katsoi takaisin yhtä tutkivasti.

”Käänteinen ikäkirous”, mies lopulta totesi päästyään selville kirouksen tyypistä, ”kiehtovaa. Lukas?”

”Ei ole minun tekoni”, Lukas vastasi edes nostamatta katsettaan. Kaiken riemun keskellä kukaan ei yllättävä kyllä ollut huomannut noitaa ja Lukas todellakin aikoi pysyä näkymättömissä. Hän olisi muutoin häipynyt paikalta ajat sitten, mutta hän halusi varmistaa, että Tino oli todellakin kunnossa.

”Harmi”, Tim totesi, ”tuon tyypin voi perua vain se, joka langettikin sen. Todella vahva.” Lasta kantava mies näytti lannistuneelta, mutta piti kuitenkin ryhtinsä.

”Eli minun täytyy vain löytää se noita”, hän mutisi ja vilkaisi sitten lasta oudon hellästi, ”ei hätää, Feli, sinä tulet vielä normaaliksi.”

”Itse asiassa”, toinen vieras ääni sanoi ja Vlad astui esiin väkijoukosta, ”se olin minä!” Hän virnisti, vaikka oli oikeasti aika tiukassa tilanteessa. Ludvig, joka tunnisti noidan samaksi, joka oli vuosia sitten hiipinyt linnaan, astui uhkaavasti eteenpäin valmiina nappaamaan miehestä kiinni.

”Hei, minä noudatin vain määräyksiä”, Vlad sanoi puolustelevasti.

”Kenen?” Ludvig kysyi, mutta yhtäkkiä Feli alkoi kiemurrella hänen sylissään.

”Fratello!” hän huudahti riemastuneena ja heilutti kättään veljelleen. Ludvigin silmät siristyivät heti epäilevästi ja hän katsoi vähän matkan päässä seisovaa Lovinoa pitkään. Hän oli tavannut Felin veljen vain muutaman kerran, mutta hänellä oli sitkeä mielikuva siitä, että Lovino ei ollut kaikkein kunniallisin kansalainen.

”Et kai sinä…?” hän kysyi ja sai vihaisen katseen osakseen.

”Entä jos teinkin”, Lovino tokaisi, ”se oli ainoa keino saada hänet eroon sinunlaisesta perunapäästä!” Ludvig katsoi takaisin yhtä vihaisesti, mutta Emma oli se joka avasi suunsa.

”Sinä kiroutit oman veljesi, jotta hän ei voisi olla rakkaansa kanssa?” nainen kysyi järkyttyneenä, ”miksi ihmeessä? Se on alhaista.” Lovino kiemurteli hetken hänen katseensa alla ja kuunteli kuinka muut myöntyivät Emman sanoihin.

”Hyvä on”, italialainen lopulta sanoi paineen alla ja koska selvästikään hänen suunnitelmansa ei ollut toiminut kovin hyvin, ”Vlad, pura se.”

”Selvä”, mies sanoi ja napsautti virnistäen sormiaan. Yhtäkkiä Ludvigilla oli syli täynnä italialaista.

”Ludvig!” Felin aikuisversio huudahti iloisena ja selvästi täysin vahingoittumattomana kirouksen jäljiltä, ”minulla oli niin ikävä sinua!” Hän hieroi kasvojaan miehen kasvoja vasten ja Ludvig taputti hänen selkäänsä hieman hämmentyneenä. Lovino katseli sitä hetken, mutta lähti sitten pois paikalta jupisten itsekseen.

”Ei hätää, Lovinito”, ääni sanoi yhtäkkiä hänen vierestään aivan kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa, ”minä olen täällä sinua varten.” Lovino vilkaisi hymyilevää miestä, mutta hänen katseensa ei ollut enää yhtään niin töykeä kuin ennen. Hän näytti oikeastaan vain hieman väsyneeltä.

”Kuka sinä edes olet?” italialainen kysyi ja Antonio räpäytti hämmentyneenä silmiään ennen kuin hymyili nolona.

”Minä taisin unohtaa esittäytyä”, hän sanoi pahoitellen ja kumarsi sitten syvään Lovinon edessä, ” Antonio Fernández Carriedo palveluksessasi.” Lovino tuijotti häntä, mutta tällä kerta yllättyneenä.

”Sama Antonio Fernández Carriedo, joka seilasi seitsemän meren halki ja upotti yksin kokonaisen armadan?” hän lopulta kysyi ja Antonio nyökkäsi.

”Ah, Lovinito on kuullut minusta”, hän totesi hymyillen.

”Sama, joka löysi nuoruuden lähteen, mutta päätti olla juomatta, koska se olisi ollut huono idea? Sama, joka varasti kuningattaren kaikki jalokivet ja myi ne sitten takaisin ylihintaan? Sama, joka keräsi omaisuuden ja antoi sen sitten kokonaan pois?” Lovino jatkoi ja Antonio nyökkäsi joka kerta.

”Minä olin aika hurja nuorempana”, hän totesi hiuksiaan sekoittaen ja kuulostaen hieman nololta. Oikeastaan kaikesta tästä ei edes ollut niin kauan, koska hän oli tullut kylään vain kolme vuotta sitten ja liittynyt nopeasti muutama vuosi aiemmin ilmestyneen Gilbertin seuraan. Oikeastaan, kun enemmän ajatteli, myös Francis oli saapunut paikalle samoihin aikoihin Gilbertin kanssa. Lovino ei kuitenkaan tiennyt tätä, joten hän vain katsoi vieressään seisovaa miestä vielä hetken pitkään ja kääntyi sitten ympäri.

”Selvä”, hän totesi ja lähti kävelemään. Antonio seurasi hymyillen hänen perässään ja hivutti sitten vaivihkaa kätensä hänen käteensä.

><<>>>>><<<>>>

Kaikkien onneksi elämä alkoi palautua normaaliksi suhteellisen nopeasti. Mathias ja Tim lähtivät tekemään taas matkojaan kevään saapuessa, mutta Emma sai tahtonsa läpi ja pysyi linnassa. Gilbert keskittyi kiusaaman Elizabetaa, joka vastasi täysin samalla mitalla. Francis sanoi, että he päätyisivät vielä yhteen ennen seuraavaa talvea, mutta monien oli vaikea uskoa sitä. Lovino ja Antonio katosivat kumpikin samana yönä kun kirous murtui, mutta kuukausia myöhemmin linnan väki kuuli mielenkiintoisia uutisia, jotka eivät voineet kertoa muista kuin heistä.

Lukas ja Eirikur jatkoivat elämäänsä mökissään kuten normaalisti, mutta Tino vietti lähes yhtä paljon aikaa sekä veljiensä että linnanherran kanssa. Myös Lukas ja Eirikur olivat tervetulleita linnaan, kunhan Berwald oli ensin hieman leppynyt noidalle. Palvelusväki oli yhtä sekopäistä kuin aiemminkin ja se oli samalle sekä helpotus että hieman harmillista. Ainoa selkeä muutos oli se, että Arthur ilmoitti haluavansa eläkkeelle, vaikka hän oli vielä aivan nuori, ja jätti omat tehtävänsä Elizabetan vastuulle. Muutama päivä Arthurin lähdön jälkeen myös Francis katosi aivan yhtä ihmeellisesti kuin oli alun perin linnaan tullutkin kuusi vuotta sitten. Elämä linnassa rauhoittui sen jälkeen hieman, mutta onneksi paikalle loisimaan jäänyt Gilbert toi iloa ja sekasortoa muiden elämään.

Berwald ja Tino pitivät huolen, että linnan elämä alkoi sujua normaalisti, ja sitten eräs aamu he pakkasivat kevyen repun kummallekin, ottivat kaksi hyvää hevosta mukaansa ja lähtivät etsimään seikkailuja.


A/N: Kyllä. Norja oli tämän kaiken takana! Nyt kaikki ne jotka epäilivät/arvasivat voivat ottaa toisen keksin ja olla iloisia, jos arvasi motiivinkin, saa kolme keksiä. Ne jotka eivät arvanneet, te voitte yrittää sitten jatko-osassa. Siinäkin on hämäriä tyyppejä.
Mä meinasin ensin pidentää tuota Italian kirousta, mutta se tuntui sitten turhalta. Tarkoitus oli kuitenkin vaan saada Lovino paremmin esiin lopussa ja sehän toimi ihan kivasti. Ehkä hieman hätäinen osio, mutta kaikkea ei voi saada.
Espanjakaan ei sitten ollut turha tyyppi. Hän pääsee kunnolla loistamaan jatko-osassa, mutta minusta oli niin kiva kirjoittaa hänelle piraattielämä taustalle.
Nyt saa sit nakella niillä esineillä.

Menolly

  • ***
  • Viestejä: 34
Jee! Nyt kun se on loppu, vihdoinkin jaksan kommentoida  :-[
Se oli tosi ihana <3 (Tosi fiksua ja filmaattista. Mä en vaan osaa tätä lajia) 

Roolitukset oli kivasti valittu. Ehdoton suosikkini oli Francis-kyntelikkö. Nerokasta.
Gilbert-Gaston kuulosti ensin hieman oudolta, mutt hyvinhän se toimi (Mulla on muuten lopusta epäilys, että Eliza hakkaa Gilbertin mennen tullen) Lovinon mafia oli hieno, Romania on kanssa yksi suosikkihahmoistani (No, melkein kaikki on kivoja. Paitsi USA >.<) Myös Valko-Venäjä on jännä hahmo. Siitä jos kirjottais, sais kaikenlaista... Tota noin, syvällistä kehitellyksi.

Antonion merirosvonuoruus kuulosti hienolta, niin hurja heppu ett Lovinokin tunnisti nimen. Ja niistä kahesta on tulossa jatko-osakin ^^
Ja suosikkihahmoista vielä Kauppias-Hollanti <3 Niin hieno heppu.

A/N: Eikö Hollanti olekin kova jätkä?

Ehdoton suosikkikohtani :D Hollanti on cool. Jei, mä sain hei kolme keksiä :'D Ei kannata suututtaa Norjaa, käy huonosti.

Nyt en ehdi enempää, menen uimaan!

Menolly

Kuolotar

  • Luonnonlapsi
  • ***
  • Viestejä: 595
  • Juhlatuulella
Loistava lopetus olen haltioissani ;D
 
Jei, sain kolme keksiä.

Tuo Tinon ja Berwaldin kohtaus jotenkin tuli kamalan surullinen olo, mutta loppuakohden se oli todella liikuttava ja ihana kohtaus.
Noniin, Elizabeta oli aivan ihana kun meni pidättelemään Gilbertiä, ja Gilbertin reaktio oli todella mahtava. Tämä parivaljakko on humoristinen ja aina jotenkin  ihana. Berwald sai normaalin puhetapansa takaisin, henkilkohtaisesti en osaa päättää kumpi tyyli sopii minusta hänelle paremmin.  Tämän loppu Epilogi jätti sopivan tien jatko-osalle, ja odotan kyllä innolla että pääsen sitä lukemaan. :)
Tykkäsin tarinassa esiintyvistä hahmoista heille sopi todella hyvin nämä roolit, ja mukavaa lukemista oli se ettei kukaan ollut "paha" täydestään vaan oli se motiivi jonka vuoksi niin toimi. Tässä oli myös mukavan onnellinen loppu  :D

”Et sinä ole hirviö”, Tino sanoi ja nyt kyyneleet alkoivat virrata vapaammin, ”ja minä kaipaisin sinua. Minä haluaisin oppi tuntemaan sinut paremmin ja ehkä lähteä kiertämään maailmaa sinun kanssasi!” Hän oli kuullut niin paljon tarinoita Berwaldin elämästä ennen kirousta ja hän halusi kokea sen kaiken myös. Mieluiten linnanherran kanssa.

”Tino”, Berwald aloitti, mutta Tino kumartui ja painoi huulensa hänen huulilleen katkaisten sekä miehen sanat, että ajatukset. Se oli epätoivoinen suudelma ja maistui surulta. Sellainen, joka yleensä annettiin rakkaalle silloin kuin kukaan ei tiennyt näkisivätkö he enää koskaan. Se oli myös Tinon ensimmäinen suudelma, mutta nyt hänellä ei ollut aikaa miettiä sitä.

”Minä en pidä suvustasi”, Berwald lopulta vastasi Tinolle muistaen silti myös kohtaamisensa Mathiaksen kanssa, ”sinun on varmasti adoptoitu.”

”Eikä ole”, Tino tokaisi ja risti käsivartensa vihaisesti, mutta Lukas nyökkäsi.
En yhtään ylläty että Berwald tuli tähän johtopäätökseen vaikkei se nyt pidäkään paikaansa.


”Ymmärsin, että tiedät taikuudesta”, hän totesi virallisella sävyllä, joka näytti olevan hänelle kaikkein luontevin, ja vilkaisi lasta sylissään, ”voitko perua tämän kirouksen? Annan mitä vain paitsi esikoislastani.”

”Miksi kaikki edes kuvittelevat, että minä haluan lapsia?” Tim kysyi itseltään, ”mitä minä edes tekisin joukolla kurittomia kakaroita?” Hän keskittyi kuitenkin hetken katselemaan miehen kantamaa lasta tutkivasti ja lapsi katsoi takaisin yhtä tutkivasti.
Tuota minäkin olen miettinyt pitkin ficin kulkua.


”Et kai sinä…?” hän kysyi ja sai vihaisen katseen osakseen.

”Entä jos teinkin”, Lovino tokaisi, ”se oli ainoa keino saada hänet eroon sinunlaisesta perunapäästä!” Ludvig katsoi takaisin yhtä vihaisesti, mutta Emma oli se joka avasi suunsa.

”Sinä kiroutit oman veljesi, jotta hän ei voisi olla rakkaansa kanssa?” nainen kysyi järkyttyneenä, ”miksi ihmeessä? Se on alhaista.” Lovino kiemurteli hetken hänen katseensa alla ja kuunteli kuinka muut myöntyivät Emman sanoihin.
Tiesin että tämän aiheutti Lovino<3<3,
Maailma on täynnä houkuttelevia kiusauksia, kykenetkö vastustamaan niitä vai vievätkö ne sinut mukanaan!

Slytherin cat

  • Vieras
Tervehdys! Neiti minä-olen-laiska ilmaantuu tänne kommentoimaan!
Ja koska oikeasti nyt laiskottaa, totean yksinkertaisesti vain, että: <3 Ihana.
Ja epäilykseni osui oikeaan! Norja-pahis... Motiivia en arvannut.. (en muuten edes yrittänyt.....)

Yritetäänpäs nyt jotain... Repeilin tuolle esikoispoika-jutulle... Jotenkin se kuulostaa huvittavalle juuri näitten henkilöitten sanomana, mitkä sen sanoivatkin.

Norja. <3

Norja. <3

Norja. <3

Norja.. <3 *kuolausta*

Ja tästä sitten kaikki selviääkineikumitäentajuaitsekkäänlaiskottaamorjens.

Questacia

  • ***
  • Viestejä: 25
Tämä on yksi niistä ficeistä, jonka vuosi sitten luin vaikka kesken olikin. Ihan mahtavaa että oot palannut takasin ja tämänkin loppuun asti jatkanut!

Luin tämän yksi päivä uudestaan yhteen pötköön. Oli niin ihana, ei voinut lopettaa kesken! :D Kaikki hahmot on ollut ihan mahtavia, varsinkin Hollanti, joka nyt aika paljon kehuja onkin jo saanut. Ihan syystä. Turhan usein se jää ihan varjoon tai on maksimissaan se outo ruohonpolttaja. Mun headcanonissa se on Tanskan ja Preussin parhaita kavereita! :D Tämän lisäksi on myös hauskaa, että Romania oli mukana! Vaikkakin vähän pienemmässä roolissa, niin kuitenkin.

Ihanasti sait tähän mukaan myös Kaunottaren ja hirviön fiiliksen. Varsinkin alkupuolella se oli todella voimakas, mutta silti mukana myös Hetalia -häsellystä ja tietty sun omaa jälkeäs.

Hah, mäkin sain kolme keksiä! Tosin aluksi epäilin vahvasti Valko-Venäjää, mutta sitten hän olikin Lovino -jengiläinen (mikä on muuten ihan ylisöpö jengi :3), joten täytyi keksiä uusi epäilty.

Täytyypä vielä ihmetellä yhtä asiaa. Miten ihmeessä sä saat yhteen ficciin mukaan niin monta paritusta ja vielä niin täydellisinä?! Esimerkiksi nyt vaikka FrUK, LietPol ja jopa DenNor (vaikka ne nyt veljeksiä onkin, mutta silti! Sitä mä tässä ihmettelenkin että miten joku pystyy :D)
Wer fremde Sprachen nicht kennt, weiß nichts von seiner eigenen.
~ Johann Wolfgang von Goethe

Saphira

  • ***
  • Viestejä: 304
  • One Last Time
Jälleen upea ficci sinulta. En ole varma, olenko koskaan edes katsonut Kaunotarta ja hirviötä, vaikka juonen pääpiirteittäin tiedänkin. :S

Tässä ficissä Tanska/Mathias oli niiiin paras. :D Hurmaavakin on hyvä sana kuvailemaan häntä. Eli tykkäsin todella paljon tavastasi kuvailla häntä sekä muita hahmoja. Berwaldin ja Tinon suhteen kuvailu ja kehitys oli toteutettu hienosti.

Pidin myös siitä, kun hahmoja oli paljon ja jouduin samalla opettelemaan valtioiden ihmisnimiä :D

Sinun versiosi Timistä oli mielenkiintoinen ja todella hyvä, tekisi oikein mieli päästä näkemään, mitä kaikkea hänen varastoistaan löytyy. :D
Sé onr sverdar sitja hvass!