Kirjoittaja: Lila
Paritus: Millicent/Pansy
Tyylilaji: romance, draama
Ikäraja: S
Vastuuvapaus: Pansy ja Millicent ovat Rowlingin omistamia hahmoja, kirjoittelen heistä vain omaksi huvikseni ilman toivettakaan palkkiosta (tai no, toki kommentit ovat palkkioita, jos niitä satun saamaan).
Periksiantamattomat
Suuri siniharmaa kukkakoriste hiuksissasi näyttää terhakalta ja korostaa harmaiden suurten silmiesi tummaa katsetta. Katsetta, jonka luot minuun melkein kyllästyneesti. Tiedänhän minä, että sinä et pidä kiertelystä ja salailusta. Mutta minä en ole valmis vielä kertomaan. Tiedän hyvin mitä sinä ajattelet siitä: etten halua sinua.
Istut sohvaryhmän vastakkaisella puolella ja miltei hapan katseesi pyyhkäisee välillä minun suuntaani. Kasvottomaksi massaksi muuttunut joukko ympärillämme huutaa ja metelöi, ilo on ylimmillään. Mutta sinä vain hörppäät kyllästyneesti lasistasi hienointa tonttuviiniä, sitä ainoaa merkkiä, jota sinä suostut juomaan.
Oma katseeni mulkoilee alta kulmain muuta joukkiota, kuitenkaan näkemättä tarkasti muita kuin sinun nyrpeät kasvosi, jotka pomppaavat muiden kasvojen seasta selkeästi. Hetkeksi katseemme kohtaavat ja syytöksesi alkavat taas kiehumaan ihoni alla. En voi kuin nousta ylös, yrittäen hillitä itseni, mutta pöydälle lyömästäni korkeajalkaisesta viinilasista läikkyy silti pöydälle. Minusta välittämätön ilakointi ja räkänauru kaikuvat huoneessa, kun poistun hermoni rippeitä keräillen ulos, pimeään yöhön ja vajoan talon eturappusille jaksamatta jatkaa kotiin tai minnekään muualle. Ehkä toivoen, että seuraisit minua ja sanoisit antavasi periksi, voivasi odottaa vielä.
Ja sinä tulet, lopulta, kylmän purressa minuun, ajatellessani kymmenennen kerran, että pitäisi jo lähteä, sinä astut ovesta ja jäät seisomaan yläpuolelleni, niin että istun jalkojesi juuressa. Pitelet edelleen viinilasia kolmen sormesi varassa hienostuneesti ja katsot minua nenänvarttasi pitkin.
”Millicent”, lausut äänellä, joka on lattea ja tyhjä tunteista.
”Pansy?” huokaan saavuttamatta samanlaista viileyttä.
”Tiedät kyllä mitä.”
”Sinäkin tiedät.”
Kumpikaan ei luovuta tänä yönä. Istut lopulta viereeni, mutta se rako välillämme, se vihastuttaa minua. Miksi olet aina niin itsepäinen? Tai ehkä vika on minussa. Ehkä olen pelkuri.
Siniharmaa kukka hiuksissasi nytkähtää hennosti kun kallistat päätäsi taakse ottaaksesi viimeisen hörpyn. Lasisi on nyt tyhjä ja sormesi silittää hajamielisesti sen pitkää jalkaa. Ilmeesi on sulkeutunut, nyrpeä, kun tuijotat eteenpäin silmissäsi periksiantamaton katse.
Kuinka kauan istumme siinä? Minusta alkaa tuntua, ettei koko kiistassa ole järkeä.
Se on minun vuoroni antaa periksi. Saat aina tahtosi läpi. Kuron tilan väliltämme umpeen, mutta sinä et ole huomaavinasikaan. Kosketan sinua kokeilevasti, mutta et edelleenkään liiku. Kiedon sormeni suuren siniharmaan kukan ympärille hiuksissasi ja vedän sen hitaasti pois. Hiuksesi heilahtavat alas hartioillesi ja nyt sinä katsot minua, silmissä ymmärtämätön tuijotus ja suu tiukkana viivana.
”Hyvä on”, huokaisen, ”Hyvä on.”
Ilmeesi on sekunteja kuin sitä samaa kiveä, jota se on ollut koko päivän, mutta sitten se alkaa sulaa. Löydän nopeasti poskesi, hipelöin sitä sormellani ja vedän kasvojasi lähemmäs. Syvän huokauksen karattua huuliltani ne löytävät sinun huulesi, jotka jo taipuvat voitonriemuiseen hymyyn.
