Nimi: Ihmismieli on ihmeellinen
Kirjoittaja:minä, eli offcorse
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Draama/angst
Yhteenveto: Kertoja taistelee oman mielensä ja muistinsa kanssa.
Varoitukset : Sukellus ihmismieleen, ei tosin pitäisi ahdistaa..
A/N: Jostakin tämä kumpusi, perustuu osittain omakohtaisiin kokemuksiin.
Makaan huoneeni lattialla ja tuijotan kattoa. En tiedä miksi makaan kylmällä lattialla selkä ikävästi kirjan kulman päällä. Koetan muistella, mutten saa yhdestäkään ajatuksesta kiinni. Ne liukuvat ohitseni, luikertelevat pakoon. En kykene muistamaan, mitä viimeisen kymmenen sekunnin aikana oli tapahtunut. Miksi olin heittäytynyt lattialle? Tunnen kyynelten tunkeutuvan silmäluomieni alta, ja taistelen ajatuksiani vastaan. Ne ovat kuitenkin liian voimakkaita. Ne tanssivat piirissä ja iskeytyvät tajuntaani väläyksinä. En jaksa enää vastustaa.
Hipaisit hiukset kasvoiltani ja kuivasit kyyneleeni. Nostit minut syliisi ja puristit rintaasi vasten. Osoitit taivaalla olevia tähtiä, nimesit ne yksitellen. Otava, Pohjan kruunu, Lyyra, Kassiopeija...
Olit poissa. Syyslehdet putoilivat. Istuin ikkunalaudalla poski viileää ikkunaa vasten. Kuvittelin tuntevani sydämesi lyönnit. Kuvittelin sinut vierelleni. Kuvittelin ihosi tuoksun.
Kylmä vesi valui kasvojani pitkin ja sekoittui kyyneleihini. Pesin punaisuutta ja turvotusta pois kasvoiltani, ennen kuin menisin takaisin historian tunnille. Käsittelimme Napoleonia. Hän oli esikuvasi.
Siivosin työpöytäni laatikoita ja löysin piirustuksen. Siinä oli kaksi tikku-ukkoa ja sydän.
Kun mieleni vihdoin lopettaa diasarjan esittämisen, nousen ylös, kävelen lavuaarin luo ja kuivaan kasvoni. En saa olla näin heikko. Täytyyhän minun kyetä itse hallitsemaan mieltäni. Minähän olen älykäs ja itsenäinen, en antaisi yhden sinun tuhota elämääni. En, vaikka se olisi kuinka vaikeaa tahansa. En vaikka sinä... niin mitä? Mitä sinä olit tehnyt? Joudun paniikkiin, enkä muista enää. Mitä sinä olit tehnyt? Pakkohan minun on muistaa. Miksi? Minne olit mennyt? Hyvä Jumala, auta. Ei tämä ole mahdollista, minähän olen älykäs ihminen. En ole heikko. Minä voin ajatella mitä haluan. Muistan kyllä aivan varmasti mitä sinä... Tuijotan peiliin. Olenko tuo minä? Kuka minä olen ja missä sinä olet?
Satoi kaatamalla, ja me juoksimme nauraen puiston läpi kotiin. Pitelit takkiasi meidän molempien päiden päällä ja lauloit epävireisesti "sataa, sataa, ropisee".
Makasin kippurassa peiton alla. Itkin ja ikävöin sinua. Vihasin sinua. Miksi olit jättänyt minut, hylännyt ypöyksin täysin varoittamatta?
Istun bussissa ja joku pyytää päästä viereeni istumaan. Nostan laukkuni pois tuolilta ja vilkaisen kelloa. En muista enää mitä se näytti. En muista miten olin päätynyt tänne. Pinnistelen hetken, koetan saada selvää ajatuksistani. Lopulta saan mieleeni sumeita kuvia. Niitä kaikkia peittää himmennetty lasi ja välissä on pitkiä mustia aukkoja. Kävelen rappuja alas... lukitsen kotioven... meinaan astua koirankakkaan... leimaan lipun... Koetan muistella viime päivien tapahtumia. Tuntuu, kuin olisin jonkun toisen pään sisällä, kuin katsoisin jonkun toisen muistoja. Onko tämä kaikki tapahtunut minulle?
Äiti halasi minua. "Sinä kestät kyllä, sinä olet voimakas." Itkin hillittömämmin. Minä olin rakastanut sinua niin syvästi, kuin kuusitoistavuotias sydämeni vain pystyi rakastamaan.
Sinä annoit minulle vauhtia keinussa. Nauroimme, ostimme jäätelöt, olimme kahden, vain sinä ja minä. Olin kunnioittanut sinua, luottanut sinuun, uskonut sinua. Miten pystyit jättämään minut, mikset tullut takaisin ja sanonut, että kaikki oli ohi, että kaikki oli taas niinkuin ennen.
Istun kivimuurin päällä. Polvessani on naarmu ja sitä kirvelee. Mistä tuo ruhje tuli? Missä olen? Miksi istun tässä? Alan itkeä toivottomana. Sisälläni kaksi ääntä riitelee taas. En jaksa kuunnella niitä. "Kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää." " Ai miten niin ei ole mitään hätää? Olen yksin, täällä on pimeää ja kylmää, enkä tiedä missä olen." "Ajattele järkevästi. Kyllä sinä tiedät missä olet. Anna itsellesi lupa ajatella." "En halua. En halua ajatella. En halua muistaa. En halua elää." "Ota itseäsi niskasta kiinni. Ryhdistäydy, äläkä paru kuin pikkuvauva!" "En tiedä kuka oikeasti olen. En jaksa enää." Hiljaa helvetin helvetin helvetti! Huudan niin lujaa kuin jaksan. Äänet vaikenevat. Minua pelottaa.
Sanoit rakastavasi minua eniten koko maailmassa. Minäkin rakastin sinua. Jos rakkaus voi satuttaa näin paljon, en halua rakastaa.
Muistan siis, että rakastimme toisiamme.
Sinä satutit minua enemmän kuin uskoin olevan mahdollista. Muistot satuttavat minua, ne ovat kuin merisuolaa haavoissani. En halua muistaa.
En siis halua muistaa? Päätinkö siis vain olla muistamatta?
Sinä hylkäsit minut.
Makaan sängyssä ja tuntuu kuin olisin tulessa. Joka paikkaan koskee, enkä pysty liikuttamaan kipsattuja käsiäni. Missä olen? Mitä minulle on tapahtunut. Kuulen tutun äänen jostain läheltä. Se on äitini. Hän puhuu jonkun kanssa. Tavuista muodostuu sanoja, sanoista lauseita.
"Miksi hän teki näin? Miksi hän hyppäsi alas?"
"Joskus ihmiset tuntevat niin suurta tuskaa, etteivät näe muuta vaihtoehtoa."
"Mutta hän on fiksu ja lannistumaton tyttö. Hän kesti jopa isänsä kuoleman. Hautajaisten jälkeen hän ei koskaan edes itkenyt."
"Ihmismieli on ihmeellinen. Joskus tunteet ovat niin syvällä ihmisen sisällä."
Minuun sattuu enemmän kuin koskaan aiemmin. Murtuneita raajojani särkee, kylkeäni pistää, maistan veren maun suussani. En huomaa enää ruumiini kipuja, niin paljon minuun sattuu. Muistot tulevat takaisin. Hyökyaalto pyyhkäisee sisälläni ja muistan taas.
Rehtorin sihteeri haki minut luokasta ja sanoi olevansa pahoillaan. Puhelimen toisessa päässä äiti kertoi, että olit lähtenyt. Autokolari. Molemmat kuolivta, sinä ja se toinen.
Istuin kirkossa ja pastori puhui sinusta. Hän ei tiennyt mistään mitään. Kuinka hän saattoikaan puhua sinusta sillä tavoin? Hautasi laskettiin märkään maahan, ja ilmeettömät ihmiset lukivat muistovärssyjä.
Isä... Isä. Isä!
Istun psykologin vastaanotolla ja kuuntelen. Minulla on kuulema posttraumaattinen stressioireyhtymä ja pitkittynyt depersonalisaatio häiriö. Muistini ei toimi normaalin ihmisen muistin tavoin, ja mieleni koettaa suojella minua. Minulle määrätään terapiaa ja siansaksalta kuulostavia lääkkeitä. Itken helpotuksesta. Päätän onnistua. Tämän taistelun aion voittaa, mutta tiedän etten onnistu siinä yksin. Ei tarvitsekaan. Isä, minä muistan sinut. Tiedän, ettet koskaan lakkaa rakastamasta.
