Kirjoittaja: Jane Doe
Ikäraja: S, luulisin?
Paritus: Lievää Lupin/Tonksia
Genre: Angst, drama
Yhteenveto: Kun koko velhomaailma oli juhlinut vapauttaan, Remus Lupin oli surrut.
Varoitukset: Kuolema
A/N: Ensimmäinen julkaistu ficcini ja eka Potter tekele, joten risut ja ruusut ovat tervetulleita ^^ Idea on vähän kliseinen ja epäloogisuuksia löytyy, kuten esim. tuo, että Lupin olisi tiennyt että Sirius ei ole enää Jamesin ja Lilyn salaisuudenhaltia, tajusin sen vasta kirjoitettuani, enkä sitten jaksanut alkaa sitä muuttelemaan. Mutta, eipä muuta, kun lukekaa ja kommentoikaa, kiitos : )
Remus tunsi kirousten polttavan hohteen ympärillään. Hänen vaimonsa, Nymfadora Tonks taisteli hänen vieressään kirkuvan pinkit hiukset leimuten. Remus tunsi valtavaa suojelunhalua Doraa kohtaan, mutta tiesi vain häiritsevänsä tämän kaksintaistelua. Bellatrix Lestrange näytti murhanhimoiselta, ja Dora näytti tämän vieressä niin pieneltä, niin hentoiselta. Mutta olihan hänellä omakin taistelu voitettavanaan, Remus muisti väistäessään vihreänä loimuavaa kirousta. Dolohov ei kukistuisi ilman tappelua.
- Kidutu! Remus karjaisi ja osoitti taikasauvallaan kuolonsyöjää. Dolohov väisti, mutta liian myöhään. Kirous osui suoraan tätä rintaan. Miehen kalpeat kasvot vääristyivät tuskasta ja tämä rimpuili hetken, ennen kuin lysähti maahan. Ihmissusi vahvisti otetta sauvastaan, muttei vielä antanut avadakedavran purskahtaa siitä. Sen sijaan Lupin murahti hiljaa.
- Kangistumis tyystilys.
Kuolonsyöjä jähmettyi liikkumattomaksi loitsun voimasta. Remus ei katsonut mielellään kenenkään kuolevan, tai kärsivän. Hän oli jo nähnyt oman osansa kuolemaa. Katsellut rakkaittensa matkaavan manan maille. Katsellut heidän jättävän hänet. Kyllä, Remus oli ollut yksinäinen. Ensin oli lähtenyt James, vaimonsa Lily mukanaan. Lupin oli pitänyt myös Lilystä, nainen oli aina ollut hänelle ystävällinen. Lupin antoi yksinäisen kyyneleen valua poskelleen vaipuessaan kivuliaisiin muistoihin.
- Et siis enää ole heidän salaisuudenhaltiansa? Remus kohotti kysyvästi kulmiaan.
Sirius oli tupsahtanut sisään, niin kuin tällä usein tapana oli, ja kertonut, ettei ollut enää Lilyn ja Jamesin salaisuudenhaltia. Sen tehtävän Sirius oli luovuttanut Peter Piskuilanille, yhdelle kelmeistä, hänen ja Jamesin suurimalle ihailijalle. Nyt Sirius makoili sohvalla huolettomasti, jalat rennosti sohvapöydällä.
- En, Sirius virnisti. - Eihän siinä olisi mitään järkeä. Voldemort luulee Jamesin ottaneen minut, komean ja rohkean Siriuksen salaisuudenhaltiakseen, Sirius virnisti taas leveästi. - Ja kun rakas lordimme tulee kovistelemaan minua, minulla ei olekaan mitään tietoa Jamesin ja Lilyn olinpaikasta, siinäpä Voldemortille ja tämän lemmikeille pähkinä purtavaksi. Kukapa uskoisi tehtävän suodun Peterille, eihän tätä voi kuitenkaan miksikään rohkeuden perikuvaksi sanoa.
Remus naurahti Siriuksen vastaukselle. Mies näytti niin varmalta suunnitelmastaan, tai no, Siriushan oli Sirius, maailmanlopun edessäkin mies varmasti nauraisi kuolemalle. Remus istahti nojatuoliin tuntien hetkellistä helpotusta sisässään. Siriuksen rento asenne oli tarttuvaa.
- Aijai, Anturajalka, ja sinä vai olet rohkeuden perikuva? Lupin naurahti ja nosti jalkansa Siriuksen omien rinnalle.
Sirius purskahti tuttuun koiramaiseen nauruunsa. - Kyllä, todellakin, ritari hohtavassa haarniskassa, mies otti kasvoilleen ylvään ilmeen, mutta antoi sen pian levitä hurmaavaan hymyyn. Hurmaava, oli sana jolla Siriusta todellakin pystyi kuvailemaan. Lupin muisti paremmin kuin hyvin heidän kouluaikansa, jolloin Sirius oli pystynyt hurmaamaan jokaisen tytön joka eteen sattui. Jopa opettajat, McGarmiwa mukaan lukien, olivat pitäneet Siriuksesta tämän lukemattomista kepposista huolimatta.
- Mutta nyt täytyy riistää sinulta läsnäoloni ilo, Sirius hypähti notkeasti seisomaan. - Lupasin pikku Peterille käydä hänen luonaan tarkistamassa asioiden olevan kunnossa, Sirius ei antanut hymynsä haihtua, mutta Remus huomasi ystävässään myös pienen huolen häivähdyksen. Vaikkei Peter ollut yhtä läheinen Siriukselle, kuin Remus ja James, silti tuolla rottamaisella miehellä oli oma paikkansa heidän kaikkien sydämissä. Olihan tämä yksi kelmeistä, Matohäntänäkin tunnettu. - Ihan vain varmuuden vuoksi, älä huolestu, Sirius hymyili astellessaan ovelle. - Nähdään, Kuutamo.
- Nähdään, Anturajalka, Lupin hymähti sulkeutuvalle ovelle. Siriuksen odottamaton vierailu oli piristänyt Remuksen mieltä. Silti se ei ollut vienyt pois päiviä kestänyttä huolestuneisuutta jonka Voldemortin läsnäolo tuotti. Pimeyden lordi halusi tappaa Jamesin ja Lilyn pojan, ja tulisi tekemään mitä tahansa sen eteen. Lupin sipaisi otsalleen valahtaneet hiussuortuvat pois. Eikä Voldemortia ei pysäytettäisi helpolla, sen Remus Lupin tiesi hyvin.
Se oli ollut Siriuksen viimeinen vierailu Lupinin luona ennen Azkabaniin joutumista. Azkabaniin joutumista ja kahdentoista vuoden vankeutta. Se päivä oli ollut Remuksen elämän raskain. Samana päivänä hän menetti kaiken. Jamesin ja Lilyn, Siriuksen ja Peterin. James ja Lily olivat kuolleet Voldemortin taikasauvan kautta, heidän poikansa Harry oli kuitenkin selvinnyt mystisesti, avada kedavra oli tuhonnut pienen pojan sijaan maailman voimakkaimman pimeyden velhon, pelätyn lordi Voldemortin. Kun koko velhomaailma oli juhlinut vapauttaan, Remus Lupin oli surrut. James vaimoineen oli poissa, Peter kuollut, Sirius vangittuna. Hänen elämänsä tukipilarit olivat sortuneet.
Remus tuijotti kirjettä lasittunein silmin. Lily ja James. Sirius. Peter. Kadullinen jästejä. Kuolleet. Kirje oli tullut Tylypahkan rehtorilta, Albus Dumbledorelta. Minä tahansa muuna hetkenä Remus olisi arvostanut kirjettä maailman parhaalta velholta, nyt asia tuntui yhdentekevältä. Lily ja James olivat poissa! Kadonneet, ikuisiksi ajoiksi. Lupin tunsi polviensa pettävän ja istahti sohvalle. Juuri sille sohvalle missä Sirius oli päivää aikaisemmin makoillut. Huolettomana, niin varmana itsestään. Lupinin teki mieli oksentaa, totta kai Sirius oli varma. Varma Voldemortin voitosta. Miten Sirius oli pystynyt siihen? Mies oli pettänyt heidät kaikki. Kavaltanut Lilyn ja Jamesin Voldemortille. Tuhonnut sitten viattoman Peterin ja kadullisen jästejä! Remus Lupin kavahti ylös sohvalta. Sillä sohvalla Sirius oli niin rennosti istunut, vain päivää ennen kuin kavalsi ystävänsä. Voldemortin lemmikki, sitä Sirius oli. Remus tunsi elämänsä hajoavan, kaikki hänen rakkaansa olivat poissa. Heidän elämänsä oli katkennut yhtä lyhyeen, kuin siepin lento. Kun muut juhlivat, hän suri. Lupin istahti lohduttomana maahan ja antoi kyynelten vihdoin kastella kasvonsa. Hän puristi Dumbledoren kirjettä kädessään ja luki sen viimeisiä rivejä yhä uudestaan ja uudestaan.
"Olen pahoillani menetyksestäsi, tiedän mitä James, Lily ja Peter, ja Sirius merkitsivät sinulle. Jos tulet ikinä tarvitsemaan mitään, työpaikkaa, tai muuta, lähetä minulle pöllö. Ystäviesi uhrauksia ei unohdeta. Kunnioittaen, Albus Dumbledore"
- Ystäviesi uhrauksia ei unohdeta, Lupin tuhahti. Kyyneleet olivat juovittaneet kirjeen musteen. Tuskaisesti karjaisten Lupin heitti sen tuleen. Takan liekit nuolivat sen pintaa ahnaasti ja Remus katsoi sen katoavia sanoja. Uhrauksia ei unohdeta. Ei, he tulisivat elämään ikuisesti. Ikuisesti hänen sydämessään.
Niin oli jatkunut kaksitoista vuotta, aina siihen asti, kun Sirius oli paennut Azkabanista. Monien sattumien kautta Remus oli saanut kuulla, että Peter Piskuilan oli hengissä ja täysissä ruumiinvoimissa, vaeltelemassa Tylypahkan käytävillä. Kelmien kartta oli kavaltanut yhden tekijöistään. No, Remus oli kohdannut kummatkin vanhat ystävänsä taas Rääkyvässä Röttelössä. Selvisi, että Sirius oli syyttömänä istunut ankeuttajien vankina kaksitoista vuotta, ja Peter, rotanhahmoon muuttuneena nauttinut Weasleyjen vieraanvaraisuudesta. Remus oli tuntenut silloin suunnatonta iloa, totta kai myös vihaa Peteriä kohtaan, mutta iloa Siriuksen palaamisesta. Hän oli saanut yhden kelmeistä takasin, ei ollut enää yksin. Niin oli jatkunut kaksi vuotta, kunnes Remus oli menettänyt Siriuksen taas. Tällä kertaa lopullisesti. Tuo Voldemortin kuvottava lattiarätti Bellatrix oli murhannut Siriuksen, vienyt tämän sinne mihin Remus ei voinut ystäväänsä seurata.
Remus kuuli Siriuksen tutun naurun.
- Älä viitsi, pystyt parempaankin! Hän kuuli Siriuksen huudahtavan. Lupin pudisteli päätään tainnuttaessaan kuolonsyöjän maskia kantavan velhon. Hän kääntyi katsomaan ystävänsä taistelua ja huomasi hymyn kipuavan kasvoilleen. Sirius nauroi jopa taistellessaankin. Azkabanin vuodet olivat kuluttaneet Siriusta, mutta eivät pystyneet tuhomaan tämän luonnetta. Raivostuneen Bellatrixin seuraava valosuihku osui suoraan Siriuksen rintaan. Lupin tunsi hymyn kuolevan kasvoilleen. Hän näki ystävänsä kaatuvan, putoavan, katoavan verhon taa. Lupin tuijotti tyhjin silmin Siriuksen liikkumatonta ruumista. Bellatrixin riemunkiljaisut olivat vain sivumelua. Ei, tämä ei voinut olla totta. Remus heräsi horteestaan vasta Harryn juostessa hänen ohitseen, huutaen kummisetänsä nimeä. Kun Remus näki kauhun pojan kasvoilla, hän tarrasi tiukasti kiinni Harryn ympäriltä.
- Et voi tehdä enää mitään, Harry, Remus puri hammasta, ettei olisi itsekin juossut Siriuksen luo, elätellyt turhaa toivoa.
Harryn ilmeestä näkyi, ettei tämä uskonut Lupinin sanoja. - Hae hänet, pelasta hänet, hän meni vasta läpi!
Lupin kuitenkin pudisti päätään ja tiukensi tahtomattaan otetta Harryn ympäriltä.
- Se on myöhäistä jo, Harry, Lupin katseli kyyneleisin silmin sylissään riuhtovaa poikaa. Sirius oli pojalle kuin kauan kadoksissa ollut isä. - Sinä et voi tehdä enää mitään, Harry. Hän on poissa.
Sillä hetkellä Remus Lupin olisi halunnut olla vielä pieni poikanen. Hän ei halunnut olla se, joka piteli tuskaansa raivoavaa Harrya. Hän halusi samalla lailla raivota koko maailmalle, kuinka se oli jälleen kerran vienyt häneltä ystävän. Vienyt häneltä Siriuksen, jälleen kerran. Remus katsoi ympärilleen kostein silmin. Kuolonsyöjät olivat pahasti häviöllä. Lupinin katse kohtasi portailla retkottavan Tonksin. Ei, ei kai Doraakin! Lupin painoi katseensa maahan, Nymfadorasta oli tullut hänelle tärkeä. Ei kai tämä maailma riistänyt häneltä kaikkia rakkaitaan? Lupin nielaisi palan kurkustaan, hän oli mies. Hän surisi kyllä ajallaan, mutta nyt ei ollut sen aika. Nyt oli taistelun aika.
- Remus, Dora kiljaisi ja sai Lupinin säpsähtämään hereille horroksestaan. Muistot olivat lumonneet hänet. Aivan kuin hän olisi taas ollut taikaministeriössä, salaperäisyyksien osastolla, katselemassa ystävänsä kuolemaa. Lupin kääntyi katsomaan ympärilleen ja tunsi kirouksen poltteen lähestyvän. Viime hetkellä Remus onnistui torjumaan Dolohovin tainnutustaian. Joku oli näköjään vapauttanut Dolohovin kokovartalolukostaan, mikä harmi. Remus kirosi nyt helläsydämisyyttään, kunpa hän olisi vain avadakedavroinut tuon Voldemortin lemmikin. Tuskin Dolohovkaan olisi paljon epäröinyt hänen kohdallaan. Remus väisti taas yhtä Dolohovin taikaa ja vilkaisi Bellatrixin suuntaan. Nainen kiljui riemusta, käkätti mielipuolisesti. Lupin tunsi kauhun valahtavan sydämeensä. Tämä merkitsi vain yhtä asiaa. Tonks oli hävinnyt. Remus käänsi vastentahtoisesti katseensa vaimoaan kohti. Kuten Remus oli odottanutkin, näky oli musertava. Hänen Nymfadoransa makasi maassa, vartaloltaan ruhjoutumattomana, kasvoillaan tyhjä ilme.
- Ei! Remus ulvaisi, kuulostaen enemmän sudelta, kuin ihmiseltä. - Kidutu! Remus heitti tuskissaan anteeksiantamattoman kirouksen Bellatrixiin. Miettimättä vähääkään omaa turvallisuuttaan Remus selvi tiensä vaimonsa liikkumattoman ruumiin vierelle.
- Hän on niin kaunis, Remus mutisi kyynelistä karhealla äänellä. Doran pinkit hiukset loivat hassun vastakohdan kermanvaalealle iholle. Remus nosti vaimonsa hellästi syliinsä. Nyt Voldemort oli vienyt kaiken. Varastanut hänen elämänsä valon. Remus oli niin kauan kieltänyt tunteensa, ja käskenyt Doran haudata omansa. Hän oli tuolle nuorelle kauniille naiselle aivan liian vanha, aivan liian köyhä. Aivan liian vaarallinen. Kuitenkin Remus oli elänyt yhtä elämänsä parhaista ajoista hänen kanssaan. Remus antoi kyyneleen valahtaa Doran hiuksille painaessaan viimeisen suukon vaimonsa otsalle. - Hyvästi, Dora.
Remus aisti Dolohovin, ennen kuin kuuli tämän äänen. Hän aavisti kuolonsyöjän seuraavat sanat. Remus käänsi katseensa tuohon kelmeäkasvoiseen mieheen ja katsoi silmiin omaa murhaajaansa. Hän ei voinut sanoa pelkäävänsä Dolohovin seuraavaa kirousta. Hän pääsisi takaisin rakkaidensa luo. Harry kyllä pitäisi huolta Teddystä, ja kertoisi miksi poika ei saanut koskaan tuntea vanhempiaan. Niinpä Remus otti vaimonsa kylmän käden omaansa ja katsoi Dolohovin voitonriemuista ilmettä huvittuneena.
- Avada kedavra! Dolohov huudahti. Vihreä valo välähti, ja Remus Lupinin vahingoittumaton ruumis kaatui vaimonsa oman rinnalle. Hymy kasvoillaan.
