Nimi: Rikkaruohoista ja rakastumisesta
Ikäraja: S
Paritus: Ginny/Luna
Genre: aika söpöstelyähän tämä
Yhteenveto:
Niin, talossa häntä odottaa teekupillisen ja kuuman kylvyn lisäksi myös Luna.A/N: Hui, minä muka julkaisemassa tekstiä? Välillä inspiraatio iskee, ja tällä kertaa siitä on kiittäminen
Anne Michaels -sitaattihaastetta. Saamani runolainaus oli erittäin kaunis ja sai aikaan tämän pikkutekstin. Saa nähdä, palaanko vielä Itä-Romaniaan näiden kahden luo, sisältöä varmaankin vielä riittäisi.
Remember that October, standing in your farm's back field,
hald a mile apoart, while daylight collapsed
under the weight of darkness, and trees
thick with burning leaves
shouldered the stars.(runosta Words for the Body)
Rikkaruohoista ja rakkaudestaLokakuinen iltapäivä Itä-Romaniassa on kostean kylmä, eivätkä edes villahansikkaat ja lämmitysloitsu pysty pitämään Ginnyn sormenpäitä lämpiminä. Voisi luulla, että rikkaruohojen kitkeminen kurpitsapellolta on hikistä puuhaa, mutta hän hytisee länsituulen upotessa luihin asti. Onneksi rivin loppu häämöttää jo, sen jälkeen hän aikoo jättää lapion siihen paikkaan ja suunnata teelle. Iltakin on jo hämärtymässä, taivaanrannan värit vaihtuvat nopeasti sinertävän harmaasta silmiä hivelevään violettiin, joten Ginny on kupposensa ansainnut.
Rivin viimeinenkin rikkaruoho on saatu nyhdettyä juurineen irti, ja Ginny heittää sen ei-toivottujen kasaan. Hän huokaa syvään, hengittäen sisäänsä maan tuoksua. Ei hän ollut kuvitellut koskaan päätyvänsä tänne kasvimaata kitkemään, mutta niin on nyt päässyt käymään. Ja täällä hän on onnellisempi kuin vuosiin, rauhallisuuden keskellä eläen. Kaikki on niin yksinkertaista, ja se on kovin lohdullista.
Kasvimaan tomu on tarttunut tiukasti häneen kiinni. Onneksi kylpyveden lämmittäminen on helppoa, sillä sen voi sentään hoitaa näppärästi loitsulla, toisin kuin kurpitsapellon kitkennän. Kerran hän oli kysynyt Lunalta, miksei rikkaruohoja voinut vain kadottaa yhdellä helpolla kadotusloitsulla, mutta se kuulemma tekisi kurpitsoista melankolisia. Ginnyn oli melkein tehnyt mieli nauraa, mutta Luna oli näyttänyt niin vakavalta, ettei hän ollut kehdannut. Hän oli vain antanut kevyen suukon toisen poskelle ja suunnannut takaisin pellolle kitkemään.
Niin, talossa häntä odottaa teekupillisen ja kuuman kylvyn lisäksi myös Luna. Kun hän ensimmäisen kerran oli astunut talon ovesta sisään, ei hän ollut olettanut rakastuvansa. Ehkä hänen olisi pitänyt tietää paremmin, olihan ovi sentään ollut hempeän vaaleanpunainen. Mutta ei hän siltikään ollut tajunnut, mikä häntä odottaisi. Hän oli halunnut vain päästä pakoon arkeaan, sitä puuduttavaksi käynyttä rutiinia, jossa mikään ei ollut enää yllättävää eikä mikään ei tuntunut hyvältä. Luna oli ollut häntä vastassa kirsikkateen kanssa ja sanonut ne maagiset sanat.
”Sinä saat olla täällä ihan niin kauan kuin haluat.”
Päivät olivat muuttuneet viikoiksi ja jälleen kuukausiksi, ja lopulta Ginny oli tajunnut joulun koittaneen, eikä hän edelleenkään ollut halunnut palata takaisin. Mikäpä siellä häntä olisi edes odottanut? Tyhjä asunto Viistokujalla, jossa hänen tavaransa olivat edelleen laatikoissa? Kiusalliset sunnuntaipäivälliset Kotikolossa? Ärsytys ja tuska, jotka edelleen hyökkäsivät hänen kimppuunsa joka kerta, kun joku mainitsi Harryn? Turha hänen olisi ollut edes palata, joten Ginny oli jäänyt Lunan luo.
Joulu Itä-Romanian tapaan oli ollut Ginnyn paras hetkeen. Selestina Taigorin hirveät joululaulut olivat kuulostaneet paljon kauniimmilta Lunan versioina, ja vaikka kalkkuna olikin ollut hieman kärventynyttä, se ei ollut haitannut tippaakaan. Myöhemmin illalla, parin hehkuviinilasillisen jälkeen, Lunan suuteleminen oli tuntunut täysin luonnolliselta ja sopivalta. Siltä se oli tuntunut myös seuraavana aamuna, kun Ginny oli herännyt. Luna oli maannut hänen vieressään, vehnänvaaleat hiukset hapsottaen, ja katsonut häntä hopeansinisillä silmillään kuin mitäkin aarretta. Silloin Ginny oli tiennyt olevansa oikeassa paikassa.
Sen muisteleminen saa Ginnyn edelleen hymyilemään. Ei hän sitä ollut odottanut, mutta ei se häntä haittaa rahtuakaan. Eivät he vieläkään ole tarkalleen siitä keskustelleet, mitä he ovat toisilleen ja mitä se tarkoittaa, mutta Ginnyn Viistokujan asuntoa ei enää ole ja sen tavarat ovat löytäneet paikkansa Lunan talosta. Hän kitkee rikkaruohoja Lunan kurpitsapellolta, juo joka aamu erilaista teetä ja saa joka ilta vajota uneen jonkun vieressä. Se riittää hänelle.
Lokakuussa auringonlaskut ovat kauniita, mutta tähdet ovat aina kauniimpia. Lontoossa ei tähtiä näy, mutta keskellä maaseutua taivas täyttyy niistä välittömästi auringon painuttua horisontin taa. Ne valaisevat tien kotiin, ja niiden avulla voi jopa nähdä vilauksen pihatietä reunustavista, ruskan sävyissä hehkuvista tammipuista. Se näky rauhoittaa Ginnyä enemmän kuin yksikään Viistokujan sivukatujen katulampuista on koskaan rauhoittanut.
Viimeiset askeleet ennen vaaleanpunaista ovea ovat aina ne parhaat. Hän on väsynyt, mutta tyytyväisyys hehkuu hänen sisällään. Pian hän saa pestä pölyn yltään, juoda kirsikkateetä sohvalla kissa sylissään ja kuunnella Lunan kertomuksia päivästään. Ne ovat aina yhtä hellyttäviä, usein jopa kiinnostavia. Ei hän aikaisemmin olisi uskonut, että taikaolennot voisivat olla niin mielenkiintoisia. Tai sitten hän vain nauttii saadessaan kuunnella Lunaa.
Ja myöhemmin, kun he ovat jo vierekkäin sängyllä, tähtien valo siivilöityy ikkunan läpi ja tanssii Lunan hiuksilla. Ginny katsoo sitä hiljaa, ja miettii, kuinka vuosi sitten kaikki oli toisin. Nyt hän saa nukkua rakastamansa naisen vieressä onnellisena. Sen ajatuksen myötä on helppo sulkea silmät ja nukkua. Huominen tuo tullessaan taas uuden rivillisen kurpitsoja, jotka hänen täytyy pelastaa rikkaruohoilta.