Nimi: Vain unissasi
Kirjoittaja: Vyra
Fandom: Hetalia
Ikäraja: K-11 (palloittelin vähän tämän ja K-11:sta välillä... mutta kun on Ranska mukana niin olkoon varmuuden vuoksi vähän korkeampi xD)
Päähenkilöt / paritus: Ranska (France) ja Englanti (Angleterre) / FrUk
Varoitukset: um... Ranska.
Disclaimer: Hetalia ei kuulu minulle eivätkä myöskään valtiot... jos kuuluisivat, niin maailma näyttäisi aika erilaiselta :'D
A/N: Tämä oli siis joululahja Muuttikselle <3 En vain keksinyt tälle nimeä, joten täällä vasta tänään ^^' (ei se nimi vieläkään kovin erikoinen ole, mutta menköön!) S'il vous plaît~~
Ranska sulki viimeisen laatikon kannen ja hieroi käsiään tyytyväisenä työnsä tulokseen. Hän oli ehkä valvonut koko yön ja hiiviskellyt pitkin Englannin asuntoa, mutta oli se sen vaivan arvoista. Ranska pystyi jo kuvittelemaan mielessään brittimiehen ilmeen, kun tämä heräisi aamulla ja huomaisi kaikkien vaatteidensa kadonneen. Ranska oli pitänyt tarkasti huoleen, että kaikki vähäänkään vaatekappaleeksi laskettava oli kadonnut mystisesti hänen toimestaan yön aikana ja hän aikoisi todellakin olla paikalla, kun asia selviäisi Englannille.
Ranska naureskeli vielä hetken itsekseen sen verran hiljaa, jottei herättäisi huomiota. Tosin hän tiesi, että ainoa henkilö talossa hänen lisäkseen oli Englanti ja tämä nukkuisi sikeästi. Oikeastaan Ranska oli jopa hämmästynyt miehen unenlahjoja, miten joku voi nukkua niin syvään, vaikka talossa oli menossa vähintään erittäin epäilyttäväksi luokiteltavia asioita.
Ranska kuitenkin oli saanut tehdä tihutyönsä aivan rauhassa ja hän nosti pahvilaatikon syliinsä lähteäkseen talosta ennen kuin aamu koittaisi. Kävellessään käytävää pitkin ulko-ovelle hän sattui kuitenkin ohittamaan Englannin makuuhuoneen. Ranska oli käynyt jo sielläkin, mutta hän oli näköjään unohtanut sulkea puisen oven. Itsekseen päätään pudistaen mies laski laatikon vähäksi aikaa lattialle ja tarttui ovenkahvaan vetääkseen makuuhuoneen oven kiinni. Aie kuitenkin unohtui ja hän pysähtyi nähdessään nukkuvan Englannin. Huoneessa oli pimeää, mutta liikuttuaan koko yön pimeässä talossa, Ranskan silmät olivat jo sen verran tottuneet että hän erotti ympäristönsä hyvin ilmankin valoa.
Valtio lepäsi sängyllään selällään ja kädet tyynyn alle tungettuna juuri siinä samassa asennossa kuin silloin kun Ranska oli nopeasti käynyt varastamassa vaatteet siitä huoneesta. Hän ei ollut kuitenkaan koskenut Englantiin, joten valtiolla oli vieläkin se yöpuku päällään, minkä hän oli ennen nukkumaan menoa pukenut. Nyt Ranska ei kuitenkaan ajatellut sitä vaan hän oli jähmettynyt tuijottamaan miehen kasvoja.
Englanti näytti niin rauhalliselta. Kasvot olivat levossa niin tyynet ja huulilla karehti pieni hymy merkkinä hyvästä unesta. Kaikki se sarkasmi, tylyys ja jäykkyys, jota hereillä olevan Englannin kasvoilla yleensä näki, oli kadonnut jonnekin unen myötä. Ranska tunsi pienen lämpimän sykähdyksen sisimmässään nähdessään sen ja hän alkoi hymyillä tietyllä lempeällä tavallaan. Se, mitä hän ajatteli, ei ollut kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta hän antoi mielihalulleen kuitenkin periksi.
Hiljaa ja varoen Ranska työnsi ovea auki ja livahti sisälle huoneeseen kuin miehen varjo. Hän astui parilla sulavalla askeleella sängyn luo ja kiipesi istumaan sille ilmaan minkäänlaista epäröintiä. Hän jopa heitti toisen jalkansa nukkuvan Englannin ylitse niin, että hän käytännössä katsoen istui miehen päällä. Englanti kuitenkin osoitti taas uskomattomia unenlahjoja eikä edes havahtunut. Ranska pyöräytti kerran silmiään tehtävänsä helppoudelle.
”Angleterre?” ranskalainen kuiskasi ja kumartui lähemmäs toista valtiota niin että heidän kasvojensa välissä oli vain pari mitätöntä senttiä ilmaa, ”mon chéri?” Ranska oli jo painamassa huulensa Englannin huulille, mutta sitten mies liikahti hieman unissaan ja mutisi jotain.
”France…”, hän sanoi ja ynähti kevyesti, ”France… älä mene…” Ranska pysähtyi ja odotti pari sekuntia. Kyllä, Englanti nukkui edelleen. Muutenhan Ranska olisi löytänyt itsensä Thamesista jo ajat sitten. Hän siis puhui unissaan? Englanti näki unta hänestä? Kuinka se olisi edes mahdollista, Ranska ei ainakaan ollut koskaan kuvitellut saavansa sellaisia tunteita Englannin puolelta.
****
Englanti katsoi ylös kohti sinistä taivasta ja alkoi hymyillä jo pelkästään siitä, että näki jotain niin kaunista. Hänen ympärillään lensi muutama pikkuinen lintunen ja ne esittelivät hänelle huikaisevan upeita lentotaitojaan. Englanti katseli niitä hymyilleen, vaikka toivoikin osaavansa myös lentää… Mutta hänhän osasi! Nauraen mies kohotti käsivartensa ja huitoi niitä pari kertaa. Liike sai kuin saikin hänet kohoamaan muutaman kymmenen senttiä maanpinnan yläpuolelle ja hän nauroi iloisena.
”Angleterre?” joku kutsui ja Englanti käännähti katsomaan tulijaa leijuen yhä paikallaan ilmassa. Ranska käveli kepeästi hänen luokseen vaaleat hiukset kevyesti tuulen mukana hulmuten, ja hänellä oli iso kimppu valkoisia ja punaisia ruusuja mukanaan. Englanti huomasi hymyilevänsä yhä leveämmin, vaikka joku outo osa hänen mielestään sanoi, että hänen pitäisi ärsyyntyä ja vihata Ranskaa. Mutta miksi ihmeessä? Englantihan piti miehestä.
”Francis!” hän vastasi ja heilautti kättään, mutta jostain syystä Ranska ei näyttänyt huomaavan. Hän vain seisahtui paikoilleen ja katseli kummissaan ympärilleen aivan kuin etsisi jotain tai jotakuta.
”Mon chéri?” ranskalainen kutsui kysyvästi ja Englanti alkoi hätääntyä. Miksi Ranska ei nähnyt häntä, vaikka hän oli aivan tässä vieressä? Englanti yritti huitoa kädellään ja kävellä lähemmäs, mutta hän huomasi ettei pystynyt siihen. Hän ei saanut omia jalkojaan tottelemaan enää. Mies alkoi hätääntyä ja viimeinenkin ilon pilke hävisi hänen ilmeestään.
”France! Älä mene!” hän huusi, kun ranskalainen kääntyi lähteäkseen. Hänen pitelemänsä ruusut näyttivät repeävän ja punaiset ja valkoiset terälehdet osuivat Englannin kasvoihin, kun hän yritti ojentaa kättään miestä kohden.
”France!”
****
Ranska tointui hiukan yllätyksestään, kun Englanti sanoi hänen nimensä vielä kerran. Hänen äänensä oli paljon hätääntyneempi kuin aikaisemmin ja Ranska ei ehtinyt edes ajatella seuraavaa liikettään, kun Englanti avasi silmänsä yhtäkkiä.
Mies katsoi lievästi sanottuna hämmentyneenä Ranskaa, joka oli edelleen kumartunut hänen ylleen, mutta sitten ilme yllättävä kyllä pehmeni vaikka ranskalainen oli odottanut juuri päinvastaista reaktiota.
”Sinä et mennytkään…”, Englanti mutisi unisella äänellä, ”näitkö, kun minä lensin?” Ranskalta meni hetki tajuta, että mies luuli nukkuvansa vielä. Sitten hän otti kasvoilleen tutun hymynsä ja sipaisi toisen miehen hiuksia kädellään.
”En tietenkään mennyt”, hän sanoi kuiskaten, vaikkei tarkkaan tiennytkään, mitä britin uni oli mahtanut sisältää, ”ja sinun lentosi oli oikein kaunista. Oli suuri ilo nähdä se.” Englanti alkoi hymyillä ja hän ummisti hiukan silmiään valmiina vaipumaan taas uneen.
”Tämä on hyvä uni…”, hän mutisi sen verran epäselvästi, ettei Ranska aluksi saanut selvää. Hän kuitenkin katsoi Englannin hymyä ja tunsi yhtäkkiä itsensä onnelliseksi. Ja jos pelkkä katse toi tämän tunteen, mitä kaikki muu voisi tuoda?
”Minä voisin tehdä siitä paremman…”, Ranska kuiskasi ja hipaisi huulillaan Englannin korvalehteä. Hän tunsi kuinka miehen poski lämpeni hiukan hänen poskeaan vasten. Ilmeisesti Englanti ei sittenkään ollut niin unensekaisessa tilassa, ettei hänen ruumiinsa reagoisi kosketukseen.
”hmm?” oli ainoa ääni, minkä lähes nukkuva valtio sai aikaan. Se kuitenkin kuulosti kysymykseltä, joten Ranska päätti selittää tarkoitustaan hieman tarkemmin.
Hänen sormensa kulkivat hellästi pitkin britin kaulan ja kasvojen ihoa upoten sitten vaaleiden hiusten joukkoon. Ranskalaisen huulet hapuilivat ensin leukaa, sitten poskea ja silmäluomia, jotka Englanti piti itsepintaisesti kiinni. Ehkä mies kuvitteli unen katoavan, jos hän aukaisisi silmänsä? Ajatus huvitti Ranskaa ja hän suuteli Englannin otsaa ja nenänpäätä seuraavaksi ennen kuin kohottautui hieman ylös katsoakseen allaan makaavaa valtiota paremmin.
”France…”, Englanti kuiskasi, kun kosketus hävisi hetkeksi. Hän raotti silmiään, mutta näytti edelleenkin olevan muissa maailmoissa. Ranska alkoi jo epäillä, että mies olikin oikeasti syvässä unessa. Eihän kukaan voisi enää tässä vaiheessa olla oikeasti puolihereillä?
”Angleterre”, hän kuiskasi ja oli jo kumartumassa taas alas, kunnes Englanti yllätti hänet. Britti kohottautui hiukan ylös, huulet hipaisivat kerran ja kädet, jotka olivat olleet piilossa tyynyn alla, kietoutuivat löyhällä otteella Ranskan kaulalle. Eikä ranskalainen vastustellut. Hän vain mukautui suudelmaan ja kumartui vieläkin alemmas. Painautui vasten toisen miehen kehoa ja kirosi mielessään sitä, ettei voisi mennä tämän pidemmälle. Joku raja nyt oli sentään oltava silläkin, mitä Englanti unissaan teki.
Miehen ote alkoi herpaantua ja hän päätti äkillisesti alkaneen suudelman huokaisuun, joka tuntui tarkoittavan samalla uudelleen nukahtamista toiselle heistä. Ranska hengitti aavistuksen raskaammin ja tuijotti Englannin kasvoja, joilla heijastui onnellinen hymy. Hän ei ollut koskaan uskonut, että britillä oli tällainenkin puoli. Tämähän oli erittäin mielenkiintoista…
”France…”, Englanti mutisi vielä kerran ja kääntyi hiukan unissaan, ”…et mene?” Ranska hymähti ja suukotti vielä kerran miehen otsaa.
”Minä olen aina täällä, mon chéri”, hän lupasi tarkoittaen sitä todella. Englanti huokaisi taas tyytyväisenä eikä enää vastannut mitään. Ranska makasi vielä hetken hänen lähellään ihan vain nauttien uusien tietojensa tuomasta lämmöstä, sitten hän sipaisi vielä kerran Englannin hiuksia sormillaan ennen kuin nousi varovasti ylös. Hän kuitenkin pysähtyi vielä kerran miettimään seisoen keskellä huonetta. Hän oli jo toteuttanut suunnitelmansa ryöstää kaikki toisen valtion vaatteet ja oikeastaan hän ei tahtonut perua sitä. Täytyihän hänen sentään pitää heidän kahden välistä normaalia asetelmaa yllä, jos ei muuten niin ainakin kulissina. Sitten ranskalainen kuitenkin keksi ratkaisun ongelmaansa ja, mitä enemmän hän sitä mietti, sitä enemmän se alkoi miellyttää häntä.
Ranska riisui omat vaatteensa nopeasti ja laskosteli ne siististi sängyn lähellä olevalle nojatuolille niin, että Englanti näkisi ne ensimmäiseksi herättyään. Ranskalainen hymyili ja onnitteli itseään jo valmiiksi ideastaan. Näin Englannin pitäisi ensinnäkin pukea ylleen hänen vaatteensa, jos mieli lähteä ihmistenilmoille, ja lisäksi mies luultavasti muistaisi sitten tämän yön ja tajuasi, ettei se ollutkaan unta… Siten Ranska saisi ehkä tulevaisuudessa paneutua lisää tähän britin salattuun ja intohimoisempaan puoleen, joka oli jo alkanut miellyttää ranskalaista erittäin paljon.
Yhä itsekseen hymyillen Ranska asetti vielä yhden mukanaan pitämistä ruusuista vaatekasan päälle ja poistui sitten talosta aivan yhtä hiljaa kuin oli sinne alun perin tullutkin. Vaikka hän epäilikin, ettei talon asukas heräisi enää tämän jälkeen, vaikka muukalaislegioona tekisi rynnäkön sisälle yhdessä paikallisen sirkuksen ja kymmenen turkkilaisen kalakauppiaan kanssa. Ranska pudisti päätään edelleenkin hitusen epäuskoisena.
Mutta siitä hän kyllä pitäisi huolen, että näkisi Englannin seuraavan aamuna. Hänhän oli luvannut pysyä lähellä.
A/N: Kommenttia yhtään?