Kirjoittaja: Smarou
Beta: Kiitokset jälleen Amoritolle~
Ikäraja: K-11
Genre: Slash, one-shot, drama, snog
Varoitukset: Ei kovin läheinen insesti, vanhemman ja nuoremman miehen välinen hetki
Summary: "Vaimea tulenrätinä ja maahan levittyvät punaiset hiukset saavat minut hypnoosiin, en edes ajattele ettei minun pitäisi olla siinä. Jos hän sanoisi jotain saattaisin herätä, mutta hän ei sano mitään."
A/N: Puolustuksekseni ja vastauksena kaikkiin kysymyksiinne; näin kerran unen, jonka pohjalta tämän tein. Kaikki lukiessa ilmenevät kummallisuudet voitanee laittaa sen piikkiin, kuten vaikka nimi ja ... well, you'll see.
***
Komisario M.
Minä en halua häntä.
Minä en tahdo haluta, minä en saa.
Hän on kiellettyä verta, lähes omaani. Ei sillä, että edes haluaisin. Ei sillä, että hänen keimailunsa toimisi minuun. Miksi hän keimailee? Täytyyhän hänenkin tajuta olevansa kielletty, vaikka minä en ole. Minun ei tarvitse olla, sillä minusta ei uskottaisi sellaista.
Mussukka, lepertää äitini.
Komisario Mussukka, kujertaa vaimoni.
Miksi, siis miksi tuollainen kaikki kriteerit täyttävä nuorimies, suorastaan lirkuttelee minulle olemuksellaan?
Ehkä hän näkee minussa kadonneen isähahmonsa, mutta miksi asetelma on vääristyneesti vinksallaan? Onko rakkaus ilman romantiikkaa hänelle tuntematon käsite? Muistan kuinka aikoinaan opetin pellolla poikaa ajamaan mopolla ja olin niin ylpeä. Olen vieläkin, minun tunteeni eivät ole muuttuneet, mutta on vaikeaa nähdä hänen silmissään 12-vuotiasta, kun hän alituiseen tuo esille olevansa mies.
Myönnän että tuosta kuluneet 11 vuotta ovat kasvattaneet häntä paljon elämän osa-alueilla, mutta tässä hän on pelkkä kakara. Itsekäs, omahyväinen lutikka, joka ei pysty tai suostu ymmärtämään normeja.
Ei niin, että tapaus olisi muutenkaan hyväksyttävä, kuitenkin edes sukua pitäisi osata varoa, mutta ei. Joulu, pääsiäinen tai juhannus, mikä vain, niin aina hänen katseensa lupaa. Minä olen parempi mies, kohotan kielimuurin eleiden ja itseni välille. Suvun miesten kesken pitäisi voida katsoa rauhassa formuloita ennen ruokaa, mutta säihkysilmä suuntaa silmänsä aivan toisaalle.
Kun suomalainen ajaa itsensä ulos radalta, siirryn pihamaalle viilentämään hermojani. Tietysti hän seuraa. Eikö kukaan muu huomaa kuinka läpinäkyvä hän on?
Samassa vaimoni huutaa kattamaan pöytää ja pelastun. Suukotan vaimoni poskea, en aivan vilpittömästi vain kiitokseksi, vaan myös muistuttaakseni siviilisäätyni hänelle. Muistuttaakseni, että toimemme eivät olisi ainoastaan paheksuttavia, vaan ne myös satuttaisivat tiettyjä yhtälön osia.
Koko päivän kestävä kiusailu saa pinnani kiristymään. Kun sisareni mies saa ideakseen loikkia juuri sytytetyn juhannuskokon ylitse, olen jo vähällä repiä korvani irti. Kun lanko juoksee järveen viilentämään tuoreita palovammojaan, katson parhaakseni vetäytyä pihavarastoon. Kyseessä on matala rakennus jossa ei mahdu seisomaan, aikoinaan siellä on pidetty viinejä ja olutta, mutta nyt siellä on lähinnä tavaroita joita ei yleensä tarvita, vanhoja maaleja ja turhia huonekaluja. Käyn maahan selälleni ja olen huokaista rauhasta, kunnes ovi käy. Vieras lukitsee salvan, jonka itse jätin auki. Miksi pihavaraston sisällä edes on haka?
Vieras, hän, tulee luokseni ja käy kyljelleen säädyllisen etäisyyden päähän. Hän painaa poskensa maata vasten ja hymyilee silmät tuikkien sitä lempeää hymyään. Muissa olosuhteissa voisin tulkita sen rakastavaksi, mutta nyt se on vain väärin. Pienestä nuhruisesta ikkunasta kajastava kokko maalaa huoneen kullalla, sävyttäen hänen hiuksensa punaisella. Vaimea tulenrätinä ja maahan levittyvät punaiset hiukset saavat minut hypnoosiin, en edes ajattele ettei minun pitäisi olla siinä. Jos hän sanoisi jotain saattaisin herätä, mutta hän ei sano mitään. Sydämeni lyönnit muuttuvat syviksi rummuiksi, tulen rätinä voimistuu ja sen seasta kuuluu alkukantainen eläimen huuto.
Tämä ei ole totta, tämä on kieroa unta.
Hänen hymynsä pysyy lempeänä kun hän nostaa itsensä käsiensä varaan ja tuo itsensä lähemmäs. Hypnoottinen musiikki saa huilun mukaansa kun hän suutelee minua ensimmäisen kerran.
Puolustuksekseni sanon, etten suutele takaisin, minun ei tarvitse. Koska en pakene tai osoita vastarintaa, hän ottaa sen hyväksyvänä eleenä. Minun ei tarvitse vastata suudelmaan; hän tekee sen silti uudestaan.
Hän laskeutuu päälleni ja suutelee syvemmin, varmemmin. Siinä hän on, edesmenneen isoveljeni ainoa poika, suutelee minua hiukset säihkyen kultaa ja kuparia. Miksi minä olen tässä? Mitä tapahtui Mussukalle?
En vastaa hänen eleisiinsä, mutta en osaa kieltää häntä. Eikö häntä häiritse liikkumattomuuteni? Hänen silmänsä ovat kiinni kun hän pujottaa kätensä paitani alla kyljille. Hän huokaisee huulilleni, miksi hän huokaisee?
Koen totaalisen ruumiista irtautumisen; musiikki, rummut, tuli, huilu ja huokaisut vaimenevat ja aika pysähtyy kun mieleni siirtyy katselemaan meitä metrin sivummalta. Toki nautin hänen kehostaan ja huulistaan minua vasten, mutta ajatukseni huutavat: “Homoavioliitto”. Tätäkö se sitten olisi? Tällaistako se olisi? Tämä on väärin, minun ei pitäisi olla tässä, eikä etenkään hänen kanssaan. Mitä tapahtui Komisario Mussukalle?
Hän huokaa jotain huulilleni, mutta rummut peittävät sen merkityksen alleen. Ehkä niin on hyvä, en ole aivan varma haluanko herätä tästä. En ole vielä tehnyt elettäkään, en liikahtanutkaan ja silti hän jatkaa. Miksi? Mitä hän saa tästä? Hän suutelee kaulaani ja hänen kätensä ovat siirtyneet avaamaan housujeni etumusta, huomioin jostain kaukaa. Selkeästi hän saa tästä jotain, havainnoin kun hän painautuu reittäni vasten. Miksi? Miten?
Vasta nyt pakokauhu nostaa päätään sisälläni, miksen jo juokse? En taida enää osata. Käsitän, ettei minun pitäisi olla tässä. Ymmärrän mitä tapahtuu, tiedostan sen olevan väärin. Mutta tahdonvoimani ei ole tarpeeksi voimakas työntämään häntä päältäni ja lähtemään vajasta. Huijaan itseäni ja jään edelleen liikkumattomana paikalleni. En silloin muka osallistu tähän.
Olen lievästi hämmästynyt kun havainnoin kiihotukseni, tai hän havainnoi, en edes tiennyt olevani kiihottunut. Ehkä taas valehtelen.
En tiedä mistä löydän voimaa, mutta saan kähähdettyä kieltävän sanan hänelle. Hän kurtistaa kulmiaan hymyillen ja kysyy varmistusta, eikö? Sanat jäävät kurkkuuni, pakotan käteni hänen käsilleen. Ei, et saa, ei näin.
Hän hymyilee niin, että hampaat näkyvät. Hän sulkee jo melkein avatut housuni, eikä päästä enää käsistäni irti. Huulet palaavat huulilleni jo lähes tottuneesti. Vai olinko se minä joka tottui huulien kosketukseen?
En tiedä kauanko aikaa kuluu, kauanko hän makaa minua vasten ja suutelee hellästi. Aina kun uskallan katsoa hänen silmiinsä, hän hymyilee. Todellisuudessani kukaan ei hymyile tässä tilanteessa noin, mutta onneksi tämä ei olekaan todellista.
Lopulta hän nousee istumaan vierelleni, hymyilee vilpittömän onnellisesti ja suukottaa otsaani. Hän sanoo jotain, joka hukkuu rumpuihin mielessäni, ja lähtee. Musiikki vaimenee mielessäni ja jään maahan kuuntelemaan seinän takaa kuuluvia tulen ääniä.
Tulen hehku haalistuu varaston ikkunasta ja pikkuhiljaa herään unenomaisesta tilastani. Pitkän ajan päästä kehoni valloittanut kokovartalolukko hellittää ja saan itseni jättämään varaston. Ulkona tuoksuu savu ja taivas on pimennyt tähdettömän tummansiniseksi. En osaa arvioida kulunutta aikaa, tuntuu kuin olisin herännyt pitkästä unesta.
Kokko on hiipunut sitten viime näkemän, ja paikannan kuparitukkaisen nuorukaisen hymyilevän sen toiselta puolelta. Miksi hän tekee niin?
Hän hymyilee, enkä enää pysty näkemään hänen kasvoillaan veljeni poikaa jonka opetin ajamaan mopoa.
