Title: Unohdusvarkauksia
Author: Zacharias
Rating: K11
Pairing: Michael Corner/OFC
Genre: romance, lievä angst
Disclaimer: Rowille Rowin oma, Olaville Olavin oma.
Summary:
Poika muistaa tytön sanoneen, että tämä pitää aamukasteesta kasvoillaan niityn poikki oikaistessa. Michael miettii onko se elämän merkitys. A/N: Rakastan sivusivuhahmoja yli kaiken. Olen pitkään halunnut kirjoittaa Potterdomin sodan jälkeistä unohdustekstiä, joka ei ole liaan sidonnainen hahmoihin. Ja sitten ajattelin, että mikäpä muu sopisi siihen ajatukseen paremmin, kuin joku jota ei tunneta kunnolla muutenkaan? Osallistuu Albumihaaste 3:seen kappaleella
Juoksepoistyttö, joka on Olavi Uusivirran käsialaa.
Unohdusvarkauksia
On kesä sodan päättymisen jälkeen. Sortuneita asuntoja korjataan, pukeudutaan tahallaan valkoiseen ja sotketaan kangas ruohotahroilla. Michael istuu isovanhempiensa ränsistyneen kesähuvilan portailla ja polttelee pilveä. Katselee taivaalle, jossa yksi pilvi lipuu laiskasti eteenpäin. Poika ei tiedä miksikä itseään kutsua. Jotkut sanovat nuori mies, toiset puhuvat vielä lapsesta. Kahdeksantoista vuotta elänyt, ja tuntee eläneensä jo muutaman vuoden liikaa. Johtuu sodasta. Tai niin Michael ainakin vakuuttelee itselleen. Johtuu siitä, miten hän näki Terryn kuolleena maassa makaamassa. Eikä sinä ollut mitään humaanista. Tai ehkä siitä, että vanhemmat ajoivat hänet maalle ja jättivät sinne yksinään. Miettimään elämän merkitystä. Se voi olla, eikä sillä ole niin väliä. Michael puhaltaa savuhahtuvaa tuuleen ja lausuu rukouksensa.
Valkoista maalia varisseesta portista tanssahtelee sisälle Elena. Viidentoista ja valkea mekko. Tyttö, joka ei tiedä sodasta mitään. Ei tiedä, kun ei ole koskaan kuullutkaan. Nuori ja kaunis. Pieni ja siro. Pitsisille olkaimille valuu tummia kiharoita, ja kalpeilla kasvoilla on hymy herkässä. Michael on tuntenut hänet aina. Kävellyt lapsena pitkin puronvartta ja heitellyt kilpaa leipiä. Elena juoksee lujempaa kuin hän. Juoksee kauas karkuun, jos ei pidä tiukasti kiinni. Poika muistaa tytön sanoneen, että tämä pitää aamukasteesta kasvoillaan niityn poikki oikaistessa. Michael miettii onko se elämän merkitys.
Olet minun juoksepoistyttöni. En tiedä mitä tapahtuu seuraavaks.Elena istahtaa vierelle ja sieppaa sätkän Michaelin huulien välistä. Eikä Michael voi kuin hymyillä, vaikka tahtoisi sen takaisin. Tyttö sanoo olevansa tylsistynyt. Ratkaisu on Michaelin portaiden alle piilottama likainen pullo viskiä. Hän miettii onko oikein juottaa toinen humalaan, viedä huoneeseensa ja rakastella kaiket päivät. Miettii, onko väärin rakastua ihmiseen, joka ei ole vielä elänyt muutamaa vuotta liikaa. Mutta Elena vain suutelee sätkästä rohtuneita huulia ja Michael puraisee toisen omia ja pehmeitä hellästi. Ehkä sillä ei ole väliä, niin kuin ei syyllä koko olemassaolollekaan.
Kun tultiin tähän huoneeseen joskus aamuyöllä. Oltiin vähän hutikassa kai.Michael johdattelee kättään tytön alaselälle, ja toinen kysyy pitääkö hän mustikoista. Poika naurahtaa absurdille kysymykselle. Elena silmäilee Michaelia odotus katseessaan ja lopulta poika nyökkää. Vastauksen saatuaan Elenan toinen suupieli kohoaa ylöspäin ja toinen valkeista pitsiolkaimista taas valahtaa alaspäin. Michael katselee solisluun piirtämää viivaa ja pohtii kuinka helposti sen saisi murrettua. Kaikki Elenessa on särkyvää, ja sittenkin tyttö on vahvempi kuin hän. Michael näkee Elenan joka ilta yhtä koskemattomana ja joka aamu muistaa, miten lapsi toinen kaikesta huolimatta on. Se kaikki sointuu niissä lauseissa, niissä sanoissa ja absurdeissa kysymyksissä. Ja sitten Michael katuu että teki yhtään mitään.
Minne käsi kulkeutuu, miten käden kuuluu olla? Sä olet liian nuori mulle. Jutellaan, mitä kuuluu?Valkoisen kauluspaidan napit ovat jo auki. Elena nousee seisomaan ja ojentaa kapeaa kättään. Michael huomaa haalealla lakatut kynnet ja miettii taas, kuinka paljon helpompaa olisi nähdä millä tahansa muulla värillä maalatut pinnat. Elena kuitenkin pujottaa sormensa Michaelin omien väleihin, eikä poika enää näe kynnenkärkiäkään. Tyttö vetää Michaelin pystyyn vierelleen ja hymyilee. Ja sitten kaikki muu unohtuu, paitsi ikuisuuskysymys elämän merkityksestä. Se jää aina taustalle, aina pyörimään mielen sopukoihin. Sittenkin, kun Michael nostaa Elenan syliinsä ja kantaa tämän yläkertaan. Jopa silloin.
Auringon noustessa valkeakarmisten ikkunoiden korkeudelle, nukahtaa Elena Michaelin kylkeä vasten. Lämmittää niin kovasti, että Michael vetää toisen jalkansa peiton alta pois. Mutta toiseen hän ei Elenaa vaihtaisi. Ei, vaikka raukeana toisella on lapsenkasvot ja enkelimäiset silmäripset. Ei, vaikka hän tietää että pitäisi. Koska vaikka Michael on sotinut sotansa, ei Elena ole vielä nähnyt yhtäkään. Ja koska Michael pohtii elämän merkitystä, mutta Elena ei. On vain niin helppoa sysätä ne ajatukset syrjään. Kun katselee taas seuraavan auringonkierroksen sitä, miten Elena juoksee ensin aamukastetta vasten ja iltapäivällä kuivia korsia pakoon. Ja kun tyttö taas muistuttaa mustikoista ja suutelee miettimättä sen kummemin. Ehkä sillä ei oikeasti ole väliä. Ehkei millään ole. Ja ehkä Michael rakastaa tyttöä, ehkä ei. Mutta niihin kesäpäiviin jäi unohdus. Niihin Michael hukuttautui, niitä poika yksinään muisteli. Ja lopulta Michael unohti.
Pidä satiinihuivista kiinni kun juokset, juoksepoistyttöni. Älä usko mitä sanon, kun pyydän jäämään. Sä olet mulle kaikki. Olen aika alamaissani, mutta se johtuu luultavasti elintavoistani.