Title: Viekää minut sinne missä hän on
Author: Fubuki
Beta: Ei ole
Genre: Drama, angst, death
Pairing: Kirsten/Regulus
Rating: K-11
Summary: Tämä on siis se muisto, jota Kirsten ei koskaan halua muistaa, ja jonka muistaminen voi tuhota Kirstenin lopullisesti.
Älä lue jollet halua spoilaantua Adara kakkosesta!!!A/N: No niiin, tässä tämmöinen nopea tekele, kommentointi suotavaa
Viekää minut sinne missä hän on
”Kirsten”, kuului hiljainen matala kuiskaus ja Kirsten tunsi kun joku sipaisi hiussuortuvan hänen kasvoiltaan. Hän raotti silmiään ja näki Reguluksen vuoteensa vieressä.
”Mitä nyt?”
”Muistatko sen luolan josta puhuin?” Regulus kysyi ja tarttui Kirsteniä kädestä. Kirsten ymmärsi siitä kosketuksesta heti mitä Regulus oli aikeissa sanoa.
”Sinä selvitit miten sinne pääsee.” Regulus nyökkäsi.
”Oljo ja minä menemme sinne tänä yönä.”
”Oljo? Miksi Oljo?” Kirsten kysyi.
”Sehän on käynyt siellä ennenkin, etkö muista? Se tietää tarkalleen miten sinne pääsee. Nyt kun tiedämme mikä se medaljonki on… meidän on saatava se.”
”Minä tulen mukaan”, Kirsten sanoi ja nousi istumaan vuoteelleen.
”Ei, minä teen tämän yksin. Tiedät missä pidän vihjeitä muista hirnyrkeistä. Jos minulle sattuu jotain, sinun täytyy jatkaa –”
”Älä sano noin, minä tulen mukaasi ja sillä siisti”, Kirsten väitti vastaan. Regulus pudisti päätään.
”Me olemme ainoat jotka pystymme tähän… Jos meille tapahtuu jotain, voi mennä vuosia ennen kuin joku toinen ymmärtää että pimeyden Lordi käyttää hirnyrkkejä. Joten lupaa nyt, että pysyt täällä turvassa. Odota minua”, Regulus vaati tuijottaen Kirsteniä silmiin. Kirsten katsoi hetken takaisin ja nyökkäsi sitten alistuneesti.
Minä odotan täällä tunnelissa
jossa valo kylmä hohtaa
jossa pimeän koirat ulvoen
tuon kirkkauden kuoron kohtaa
Regulus lähti ja Kirsten jäi odottamaan. Kului minuutti, kaksi, jo kolmannella Kirsten hermostui. Hän päätti tehdä jotain hyödyllistä, ja alkoi siivota melko autiota vaatekaappiaan. Hän löysi vanhan koulupukunsa ja katsoi sitä kaihoisasti. Lopulta hän puki sen ylleen ja katsoi itseään peilistä. Siinä hän taas oli. Tylypahkan aikainen pelkurioppilas. Säälittävä ja surkea, mitä hän oli vieläkin. Ainoa ero tässä hetkessä oli, ettei hän ollut enää yksin.
Kirsten vilkaisi pöydällä lojuvaa naamiotaan ja nosti sauvan taskustaan. Hän ei pukisi enää ikinä tuota naamiota kasvoilleen jos he pääsisivät Voldemortista eroon. Yhdessä.
Juuri kun hän oli kaikkoontumassa kohti luolaa josta Regulus oli puhunut, hän kuuli askeleen selkänsä takaa. Hän kääntyi ja näki Voldemortin aivan edessään.
”Regulus tietää hirnyrkeistä, vai mitä?” Voldemort kysyi ja hänen huulilleen nousi pieni hymy. Kirsten jäykistyi kauhusta ja kuuli vain yhden sanan: ”Komennu!”
Kaikki kävi niin pian
kun aina luulin, että vähitellen lähden
Minä katuisin
vaan en tiedä kuinka
enkä edes minkä tähden
Seuraavan kerran kun Kirsten ymmärsi mistään mitään, hän oli sisällä luolassa, suuren synkän järven rannalla. Voldemort seisoi hänen edessään, sauvakäsi ojossa järveä kohti. Vesi alkoi väreillä ja yhtäkkiä järvi halkesi kahteen osaan, jättäen väliinsä kahden ihmisen levyisen tilan. Samassa Kirsten tunsi taas liikkuvansa vasten tahtoaan, mutta nyt hänellä oli voimia vastustella sitä. Hän näki ympärilleen ja huomasi jalkojensa vievän häntä kohti järven toista päätä. Hän katsoi ympärilleen ja näki yhtäkkiä kasvot vedessä. Kirsten pelkäsi jo pahinta, mutta tunnisti kuitenkin ruumiin joksikin muuksi kuin Regulukseksi. Pian Kirsten näki monia muitakin kasvoja, kymmenittäin. Kirsten tunsi suurta halua paeta, ja yhtäkkiä hänen jalkansa alkoivat tuntua hänen omiltaan. Hän kuuli kalahduksen kun hänen sauvansa putosi taskusta järven kiviselle pohjalle. Jos hän saisi tarpeeksi voimia nostaakseen sen…
Hän hidasti kävelyään ja lopulta kääntyi juostakseen. Voldemort ei edes kääntänyt päätään vaan tarttui nopeasti Kirsteniä käsivarresta ja kiskaisi hänet takaisin vierelleen. Kirsten rimpuili ja tunsi samassa Voldemortin toisen käden tarttuvan häntä hiuksista. Hän tunsi taikasauvan takaraivoaan vasten ja samassa hän oli taas komennuskirouksen alaisena. Hän käveli viimeisetkin kymmenet metrit, kunnes he olivat pienen saaren juurella. Siellä oli portaat, joita pitkin he kävelivät ylös kiviseen tyhjään luolaan. Samassa kuului veden kohinaa kun järvi tasoittui taas, mutta vesi ei tulvinut luolaan, jokin näkymätön loitsu esti sen.
Luolassa oli portaat alaspäin, ja he kulkivat niitä pitkin, syvemmälle ja syvemmälle maan uumeniin. Lopulta he olivat luolan pohjalla ja Kirsten erotti että luolan keskellä oli allasmainen aukko, joka oli täynnä mustaa järven vettä.
Valittaisinko puoliääneen
Johda kotiin matka keskenjääneen
Missä, miten päin täytyisi olla
huutaisinko, jos sä täällä sittenkin oot
Kirsten tunsi päänsä uppoavan kylmään veteen ja lopulta koko ruumiinsa. Hän yritti nostaa päätään pinnalle, mutta Voldemortin ote hänen kurkussaan piti hänet pinnan alla. Kirsten kurotti käsillään pois vedestä, mutta viimein kun happi tuntui olevan lopussa, hän menetti tajuntansa ja päästi vettä suuhunsa. Hänen kätensä veltostuivat ja putosivat veteen naisen kyljille. Voldemort näki tilaisuutensa tulleen ja päästi irti. Veden pinta tyyntyi kun nainen upposi altaan pohjalle. Voldemort heilautti sauvaansa ja mutisi loitsun; veden pinta jähmettyi hetkeksi ja palasi sitten normaalin näköiseksi. Pinnan alla Kirsten avasi silmänsä. Hän näki kaiken mitä luolassa tapahtui; hän näki Voldemortin katsomassa veteen, pienen saaren jolla lepäsi malja ja astia, ruumiit vedessä… Heti kun Kirsten tiedosti tämän kaiken, ruumiit alkoivat liikkua ja Kirsten tunsi olonsa heikkenevän. Vesi muuttui mustasta kirkkaaksi ja Kirsten sokaistui hetkeksi.
Mitä enemmän ruumiit liikkuivat, sitä hirveämpi olo Kirstenille tuli. Hän halusi pois, hän halusi hengittää. Kirsten avasi suutaan, muttei tuntenut veden valuvan hänen kurkkuunsa. Hän pystyi hengittämään, mutta se tuntui silti hirveältä. Hän ponnisti kohti pintaa, mutta heti kun hänen kätensä kosketti ilman ja veden rajaa, hän tunsi koko kehoaan korventavan. Kuin hän olisi tulessa.
Hän vajosi takaisin altaan pohjalle huomattuaan, ettei hän pääsisi pinnalle. Kipu helpotti heti, mutta pahempaa oli vielä tulossa: Kirsten näki mitä järvellä tapahtui, ja hänen huomionsa heräsi entisestään kun luolan seinämä aukeni, ja luolaan asteli pieni kotitonttu, perässään mustiin pukeutunut velho.
"Regulus!"
Viekää minut sinne missä hän on
virta ole halki edessä airon
Viekää minut sinne missä hän on
lautturi, kuule mitä mä toivon
Kirsten kuuli oman äänensä veden alla, ja ilmeisesti Voldemortkin kuuli sen, sillä hän nosti päätään. Kirsten näki kuinka Regulus etsi jotakin, jotakin näkymätöntä, kunnes löysi sen. Ketju. Kuului kalinaa kun Regulus kiskoi sitä, ja samassa vene ilmestyi heidän eteensä. Oljo katseli kaikkea hiukan peloissaan ja epäröiden. He istuutuivat veneeseen, ja samassa Kirsten näki, että Voldemort oli poissa. Häipynyt tuosta vain, jo niin varmana voitostaan ettei edes vaivautunut jäämään katsomaan. Kirsten tunsi olonsa taas heikkenevän. Ruumiit, jotka Kirsten tunnisti nyt manaliuksiksi, olivat hereillä, vaikka ulkopuolisille ne näyttivät olevan vain paikallaan. Kirsten alkoi viimein ymmärtää mitä tapahtuisi. Mitä manaliukset tekisivät…
Tämä valo käy silmiin tunnelissa
jossa yhä kuoro laulaa
Varhain opin, miten hauras onni onkaan
kuinka se ei kestä kauaa
Minä haluan tietää, miksi kauan sitten
sä et palannutkaan
Pian kadotin suunnan
helppo polku kaltevana vietti mutkaan
Kirsten yritti päästä pintaan, mutta sama polte alkoi taas. Kirsten ei välittänyt, vaan yritti taistella. Vihdoin hän kosketti pinnan rajaa, mutta se oli kuin kiveä. Kirsten ei päässyt sen läpi, vaikka hän tuskasta huolimatta yritti. Kirsten huusi, vaikkei uskonut että hänen äänensä yltäisi Reguluksen korviin.
”REGULUS!”
Juuri veneestä pois astunut Regulus höristi korviaan. Hän oli varma, että hän oli kuullut jotain. Hänet valtasi pelon tunne. Hän oli ollut muutenkin levoton sen jälkeen kun hän oli lähtenyt ja jättänyt Kirstenin yksin. Nyt olo sen kuin paheni. Regulus tuntui sydämessään tietävän mitä se oli, mutta hän ei myöntänyt sitä itselleen.
”Äkkiä, Oljo. Haluan pois täältä mahdollisimman pian”, hän sanoi ja Oljo asteli nopeasti hänen perässään saaren keskelle. Regulus katsoi maljaa ja astiaa arvioiden. Astian pohjalla oli medaljonki, mutta kun Regulus kädellään kurkotti siihen, astiassa oleva neste olikin kovaa, ihan kuten vesi joka piti Kirsteniä sisällään. Regulus nosti taskustaan medaljongin, melko samannäköisen kuin mikä astiassa oli.
”Oljo. Kun minä olen juonut astian tyhjäksi, sinä otat medaljongin astian pohjalta ja vaihdat sen tähän toiseen. Vie se Kirstenin luo ja käske hänen tuhota se. Mutta jos… jos Kirstenille on sattunut jotain –” Regulus tunsi rinnassaan muljahtavan. Kuin hän olisi jo tiennyt jotain tapahtuneen. ”- tuhoa se itse. Keinolla millä hyvänsä.”
Regulus, mitä sinä horiset?! Anna kotitontun juoda se, älä juo sitä itse! Kirsten ajatteli ja yritti taas rimpuilla kohti pintaa.
Viekää minut sinne missä hän on
virta ole halki edessä airon
Viekää minut sinne missä hän on
lautturi, kuule mitä mä toivon
Regulus kaatoi ensimmäisen maljallisen kurkustaan alas kuin se olisi vain vettä. Hänen kätensä kuitenkin vapisivat kun hän otti toisen maljallisen astiasta ja alkoi kaataa sitä suuhunsa. Puolivälissä toista maljallista, hän taukosi hetkeksi. Hänen silmänsä laajenivat pelosta ja Oljo joutui tukemaan häntä että hän sai jatkettua juomistaan.
”Regulus ei! Älä juo sitä!” Kirsten kiljui ja Regulus kohotti päätään.
”Kirsten on poissa… Hän on poissa…” hän kuiskasi itsekseen kun Oljo täytti hänelle kolmatta maljallista.
”Ei! Minä olen täällä! Regulus, kuuntele!” Kirsten huusi, mutta Regulus kaatoi taas juotavaa kurkustaan alas. Nyt Oljo joutui pitelemään maljaa, sillä Regulus ei itse enää pystynyt siihen.
”Vielä noin kaksi maljallista, Regulus-herra, taistelkaa!” Oljo kannusti mennessään täyttämään neljättä maljallista.
”Ei… ei… ei järkeä taistella. Hän on poissa. Kirsten on –”
”Regulus! Älä!” Kirsten huusi ja yritti päästä pois vedestä. Hän rimpuili kaikin voimin ja huusi tuskissaan tuntiessaan poltteen pitkin kehoaan.
Oljo palasi ja laski maljan Reguluksen huulille.
”Ei, ei enempää… En pysty…”
”Regulus-herra käski minun juottaa tämä, vaikka Regulus-herra sanoisi vastaan!” Oljo huusi avuttomana ja jatkoi vain juottamista. Reguluksen kasvot olivat jo mielipuolisessa virneessä. Silmät ummessa ja kasvot kalpeina. Medaljonki oli jo yhden maljallisen päässä.
Ei enää kauaa, kun tämä on ohi… Regulus ajatteli kaiken hulluuden keskellä.
Sitten pääsen Kirstenin luo… Tiedän sen… Viekää minut sinne missä hän on
tumman virran ääreen
Viekää minut vielä hänen luokseen
”Enää yksi maljallinen, Regulus-herra”, Oljo sanoi ja täytti maljan viimeistä pisaraa myöten.
”Ei – älkää… Minä vahdin häntä – teidän ei tarvitse tappaa – älkää, ei!” Regulus puhui itsekseen. Kirsten huusi ja hakkasi tuskissaan veden kivikovaa pintaa. Hän ei ollut koskaan eläissään halunnut jonkun luokse niin kipeästi kuin nyt. Hän halusi Reguluksen luo, nyt heti. Hän tunsi kyyneleiden kuumottavan silmissään, mutta ne eivät valuneet hänen poskilleen vaan sulautuivat muuhun veteen. Vesi loisti yhä kirkkaampana ja Kirstenin olo heikkeni. Manaliukset olivat valppaina, valmiina liikkumaan. Niiden tehtävä oli vartioida veden pintaa, ja Regulus rikkoisi tuon pinnan aivan kohta, kuten Oljo oli aiemmin tehnyt…
”Vielä vähän, Regulus-herra!” Oljo vinkaisi ja Regulus nielaisi viimeisetkin pisarat maljasta.
”REGULUS!” Kirsten kiljui niin kovaa kuin hänestä vain ääntä lähti. Oljo riensi astian luokse ja nappasi medaljongin, tiputtaen väärennöksen sen tilalle. Regulus kiemurteli maassa tuskissaan, mutta samalla valppaana: hän oli varma että hän oli kuullut Kirstenin äänen.
”Kirsten… Kirsten…”
”Regulus-herra, me voimme yhä lähteä yhdessä – Regulus-herra, ei!” Oljo huudahti säikähtäneenä: Regulus oli ryöminyt saaren rannalle ja kurotti juuri kädellään veteen.
Hitaasti, yksi sormi kerrallaan hän upotti koko kätensä veden alle.
”Kirsten on täällä, tiedän että hän on…”
”REGULUS ÄLÄ!!!” Kirsten kiljui, mutta oli myöhäistä. Hän tunsi olonsa heikkenevän, ja samassa manaliukset nousivat veden alta ja tarttuivat Regulukseen.
”Regulus-herra!” Oljo huusi, mutta manaliuksen lähestyessä häntäkin, kotitonttu purskahti katkeraan itkuun ja kaikkoontui pois.
”REGULUS, EIII!” Kirsten huusi kun manaliukset kiskoivat Reguluksen kohti järveä.
”KIRSTEN!”
Maan ja vetten alla tyttö soutaa
ja kuolleilla kielillä laulaa
Maan ja vetten alla tyttö soutaa
se verkkainen ja tyyni virta on
Syntyi täydellinen hiljaisuus. Kirsten makasi altaan pohjalla silmät kauhusta levällään. Hän näki sen. Viimeistäkin yksityiskohtaa myöten. Kun Regulus upposi pinnan alle ja rimpuili vieläkin vastaan. Kunnes hänen suunsa aukesi raolleen ja päästi vettä hänen keuhkoihinsa. Kun hän vielä viimeisillä hetkillään erotti veden alla Kirstenin vankilasta tulevaa valoa ja kurotti sitä kohti. Kunnes, lopulta, Regulus ei enää liikkunut.
Kirsten tuijotti tyhjää monta tuntia. Kunnes hän lopulta ymmärsi mitä viimeisen parin tunnin sisällä oli tapahtunut.
Hän on poissa… Regulus…Kirsten huusi niin lujaa kuin vain hänen keuhkoistaan lähti. Regulus oli kuollut. Ja se oli hänen syytään. Hän antoi voimaa niille manaliuksille. Jos hän olisi vaatinut päästä Reguluksen mukaan, Voldemort ei olisi yllättänyt häntä yksin asunnostaan ja tuonut häntä luolaan. Regulus olisi selvinnyt vielä pois Oljon avulla, jos Kirsten ei olisi ollut siellä…
Kirsten painoi kielensä hampaidensa väliin ja puri hampaitaan yhteen, mutta mitään ei tapahtunut. Hän oli täysin voimaton, kykenemätön edes tappamaan itseään. Kyyneleet polttivat taas hänen silmiään, ja yhtäkkiä, Kirsten ei tuntenut enää mitään. Hän oli ontto kuori, jonka sielu katseli hänen ruumistaan jostain kauempaa, kuin joku toinen ihminen katsoisi vierestä toisen kärsimystä. Niin hän näki itsensä. Päivästä päivään, monta vuotta…
Ja sitten, vuosia myöhemmin tapahtui ihme. Kirstenin sielu joka oli vaeltanut luolassa vuodesta vuoteen, palasi viimein ruumiiseensa. Jonkun kosketuksesta. Joku nosti hänet pois vedestä, kylmään tunkkaiseen ilmaan.
Adara, tuo vaaleahiuksinen mies kutsui häntä Adaraksi, Kirsten tiedosti. Hän oli seurannut kun tuo suuri velhojen ja noitien ryhmä hyökkäsi manaliusten kimppuun ja tuhosi kaikki. Hän oli katsonut tapahtumia sivusta, mutta hän ei ollut tuntenut olonsa enää heikentyvän. Hän ei ollut tiedostanut ruumistaan enää sen illan jälkeen. Hänen ruumiinsa oli vain tyhjä kuori, kunnes hänet nostettiin vedestä. Silloin hän viimein tunsi sielunsa ja ruumiinsa jälleen yhtä aikaa, mutta jokin oli pielessä. Hänessä oli jotain muutakin, mutta hänestä myös puuttui jotakin.
Jotakin, joka kuoli Reguluksen mukana.
Viekää minut sinne missä hän on
virta ole halki edessä airon
Viekää minut sinne missä hän on
lautturi, kuule mitä mä toivon
