Siepatut (deathfic, angst, K11, 3/3)

[Comah]

// Alaotsikko: VALMIS 30.11.09

Author: Comah
Beta: ei ole
Genre: deathfic, angst
Pairing: Anton/OC
Raiting: K11
Disclaimer: Tarina ja hahmot ovat kokonaan mielikuvitukseni tuotetta

Summary: Menetät rakkaasi, etkä voi elää ilman häntä.

A/N: Tämmöisen unen näin yhtenä yönä ja siitä oli pakko kirjoittaa mielestäni onnistunut tarina.  

Siepatut

1. Luku

Raikas kesäsade rummutti jo kiivaammin harmaata peltikattoa, kun viimein sain kengät jalkaani ja sieppasin punaisen sadetakkini eteisen naulakosta. Vedin sen ylleni ja astuin ulos sateeseen vetäen oven lukkoon perässäni. Ehtisin vielä illan viimeisellä bussilla keskustaan, mikäli pitäisin kiirettä.
Pidin kaksin käsin sadetakin hupusta kiinni juostessani hiljaisen ja lätäköiden valtaaman leikkikentän poikki tielle. Keltainen paikallisbussi kökötti vielä pysäkillä. Ehdin viimetipassa saamaan jalkani sulkeutuvan oven väliin.
"Keskustaan." Huikkasin kuskille hymyillen ja jätin parin euron rahan tiskille.
Bussissa istui vain kaksi ihmistä, molemmat minua paljon nuorempia tyttöjä. He olivat vallanneet takapenkin, joten jäin puoleen väliin istumaan käytävän vasemmalle puolelle. Tytöt olivat kuin kaksosia, kumpikin täysin samannäköisiä ja mustiin pukeutuneita.
Kumpikaan ei hymyillyt vaan tuijotti vakavana eteensä. Hienoa! Onneksi matka kesti vain viitisentoista minuuttia.  Bussi mutkitteli tasaista vauhtia hiljaisia, koivujen reunustamia teitä kohti kaupungin keskustan vilinää. Tytöt jäivät bussista pari pysäkkiä ennen keskustaan saapumista ja bussiin nousi vanhempi mies, joka jäi istumaan etupenkille.
Keskustan valot ja hälinä tulivat pian näkyviin ja minä sain painaa punaista stop - nappia viimein. Hyppäsin bussista ulos yltyneeseen sateeseen ja lähdin kävelemään pari korttelia eteenpäin. Tuttu kermanvaalea kerrostalo tuli pian näkyviin ja juoksin loppumatkan ovelle. Ehdin tuskin painaa summeria, kun kakkoskerroksesta tuttu vanha nainen avasi oven.
"Iltaa, olet varmaankin tulossa Antonia tapaamaan?" Nainen kysyi hymyillen päästäessään minut sisään.
"Kyllä vain, toivottavasti hän on kotona." Vastasin astuessani hämärästi valaistuun rappukäytävään.
"On hän, mutta en tiedä, ovatko hänen vieraansa vielä lähteneet." Nainen astui ulos ja avasi sateenvarjoaan.
"Vieraat?"
"Niin, pari miestä siellä oli. Näyttivät hemmetin pelottavilta, mutta kai ne ovat jotain niitä muusikoita."
Nainen heilautti minulle kättään sulkiessaan oven perässään. Minä seisoin hetken portailla miettien, keitä nainen oli mahtanut tarkoittaa.
Kohautin kuitenkin olkiani ja juoksin raput toiseen kerrokseen.
Pysähdyin tutulle ovelle, joka oli yhä edelleen ilman nimikylttiä. Painoin summeria ja jäin odottamaan. Aika kului, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Painoin uudelleen. Tällä kertaa ovi avautui nopeammin. Kohtasin pian hänen siniset silmänsä, kun hän raotti ovea. Painauduin hymyillen lähemmäs ovea, jotta huuleni kohtasivat hänen huulensa.
"Luulin jo, ettet päästä minua ollenkaan sisälle."
Hän tarttui käsillään kasvoihini ja suuteli minua pitkään.
"Olisi parempi, jos et tulisi sisälle nyt."
Hän laski kasvoni käsistään ja tarttui kiinni oven kahvaan. Katse hänen silmissään oli outo, kuin hän olisi halunnut kertoa sillä jotain.
"Miksi en voisi tulla?" Kysyin hämmästyneenä ja aavistuksen pettyneenä. "Ovatko ne miehet vielä luonasi?"
Kysymys näytti yllättävän hänet.
"Miehet?"
"Mary kertoi nähneensä joitain miehiä luonasi tänään." Minä selitin yrittäessäni tulkita hänen silmiensä ilmettä.
Näytti kuin hän olisi näyttänyt osittain hätääntyneeltä ja osittain helpottuneelta.
"Mitäpä, jos pyytäisit ystäväsi sisälle asti?" Vieras, matala ääni kuului hänen takaansa.
Jokin äänessä sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Hän painoi katseensa huokaisten alas ja perääntyi avatessaan minulle ovea.
Seisoin hetken jähmettyneenä paikoillani. Jokin sisälläni käski minua perääntymään, mutta jalkani liikkuivat vain eteenpäin. Astuin eteiseen
hänen vierelleen ja näin kaksi vierasta miestä hänen olohuoneessaan, kun ovi sulkeutui kiinni perässäni. Toinen miehistä tähtäsi meitä aseella.

Miehet näyttivät kuin suoraan joltain mafiaelokuvan päähahmoilta. Toinen, asetta pitelevä mies, oli kookkaampi ja lihaksikkaampi. Hän oli kalju ja pukeutunut kokonaan mustiin farkkuihin ja mustaan, pitkähihaiseen paitaan. Toinen oli pidempi ja laihempi ja hänen ruskeat hiuksensa sojottivat miten sattuivat. Hänkin oli pukeutunut mustiin farkkuihin ja mustaan, pitkähihaiseen paitaan. Hänellä ei ollut asetta ja hän istui tyyneen rauhallisena olohuoneen mustalla nahkasohvalla.
"Kaipasimmekin jo hieman naiskauneutta tähän ankeaan keskusteluun." Asetta pitelevä mies sanoi ja astui lähemmäs.
Anton kietoi käsivartensa ympärilleni ja veti minut kylkeään vasten.
"Häneen ette koske."
Mies naurahti ja tuli vieläkin lähemmäs. Tunsin sydämeni hakkaavaan rinnassani ja hänen puristavan kiinni käsivarrestani.
"Sinähän et oikeastaan sitä päätä. Jos me haluamme hieman leikkiä, niin me myös leikimme." Mies seisoi nyt aivan edessämme. "Mikäli sinä et hoida velkojasi ennen sitä."
Mies viittoi toverilleen, joka nousi vastahakoisesti sohvalta ja käveli lähemmäs.
"Minä en ole teille mitään velkaa enää." Kuulin Antonin sanovan raivoa ja pelkoa sekoittuneella äänellä.
Mies nauroi ja piti asetta Antonin ohimolla. Minä yritin painautua niin kiinni Antoniin kuin vain ikinä pääsin.
"Ota tyttö!" Mies sanoi toverilleen.
Tajusin liian myöhään, kun kylmät kädet tarttuivat käsivarsiini ja veivät minut kauemmas Antonista.
"Et saatana koske häneen!"
 Kun Anton yritti tarttua minusta kiinni, näin miehen nyrkin osuvan hänen leukaansa ja polven hänen vatsaansa. En ehtinyt huutaa, kun kylmä käsi peitti suuni ja laihempi, mutta silti minua vahvempi, mies painoi selkäni rintakehäänsä vasten ja vei minua kauemmas. Potkin jaloillani, kun mies vangitsi ranteeni yhdellä kädellä.
Näin Antonin makaavan lattialla ja veri valui hänen suustaan. Hän yritti nousta ylös, mutta mies potkaisi häntä uudelleen. Kun hän ei enää jaksanut nousta ylös, mies kääntyi meihin päin. Hän käveli meitä kohti ja virnisti nähdessään pelon silmissäni. Mies pysähtyi eteeni ja tunsin hänen hengityksen kasvoillani. Mies kosketti sormellaan poskeani ja yritin kääntää pääni pois. Mies antoi sormensa liukua otsalleni ja nenänvarttani pitkin. Hän pörrötti kädellään hiuksiani ennen kuin kääntyi ja käveli meistä pois päin.  Mies palasi pian ja heitti köyden pätkän toverilleen.
"Sido tyttö!"
Näin, miten mies lähestyi köyden kanssa Antonia. Mies taivutti hänen kätensä selän taakse ja sitoi köyden hänen ranteittensa ympärille.
"Olepa hiljaa nyt hetken niin tämä sujuu helpommin, okei?" Minua pitelevä mies kuiskasi korvaani.
Nyökkäsin. Odotin, että mies irrotti käden suultani. Yritin paeta, mutta mies piti yhä kiinni ranteistani. Hän tarttui toisella kädellä toisesta ranteestani ja taivutti käteni selän taakse. Yritin huutaa. Tunsin miehen polven iskeytyvän vatsaani.
"Enkö käskenyt pitää suun kiinni?"
Tunsin köyden kiristävän ranteitani. Purin huultani, etten olisi huutanut tai itkenyt. Käsi palasi suulleni ja mies veti minut takaisin itseään vasten, kun köysi oli sidottu ranteitteni ympärille.
"Mennäänkö sitten?" Kalju mies kysyi nostaessaan Antonin lattialta.

[Comah]

2. Luku

Heräsin kovaan päänsärkyyn ja siihen, kun pakettiauto, jossa makasin, nytkähti liikkeelle.  Avasin hitaasti silmiäni, kun vihlova kipu päässäni ja jossain muualla kehossani kasvoi. Yritin etsiä toista kivun lähdettä ja liikahdin hieman.  Älähdin, kun kylkeeni sattui. Muistin hämärästi, miten siihen oli potkaistu.
Makasin selälläni kylmällä autonlattialla ja tunsin käteni allani. Yritin vetää niitä pois, mutta tunsin köydet ranteitteni ympärillä. Luovutin. Annoin katseeni kiertää autoa, kun silmiini osui hänen elottoman näköinen ruumiinsa kauempana minusta.
"Anton!" Yritin huutaa, mutta ääneni oli pelkkä käheä kuiskaus.
Hän ei reagoinut. Pelko valtasi minut, kun ajattelin pahinta. Ei, hän ei voinut olla kuollut. Tarkkailin häntä hetken. Sydämeni takoi rinnassani. Huokaisin helpotuksesta, kun näin viimein hänen hengittävän.
Koska käteni olivat sidottuina selkäni takana ja makasin selälläni, minun oli mahdotonta nousta ylös omin avuin. Kierähdin varovasti kyljelleni ja huusin, kun siihen sattui. Pyörähdin nopeasti vatsalleni ja lähdin ryömimään hänen luokseen.
"Anton!" Toistin hänen nimensä.
Lyhyt matka tuntui kestävän ikuisuuden ja kylkeeni sattui, mutta halusin hänen luokseen ja pääsin sinne viimein.
Hänenkin kätensä olivat sidottuina selän takana ja hän makasi lattialla vasemmalla kyljellään, selkä minuun päin. Hänen mustat vaatteensa olivat likaisena pölystä ja hänen pitkät hiuksensa olivat sekaisin. Painauduin niin lähelle häntä kuin pääsin.
"Anton!" Kuiskasin kovemmin.
Hän jalkansa liikahtivat ja kuulin hänen voihkaisevan hiljaa. Varovasti hän kääntyi selälleen, jotta näkisi minut ja hän voihkaisi uudelleen, kun tunsi käsiensä jäävän alleen. Kun hän käänsi kasvonsa minuun, näin hänen veriset, ruhjotut kasvonsa. Mustat kajalit ympäröivät hänen siniset
silmänsä. Hän katsoi minua pitkään ja yritti turhaan nousta istumaan. Lopulta hän luovutti.
"Oletko kunnossa?" Hän kysyi tarkkaillen minua.
Purin huultani, kun kipu vihlaisi kyljessäni.
"Paremmassa kuin sinä."
Hän naurahti, mutta nauraminen näytti satuttavan häntä. Painoin varovasti pääni hänen rinnalleen ja jäin siihen makaamaan.
"Voisinpa kietoa käsivarteni ympärillesi ja suojella sinua." Kuulin hänen sanovan.
Naurahdin hiljaa.
"Keitä he ovat, Anton?" En voinut olla kysymättä.
Hän oli hetken hiljaa.
"Parempi, kun et tiedä." Hän sanoi viimein.
Vaikka tahdoin tietää, päätin antaa asian olla. En halunnut riidellä hänen kanssaan nyt.
"Mutta yritin varoittaa sinua." Hän jatkoi. "Sinun ei olisi pitänyt tulla luok-"
"Lopeta ennen kuin aloitatkaan!" Minä varoitin.
Hän naurahti.
"Anton, käytätkö sinä taas?"
Käänsin katseeni hänen silmiinsä. Hän ei ehtinyt vastata, kun auto pysähtyi samalla hetkellä.

Tunsin, miten hän jännittyi ja olisi selvästi halunnut kietoa käsivartensa suojelevasti ympärilleni. Ulkoa kuului, miten auton ovia avattiin ja suljettiin. Askeleet lähestyivät. Sydämeni hakkasi rinnassani. Liukuovi avattiin pian ja sateen rummutus kuului selkeämmin.
Painauduin kiinni hänen kylkeensä, kun kalju mies kiipesi sisään. Toinen mies seurasi hänen perässään.
"Et koske häneen!" Kuulin Antonin sanovan, kun mies tuli lähemmäs.
Mies nauroi. Hän otti kiinni käsivarrestani ja nosti minut ylös.
"Vie tyttö ulos!" Hän murahti toverilleen.
Yritin rimpuilla irti, mutta toinen mies sai raahattua minut ulos.
"Anton!" Ehdin huutaa, ennen kuin käsi tavoitti suuni.
"Olepas nyt kiltisti." Mies sanoi ja tunsin hänen hengityksen niskassani.
En katsellut, mihin olimme tulleet, halusin vain päästä takaisin Antonin luokse. Minuuttien kuluessa kuulin Antonin tuskaisen huudon ja tunsin kyyneleiden sumentavan silmäni. Kalju mies raahasi Antonin ulos autosta veitsi kädessään. Veri valui pitkin Antonin vasenta käsivartta ja hänen
paitansa hiha oli repeytynyt.
"Peter, anna se teippi! Tyttö ei pysy muuten hiljaa!"
Peteriksi kutsuttu mies työnsi Antonin maahan ja palasi autolle. Hän palasi pian takaisin teippirulla kädessään.
"Vai et sinä osaa olla hiljaa?" Peter sanoi pysähtyessään eteeni.
Hän katsoi minuun inhottavan himokas ilme kasvoillaan ja repi palan teippiä.
"Tehdään tämä sitten näin."
Kun toisen miehen käsi irtosi suultani, Peter painoi teipin huulilleni, ennen kuin ehdin avata suuni. Sade kasteli hiukseni ja kasvoni läpimäriksi. Toisaalta olin iloinen siitä, että punainen sadetakki oli yhä ylläni.

Meitä raahattiin metsän halki vievää polkua tuntikausia, en tiennyt tarkkaan kauanko, mutta matka tuntui kestävän ikuisuuden. Peter raahasi Antonia edellä.  Sade vain yltyi ja kosteat saniaiset kastelivat housunlahkeet läpimäriksi. Kengät olivat kastuneet jo ajat sitten kuraisessa maassa. Tunsin kivun kyljessäni ja tiesin, että Antonilla oli vielä vaikeampaa.  Tuuli heilutti koivu ja tarttui hiuksiin. Leveä, tumma joki virtasi vasemmalla puolellamme.
"Vai väität sinä yhä edelleen, että et ole meille mitään velkaa?" Kuulin Peterin kysyvän Antonilta.
"Väitän. Ja hän ei ainakaan ole teille mitään velkaa."
Kohtasin sekunnin murto-osan ajan Joan katseen. Peter nauroi.
"Periaatteessa olet oikeassa." Hän sanoi hymyillen. "Kävin nimittäin rahavarastollasi, kun et sinä niitä kuitenkaan enää tämän jälkeen tarvitse."
"Miksi ette sitten anna meidän mennä?" Anton kysyi vihaisella äänellä kääntäessään katseensa takaisin Peteriin.
"Et tainnut nyt ihan ymmärtää, kun sanoin, että et tarvitse niitä rahoja enää tämän jälkeen." Peter sanoi. "Ja velkasi on ollut vähän myöhässä."
"Hän ei ole teille velkaa!" Anton toisti kovemmalla äänellä.
"Olisit ajatellut sitä ennemmin ja maksanut velkasi ajoissa!"
Peter pysähtyi ja työnsi Joan maahan. Olimme tulleet aukealle, joka oli aivan joenrannassa. Minut työnnettiin maahan Joan vierelle. Sade ei hellittänyt. Makasin kuraisessa maassa kyljelläni ja tärisin pelosta ja kylmästä. Kyyneleet sumensivat silmiäni, mutta näin yhä hänen siniset silmänsä edessäni.
"Anna anteeksi." Kuulin hänen kuiskaavan niin hiljaa, että vain minä kuulin sen.
Olisin halunnut vastata.  Peter polvistui väliimme veitsi kädessään.
"Ja kummasta aloitetaan?" Hän kysyi virnistäen minulle.
Tunsin kylmän veitsenterän poskellani.
"Miksei molempia yhtä aikaa?" Hänen toverinsa kysyi jossain takanani.
Tunsin miten veitsen kärki upposi ihooni ja veri valui poskeani vasten.
"On hauskempaa, kun toinen katselee vierestä, vai mitä Anton?" Peter sanoi ja nosti Antonin maasta. "Tuo tyttö lähemmäs, Ian!"
Ianiksi kutsuttu mies tarttui käsivarteeni ja nosti minut maasta. Minut vietiin lähemmäs ja näin, miten Peter piteli veistä Antonin kurkulla. Yritin kääntää katseeni pois, mutta Ian tarttui otsaani ja pakotti katsomaan. Näin pelon hänen silmissään, kun hän katsoi minuun. Veitsi painautui syvemmälle hänen kaulaansa. Olisin huutanut, jos olisin voinut. Hänen
sinisten silmiensä katse oli porautunut minuun.  Katsoin niihin niin kauan, kunnes niissä näkyi vain tyhjyys. Veri valui maahan ja huuhtoutui sateeseen.  Peter raahasi Antonia lähemmäs joen rantaa. Yritin päästä irti Ianin otteesta, vaikka tiesin, etten olisi voinut tehdä enää mitään. Hänen ruumiinsa pudotettiin kylmään, mustaan jokeen.

Peter kääntyi suu virneessä minuun päin. Minä en jaksanut enää taistella vastaan. Luovutin, kun Ian työnsi minut maahan ja Peter lähestyi minua veitsi kädessään. Suljin silmäni ja näin yhä Antonin sinisten silmien katseen. Jos hän oli mennyttä, minutkin sai tappaa. En halunnut elää ilman häntä.
"Täällä on poliisi! Pudottakaa aseenne, nostakaa kätenne ylös ja perääntykää!"

[Comah]

3. Luku

Avasin silmäni. Ympärilläni tapahtui monta asiaa yhtä aikaa. Kuulin ääniä, joita en tuntenut. Peter ei enää lähestynyt minua. Joku polvistui viereeni ja puhui minulle rauhoittavasti. Teippi poistettiin suultani. Köydet katkaistiin ranteitteni ympäriltä. Olin vapaa, olin hengissä. Hän ei ollut.
"Anton!" Huusin ja yritin nousta ylös.
"Rauhoittukaa nyt vain!" Naisääni sanoi vierelläni. "Oliko kanssanne joku toinenkin? Missä hän on?"
Kyyneleet valuivat poskilleni.
"Anton... joki..." En saanut henkeä.
"Ann! Tutkikaa joki, hän ei ollut yksin!" Nainen huusi muille poliiseille.
Sain happinaamarin kasvoilleni. Minut käännettiin selälleni ja nostettiin paareille. Tunsin, miten paarit nostettiin ilmaan. En nähnyt enää mitään. En kuullut enää mitään.

Heräsin omaan huutooni. En tiennyt missä olin, mutta ympärilläni tuntui lämpimältä. Käteni puristuivat johonkin lämpimään ja pehmeään. Peittoon? Tajusin hiljalleen makaavani sängyssä. Näin sairaalan valkoiset seinät ympärilläni ja tyhjän vuoteen vierelläni. Kuulin ärsyttävän, piipittävän äänen. Ääni tuli monitorista, johon minut oli kytketty.  Huoneeni ovi avattiin. Valkopukuinen hoitaja astui sisään ja hymyili minulle.
"Olettekin jo heränneet, mikä on olo?" Hän kysyi tarkastellessaan monitoria.
En vastannut. En halunnut puhua kenenkään kanssa. Suljin silmäni, mutta avasin ne, kun kuva hänestä palasi mieleeni.
Poliisit kävivät luonani. Istuivat sänkyni viereen ja kertoivat minulle hänestä, vaikka tiesin jo. Olin nähnyt sen. He kyselivät hänestä. Kyselivät niistä miehistä. Vastasin jokaiseen kysymykseen, vaikka en halunnut enää muistella heitä. Palasin jokaisen kysymyksen aikana niihin hetkiin. Niihin hetkiin, joita en enää halunnut muistaa. Poliisit tekivät lähtöä.
"Teidän on parempi nukkua vielä." Kuulin hoitajan sanovan. "Annan lääkettä, jotta pääsette helpommin uneen."
En halunnut nukkua enää. En halunnut enää nähdä samaa painajaista. En halunnut enää muistaa niin selvästi niitä hetkiä. En halunnut enää
nähdä hänen kärsivän. Tunsin, miten lääke alkoi vaikuttaa ja silmäni painuivat väkisin kiinni.

Vuosi myöhemmin
Istuin sängyssäni pimeässä makuuhuoneessa. Digitaalinen kello näytti ajan 02.30. En ollut nukkunut ollenkaan. En ollut nukkunut moneen yöhön. Tuskin, muistin milloin olin viimeksi kunnolla nukkunut.
Vedin polveni koukkuun ja kiedoin käsivarteni niiden ympärille. Heijasin itseäni edestakaisin. Katseeni osui peitteellä lojuvaan lääkepurkkiin.
Unilääkkeitä. Eivät olleet auttaneet. Auttaisivatko ne jos ottaisin kaikki kerralla? Siirsin katseeni purkista ja sysäsin ajatuksen mielestäni. Haroin käsilläni hiuksiani ja painoin pääni alas, kun huimaus alkoi tuntua. Huimaus, joka tuli joka ilta. Joka ilta aina ennen sitä näkyä. Näkyä, jossa näin hänet.
Kun nostin pääni, näin hänet selvästi edessäni. Hän hymyili minulle. Hymyili sitä kaunista, tuttua hymyään. Hän ojensi minulle kätensä. Minä yritin tarttua siihen. Yritin tarttua siihen  joka kerta, vaikka tiesin, että se oli vain harhaa. Hän haihtui aina, kun olin melkein koskettamaisillani häntä. Peter ilmestyi hänen tilalleen ja minä huusin, suljin silmäni ja painoin pääni polviini. Tärisin. Näky ei jättänyt minua rauhaan.

Olin yrittänyt unohtaa. Olin yrittänyt päästä siitä kaikesta yli. Olin yrittänyt jatkaa elämääni. Turhaan. Kaikki tuntui pysähtyneen paikoilleen.
Mikään ei liikkunut eteenpäin. Kaikkialla oli pimeää. Valoa ei näkynyt.

Käteni siirtyi peitteelle ja hamuili lääkepurkkia, kunnes kosketti sitä. Kiedoin sormeni tiukasti sen ympärille ja vedin sen rintaani vasten.
Avasin kannen sormellani. Tuijotin sisältöä. Valkoisia, pieniä pyöreitä pillereitä. Toisivatko ne rauhan? Toisivatko nämä pillerit sen rauhan, mitä veitsi rannettani vasten ei tuonut? Maistelin purkin reunaa huulillani. Oliko minulla vaihtoehtoja? En halunnut olla täällä ilman häntä. En pystynyt enää normaaliin elämään.
Annoin yhden pillerin pudota kielelleni. Nielaisin sen. Hän hymyili minulle kaunista hymyään. Toinen pilleri putosi kielelleni. Hän ojensi minulle kätensä. Hitaasti yksi kerrallaan, kunnes en enää voinut itselleni mitään. Kumosin pillerit kurkkuuni. Tyhjä purkki putosi kädestäni lattialle asti.
Laskeuduin kyljelleni makaamaan. Hänen kätensä lähestyi minua. Hymyilin hänelle ja ojensin käteni. Suljin silmäni ja laskin käteni alas. Kipu rinnassani hellitti hiljalleen. Harhat katosivat. Vaivuin viimein rauhalliseen uneen.

THE END