Name: Hyväksymätön yhteenkuuluvuus
Author: Am Cullen
Beta:foxrain
Pairing: Jacob/Renesmee + muut houkutus parit
Rating: K-11 (en osaa sanoa missä määrin)
Fandom: Twilight, Breaking Dawn
Genre: Romance, Fluff
Disclamer: En omista hahmoja he kuuluvat Stephenie Meyerille (Renesmeen ystävät ovat omaisuuttani kuitenkin)
A/N: Ensimmäinen fici jonka uskallan tänne laittaa ja toinen koskaan kirjoittamani fici
toivon todella, että pidätte. ehkä sitten uskallan laitella lisää sitä mukaa kun lisää pukkaa
Eli tässä tälläinen, kun pisti silmään, että ei pahemmin ole näkynyt tälläisiä ehkä kaksi
tuli itsekkin kirjoitettua
PROLOGI
Kävelin rappuset alas ja näin hänet. Ainoan, jota halusin, ainoan, jota rakastin näin. ”Hei”, sanoin iloisesti, sillä oli mukavaa, kun hän tuli. Tänään täytin seitsemäntoista. Olin elänyt tässä maailmassa seitsemäntoista vuotta ja eläisin todennäköisesti ikuisuuden.
”Hei”, hän sanoi ja otti minut syleilyynsä. Hän painoi päänsä hiuksiini ja hengitti syvään. Hänestä en ikinä haluaisi eroon, en ikinä yhtenäkään ikuisuuteni ainoana päivänä. Hänen rakkautensa oli suurin lahja, jonka voisi saada. ”Hyvää syntymäpäivää”, hän kuiskasi ihanalla äänellään, ja tunsin hänen lämpimän hengityksensä korvassani. ”Kiitos”, sanoin todella heikosti ja kuulin hyvin hiljaiset, lähes äänettömät askeleet rappusissa. ”Hei, Jacob”, kuului ääni takanani ja irrottauduin rakkaani otteesta.
”Hei”, Jacob vastasi. Käännyin katsomaan äitiäni ja hymyilin hänelle kauniisti.
”Renesmee, tule, mennään vaihtamaan vaatteesi ja laittamaan hiuksesi. Jacob jää juhlimaan kanssamme”, äitini sanoi, ja nyökkäsin.
Lähdimme kävelemään ylös portaita huoneeseen, jossa oli kaunis sisustus. Beigen värinen matto, musta nahkasohva ja hylly täynnä musiikkia. Äitini, Bella, käveli sohvan luo, otti siltä vaalean kerman värisen mekon ja käveli luokseni. ”Äiti, onko isä vielä vihainen Jacobille?”, kysyin hiljaisella äänellä, sillä tiesin hänen kuulevan sen. ”En usko, että Edward enää”, äiti vastasi ja veti päältäni kauniin verenpunaisen mekon. Sen tilalle hän hivutti päälleni sen kermanvärisen puvun. Hän alkoi laittamaan hiuksiani kiinni vaaleanpunaisella satiininauhalla. Osa kuparinvärisistä hiuksistani jäi kehystämään kasvojani.
”Toivottavasti hän ei tee mitään typerää”, huokaisin ja käännyin katsomaan äitiä. ”En usko, kultaseni, hän rakastaa sinua liikaa”, hän rauhoitteli. ”Ja hän tietää, että Jacob on sinulle turvallista seuraa. Jacob rakastaa ja palvoo sinua eikä antaisi sinulle ikinä sattua mitään”, hän selitti rauhallisesti, ja poskilleni levisi puna. Äiti hymyili ja silitti poskeani.
”Sinä, kultaseni, olet parasta, mitä minulle on ikinä käynyt”, hän sanoi ja halasi minua. ”Nyt mennään.” Hän otti kädestäni kiinni ja lähti vetämään minua alas.
”Äiti, osaan minä itsekin kävellä”, sanoin hymyillen. Hän irroitti otteensa ja kävelimme yhdessä ruokasaliksi rakennettua huonetta kohti.
Astuin sisään huoneeseen, ja ensimmäisenä minua oli tietysti halaamassa oma isäni. ”Onnea, kultaseni”, hän sanoi iloisena, ja henkäisin. Nostin käteni hänen poskelleen."Ethän ole ilkeä Jacobille", olivat ajatukseni.
”En, minä lupaan”, hän sanoi ja päästi minut halauksesta. Seuraavana vuorossa oli ihailtavan ystävällinen ja hyväsydäminen vampyyri. ”Hyvää syntymäpäivää”, Esme sanoi lämpimästi ja päästi minut halauksesta.
Loppuja en jaksanut enää edes ajatella, kunnes pääsin oman, oman lämpimän Jacobini luo.
”Hyvää syntymäpäivää, kulta” , hän kuiskasi hiljaa korvaani, ja koska tiesin, että kaikki huoneessa olijat kuulivat sen (olivathan he vampyyreja), punastuin hiusrajaa myöten.
”Muistutat niin äitiäsi”, Jacob nauroi ja päästi minut halauksesta.
Istuimme kaikki alas, vaikka vain minä ja Jacob söimme, muut istuivat juttelemassa.
Söin hyvin nopeasti palan kakkua ja huokaisin. Oli välillä tylsää olla erilainen. Toisaalta, oli kivaa olla hyvin samanlainen Jacobin kanssa. Olimmehan molemmat puolet ja puolet. Olimme molemmat puoliksi ihmisiä ja hän oli puoliksi susi, kun taas minä puoliksi vampyyri. Kaikki muut perheenjäseneni olivat vampyyreita. Olin puoliksi ihminen, koska isäni on vampyyri ja äitini ei ollut, kun sai minut. Se tarina on kiehtonut monia, etenkin Aroa, kun hän ja volturit tulivat tekemään meistä selvää minun ollessa alle vuoden ikäinen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, kiitos erikois kykyjeni. pian olimme saaneet syötyä ja tuntui kuin juhlat olisivat lopussa.
”No, mitäs tyttö aikoo tehdä seitsemäntenätoista syntymäpäivänään?”, Alice kysyi virne kasvoillaan. ”En tiedä”, sanoin punastuen, kun huomasin hänen katsovan Jacobia. ”En kai mitään ihmeellistä”, sanoin. ”Oliko sinulla jotain mielessäsi?” Miksi edes kysyin? Tädilläni riitti aina ideoita, Alice on aina niin luova.
”Mistä arvasit”, hän nauroi kirkkaasti, ”me lähdemme ostoksille.” Olisihan se pitänyt arvata. Hänen mielestään ei ollut mitään epämuodikkampaa kuin minun ja äitini pukeutumis tyylit. Tämänkin asun hän oli käynyt ostamassa. ”Voi kuinka hauskaa”, sanoin yrittäen kuulostaa innostuneelta.
Äiti nauroi. ”Alice, sinut tuntien kaupat tyhjenevät, ennen kuin rahat loppuvat”, hän sanoi nauraen.
”Noh, eikun hommiin, eihän tässä ole kuin vajaa ikuisuus aikaa”, Alice sanoi hymyillen ja lähti kävelemään ulko-ovelle vetäen minut mukanaan. Hän avasi sen ja kipitti minä käsipuolessaan pihalla seisovalle keltaiselle Porschelle. Hän istutti minut auton penkille ja viittoi äidin takapenkille. Samaan aikaan huomasin punaruskean suden juoksevan metsään.
Pian hän oli ajamassa kaupunkia kohti. Kuulin, kuinka puhelin soi takapenkille heitetyssä kassissani. ”Äiti, annatko puhelimeni?” pyysin, ja äiti ojensi puhelimen nopeasti kassista.
”Nessie”, vastasin puhelimeen. ”Ai hei, Diana”, sanoin ystävälleni. ”Hyvin kiitos, olen menossa äidin ja tädin kanssa ostoksille”, vastasin Dianan kysymykseen. ”Selvä nähdään, heippa”, sanoin ja suljin puhelimen. Alice katsoi minua uteliaana. ”Diana, kysyi, mitä teen syntymäpäivänäni”, sanoin viattomasti. ”Vain sitäkö?” hän tivasi, ja äitikin alkoi tulla uteliaaksi. ”Hei pliis, minä olen jo 17”, sanoin marisevalla äänellä. ”Selvä”, Alice sanoi alistuneena ja ihmettelin hänen yhtäkkistä antautumistaan.
Katsahdin tätiäni, joka oli jäänyt tuijottamaan eteen, tyhjyyteen. Nappasin nopeasti ratista kiinni ja pidin auton tiellä, kunnes hän palasi maanpinnalle ja otti ratista taas kiinni. ”Mitä näit?” kysyin hiljaa ja katsoin Alicea. ”En mitään...” Alice sanoi ja virnisti minulle. Menin aivan punaiseksi ja jäin katselemaan puhelintani. Pian olimme kaupungissa. ”Mahtavaa, aurinkoa ei ole luvassa”, Alice sanoi iloisesti ja hyppäsi ulos autosta. Aivan sekunnin päästä seisoimme kaikki kolme erään vaatekaupan edessä. ”Olen ollut täällä asiakkaana vaikka kuinka kauan erilaisilla sukunimillä”, Alice kertoi. ”Ensimmäisen kerran, kun ostin täältä vaatteita, en ollut tavannut vielä Jasperia”, hän nauroi kertoessaan. ”No, mennään sisälle.”
Kävelimme sisälle ja katselin ympärilleni. Nurkassa oli sama vanha lila leninki, vaatteita lukuun ottamatta mikään ei siis ollut muuttunut. ”Alice”, kuului iloinen ääni kassalta.
”Hei”, Alice sanoi iloisesti ja kääntyi katsomaan kerman värisiä housuja. ”Nämähän sopisivat sinulle, Renesmee”, hän sanoi ja näytti kerman värisiä housuja. Olimme saaneet osteltua vaatteita jotka olivat mudikkaita (näin Alice sanoi). Puhelimeni alkoi taas soida. Otin sen esille ja laitoin korvalleni. ”Nessie”, sanoin puhelimeen ja kävelin ovesta ulos.
”Tietysti, ei kun odotas, kysyn äidiltä”, sanoin ja laskin puhelimen korvaltani. ”Äiti, saanko mennä Dianan ja tyttöjen järjestämiin seitsemäntoistavuotisjuhliini?”, kysyin normaalilla äänellä, vaikka olin ulkona. Äiti ilmestyi pian ovelle. ”Tietysti kulta, Alicellekin se käy totta kai, mene vain”, hän sanoi. ”Kiitos, äiti”, sanoin ja nostin puhelimen taas korvalle lähtiessäni kävelemään Dianalle. ”Saan tulla”, sanoin ja kuulin kolmen tytön riemun kiljahdukset. ”Olen siellä tuota pikaa”, sanoin ja suljin puhelimen. Kävelin nopeasti ja olin pian Dianan pihalla.
A/N: kritiikki on tietysti tervetullutta toivon kuitenkin sen olevan rakentavaa