Nimi: Iättömät
Kirjoittaja: Minä, Mustalupiini
Tyylilaji: Draamaromanssi
Paritus: Sirius/Remus
Ikäraja: k-11
Yhteenveto: Siriuksella on ikäkriisi.
Vastuuvapaus: Pottermaailma on Rowlingin, minä en saa tästä rahaa.
Haasteet: Romance25, One True Something 20 (Kauluspaita), Fanfiction10 vol III sanalla 04. Yllätys
KK: Tämän piti olla synttärilahjafic, mutta kun inspiraatio kirjoittaa tätä iski nyt ja se yksi mokoma on syntynyt kesäkuussa niin... En vaan voi pimittää tätä puolta vuotta. Oli miten oli, ole hyvä sinä lempitaivaankappaleeni, Guu <3. Ja paljon kiitoksia Keijulle mielipiteestä lopun suhteen!
Palaute on myöskin kovin tervetullutta :3
Iättömät
Järvenrannalla, talven jäljiltä vieläkin hieman rusehtavalla nurmikolla makaava Sirius keskeytti hiljaisuuden huokaisemalla syvään. Niin syvään, että tämän vieressä istuvaa Remusta alkoi naurattaa jo ennen kuin tämä ehti sanoa mitään. Hän arvasi, että tulossa oli jotain Siriusmaisen syvällistä, toisin sanottuna siis jotain sellaista mikä saisi hänet nauramaan ja Siriuksen mukaloukkaantumaan siitä hyvästä että hän kehtasi nauraa tämän vakaville ajatuksille.
”Mikä nyt on?” Remus kysyi yrittäen pakottaa suupielensä alas. Sirius onneksi katsoi mietteissään puiden latvoja eikä häntä, joten tämä ei voinut nähdä kuinka huvittunut hän oli.
”Minä olen niin vanha, Kuutamo”, Sirius huokaisi ja sulki silmänsä. Remus painoi kädet suulleen pitääkseen naurun sisällään ja joutui käyttämään hyvin paljon itsehillintätaitojaan pitääkseen äänensä vakaana vastatessaan.
”Ahaa. No, kiitos vain”, Remus tuhahti.
”Mistä hyvästä?” Sirius kysyi ja käänsi katseensa häneen niin hämmästyneenä tämän vastauksesta, että unohti näytellä marttyyriä.
”No, minä olen sattumoisin vain noin kaksi kuukautta sinua nuorempi, ja jos sinä kerran olet jo niin vanha, niin minunkin täytyy olla aika ikäloppu”, Remus sanoi kieltäytyen katsomasta Siriusta siksi, että antoi vakuuttavamman vaikutelman loukkaantumisestaan pitämällä päänsä pystyssä ja siksi, että hän ei olisi pystynyt pitämään ilmettään vakavana jos olisi kohdannut Siriuksen katseen.
”Ai”, Sirius sanoi virnistäen, mutta vakavoitui sitten uudestaan. ”Voi meitä.”
Remus tarkisti syrjäsilmällä vilkaisten, että Sirius oli varmasti kääntänyt katseensa pois hänestä ja vaipunut takaisin murheen alhoon ennen kuin upotti sormensa toisen hiuksiin, nosti tämän pään syliinsä ja kumartui hiukan alaspäin.
”Emme me voi siihen vaikuttaa”, Remus sanoi hiljaa ja nauroi mielessään Siriuksen ilmeelle kun tämä katseli häntä. ”Mitä väliä sillä edes on?”
”Minä en halua olla vanha”, Sirius sanoi kuulostaen hyvin paljon enemmän pikkulapselta kuin vanhalta.
”Mikset?” Remus jatkoi kyselemistä.
”No, koska... Tiedäthän sinä, en vain halua”, Sirius sanoi tietämättä, katsoisiko Remuksen silmiin vai ei.
”Ahaa”, Remus totesi, siirsi Siriuksen pään takaisin maahan ja nousi seisomaan. Hän pudisteli ruohonkorret ja muut roskat vaatteistaan ja katsoi sitten taas Siriusta. Ei sanonut mitään, katsoi vain. Sirius värähti.
Sitten Remus istahti hajareisin selällään makaavan Siriuksen lantiolle.
”Minulle”, hän sanoi ja avasi ensimmäisen napin Siriuksen kauluspaidasta, ”on aivan sama”, toinen nappi, ”minkä ikäinen sinä olet”, Remus totesi ja jatkoi nappien avaamista. ”Ja jos sinä aiot jatkaa tuota murehtimista”, hän jatkoi ja sormeili jo alimpia nappeja, ”minun täytyy kai tehdä sinulle jotain sellaista, mikä saa sinut tuntemaan itsesi nuoreksi jälleen.”
Remus nousi uudelleen seisomaan saatuaan kaikki napit auki. Sitten hän ojensi kätensä Siriukselle ja veti tämänkin ylös. Sirius alkoi aavistella mitä Remuksella oli mielessään, ja hän astui askelen lähemmäksi kietoen samalla kätensä toisen ympärille.
”Sepäs kovin... Mielenkiintoista”, hän sanoi kallistaen päätään sivulle. Remus nyökkäsi ja vei sormensa juoksemaan Siriuksen kyljille. Sieltä hän kohotti ne tämän olkapäille ja, pitäen katseensa koko ajan jossain muualla kuin Siriuksen silmissä ettei tämä huomaisi mitään, valutti paidan pois Siriuksen päältä. Sirius laski kätensä hänen kaulaltaan siksi aikaa, että Remus sai hihat vedettyä pois, mutta kun Sirius olisi nostanut sormensa takaisin toisen niskaan, ei tämä ollutkaan enää siinä.
”Remus, hemmetti”, hän huusi jo muutaman metrin päähän ehtineen pojan perään ja lähti juoksemaan saadakseen tämän kiinni.
Remus oli kuitenkin nopeampi. Tämä juoksi mutkitellen kohti linnaa ja heilutti Siriuksen paitaa perässään kuin mitäkin lippua, ja vaikka Sirius pysyi mukana Remuksen vauhdissa, hän ei päässyt tarpeeksi lähelle. Hän huusi kirouksia joille Remus vain nauroi ja jatkoi matkaa.
Linnan portailla Sirius ehti hipaista paitaansa kun Remus haparoi oven kanssa, mutta silti tämä pääsi taas pakoon. Ja aulassa Sirius puolestaan jäi taas lisää jälkeen, sillä tietenkin Remus ehti portaikkoon ennen kuin Suuren salin ovista vyöryi lauma ruokailusta palaavia oppilaita jotka pysäyttivät Siriuksen etenemisen. Tämä kuitenkin tunkeutui väkisin läpi ihmismassan jäämättä kuuntelemaan muutamien tyttöjen huutoja, ja syöksyi salakäytävään. Siellä olevat portaat olivat jyrkemmät mutta matka oli lyhyempi, ja Sirius oli nähnyt ettei Remus ollut mennyt tätä kautta. Niinpä hän saattaisi ehtiä takaisin tämän kannoille jos...
Siinä vaiheessa Siriuksen teki mieli lyödä itseään. Eihän hän tiennyt minne Remus oli menossa. Hän kuitenkin jatkoi juoksuaan ja päätti kokeilla ensimmäiseksi Rohkelikkotornia, ei hänellä ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin kokeilla.
Ja kun Sirius ryntäsi ulos salakäytävästä ja jatkoi matkaa pyörähtäen kulmasta käytävään, jonka päässä Lihavan leidin muotokuva oli, hän näki kuin näkikin Remuksen edellään.
”HAA!” Sirius huudahti ja kuuli Remuksen nauravan taas. Sitten tämä huusi Leidille salasanan ja tämä heilahti heti pois tieltä päästääkseen pojan oleskeluhuoneeseen ilman, että tämän tarvitsi hidastaa vauhtia.
Sirius sen sijaan hidasti ja veti henkeä. Remus oli nyt Rohkelikkotornissa, tämä ei voisi paeta sieltä. Ellei käyttäisi näkymättömyysviittaa, mutta Sirius ei uskonut, että Remukselle olisi mitään hupia uudesta paosta. Niinpä hän käveli rauhassa lopun matkan käytävän päähän, kumarsi kohteliaasti Lihavalle leidille ja salasanan sanottuaan asteli pää pystyssä oleskeluhuoneeseen. Hänen paljas ylävartalonsa otettiin vastaan hillittömällä tirskunnalla, mutta Sirius ei siitä välittänyt vaan totesi Remuksen menneen todennäköisesti suoraan makuusaliin, tätä kun ei huoneessa näkynyt. Niinpä hänkin jatkoi matkaansa portaisiin.
Sirius marssi kelmien makuusaliin koputtamatta, ja siellähän Remus olikin. Istumassa jalat ristissä omalla sängyllään.
”Hei taas”, tämä virnisti. Sirius murahti vastaukseksi ja sulki oven takanaan.
”No, eikö olosi nyt tunnukin taas paljon nuoremmalta?” Remus kysyi ja virnisti entistäkin leveämmin. Sirius mulkaisi Remusta tarkoituksenaan vaikuttaa sydänjuuriaan myöten loukkaantuneelta, mutta Remus ei ollut moksiskaan, nauroi vaan. Hän kuitenkin nousi ylös ja tuli Siriuksen luo kun tämä ei osoittanut leppymisen merkkejä.
”Oletko sinä minulle vihainen?” Remus kysyi ja hieroi otsaansa Siriuksen niskaan. Sirius kuuli äänestä, että toinen hymyili.
”Tietenkin olen”, hän sanoi, mutta ei hän oikeastaan edes ollut
”Sepä hyvä”, Remus mumisi. ”Sitten minulla on mahdollisuus tehdä kaikkeni lepyttääkseni sinut.”
Sirius hymyili.
”Tai sitten”, hän sanoi ja kääntyi ympäri kohdaten Remuksen kasvotusten, ”sinä teet niin kuin minä haluan saaadaksesi minut leppymään.”
”Sekin on tietenkin vaihtoehto”, Remus myöntyi ja kohotti kätensä. ”Olen vallassasi.”
”Hyvä”, Sirius virnisti. ”Ensimmäiseksi haluaisin paitani takaisin”, hän sanoi ja Remus meni tottelevaisesti sänkynsä luokse, kurkotti ottamaan paidan tyynyltään ja palasi ojentaakseen sen Siriukselle.
”Haluaisitko, että puen sen päällesi?” Remus kysyi orjallisesti.
”Pukeutuisin? Miksi ihmeessä?” Sirius kysyi virnistäen leveämmin ja otti paidan. ”Voi ei, en minä pukeutua halua. Ennen pitkää vaatteet tulevat kuitenkin olemaan vain tiellä. Sen sijaan”, hän sanoi ja mittaili paidan hihoja, ”ajattelin ruoskia sinua tällä.”
Remus hätkähti yllätyksestä.
”Todellako?” hän kysyi ja Sirius nauroi vuorostaan.
”En”, hän sanoi ja painoi otsansa vasten Remuksen otsaa. ”Kunhan kiusasin.”
Eikä Sirius, sen paremmin kuin Remuskaan, tuntenut itseään enää lainkaan vanhaksi myöhemmin. Loppujen lopuksi, ikähän oli vain numeroita.
