Nimi: Ensimmäisiä kertoja
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Fandom: Ace Attorney
Paritus: Wright/Edgeworth
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draama
Haasteet: FanFic100 (81. Miten?), Vuosi raapalehtien VII
Vastuunvapaus: Kaikki tunnistettavat hahmot, tapahtumat ja miljööt kuuluvat Ace Attorneyn luojille. En ansaitse tällä rahaa.
A/N: Paniikkiraapaleita Aina eka kerta -haasteen hengessä. Palaan varmaan jossain vaiheessa säätään nämä lineaariseen järjestykseen, mutta nyt täytyy vain saada pullat ulos uunista xD
ENSIMMÄISIÄ KERTOJA
6 x 100 sanaa
Se ei ole ensimmäinen kerta, kun he tapaavat. Phoenix ei enää muista heidän ensimmäistä tapaamistaan. Neljännestä luokasta on kulunut jo viisitoista vuotta, he olivat lapsia, eikä heidän ensitapaamisessaan ollut mitään erityislaatuista. Ei unohtumatonta tai maata järisyttävää.
Puolustuksen aition takana seisoessaan Phoenix kuitenkin tietää, että tätä tapaamista hän ei tule koskaan unohtamaan.
Miles Edgeworth… Kuinka kauan hän onkaan puurtanut päästäkseen tänne, vanhan ystävänsä, uuden vihollisensa eteen.
”Phoenix Wright”, Edgeworth sanoo. ”Viime kerrasta on aikaa.” Hänen äänensä järisyttää oikeussalin lattiaa.
Tai ehkä ne ovatkin Phoenixin jalat, jotka tutisevat.
Hän ei voi uskoa, että kaikkien näiden vuosien jälkeen hän on viimeinkin löytänyt etsimänsä.
*
Milesin oikeudenkäynti on ohi. Se oli raskas heille molemmille, vaikka hyvin erilaisista syistä. Miles joutui käymään läpi vuosikymmenten päähän jättämänsä traumat uudestaan oikeuden edessä ja se on langettanut varjon miehen kasvoille. Phoenix tuntee olonsa uupuneeksi ja lyödyksi voitostaan huolimatta: Milesin kärsimyksen todistaminen tuntuu kipeältä hänelle täysin uudenlaisella tavalla.
Ne eivät ole treffit, eivät varsinaisesti. Phoenix tarjoaa Milesille teen ja muffinssin oikeustalon kahviossa. Kestää kauan, ennen kuin Miles laskee korkeat muurinsa.
”En tiedä, mitä olisi tapahtunut ilman sinua”, hän puhuu hiljaa. ”Kiitos, että uskoit minuun. Silloinkin, kun en itse pystynyt…”
Phoenix painaa kätensä Milesin käden päälle, eikä Miles pakene hänen kosketustaan.
*
Heidän ensimmäinen suudelmansa on koruton ja nopea. Se on yllätys, joka ei pidä itsestään liikaa meteliä.
He ovat palaamassa ravintolaillalliseltaan kotiin iltamyöhäisellä. Miles haluaa saattaa Phoenixin tämän asunnolle asti, koska aurinko on jo laskenut ja Phoenix on juonut kaksi lasia liikaa punaviiniä. Tai niin Miles ainakin väittää. Phoenix ei ole humalassa, ei lähellekään, mutta antaa Milesin tekosyyn paeta sormiensa välistä.
”Kiitos ruuasta”, hän yskäisee, kun he pysähtyvät hänen kotiovelleen ja jäävät vaivaantuneina tuijottamaan toisiaan. ”Joten… Ensi viikonloppuna uudestaan?”
”Nähdään, Wright.”
Ja sitten Miles suutelee häntä. Phoenix on yllättynyt – ja samalla ei ole. Hänestä tuntuu, että he ovat tehneet näin aina.
*
”Minä tykkään sinusta”, Phoenix sanoo yhtenä keskiviikkoiltana. Miles istuu työpöytänsä takana ja nostaa katseensa papereistaan ensimmäisen kerran koko puoleen tuntiin. Hän vilkaisee ympärilleen kuin siinä toivossa, että löytäisi järkevän selityksen Phoenixin sanoille.
”Minäkin pidän sinusta”, Miles vastaa, vaikkakin epäluuloisena.
Phoenix hymähtää. ”Miten kummallista.”
”Niin mikä?”
”Ajattelin, että se tuntuisi jotenkin… erilaiselta. Suuria tunteita ja melodraamaa, kuten saippuaoopperoissa.”
”En ole aivan, mistä puhut, mutta oikeassa elämässä tapaa harvoin samanlaista tunnekuohuntaa kuin televisiosarjoissa.”
Phoenix kävelee työpöydän luo ja nojaa sen ylle. ”Miles Edgeworth. Minä tykkään sinusta. Ja aika helvetin paljon.”
Miles katsoo häntä rauhallisesti ylöspäin. ”Kuten sanoin, minäkin pidän sinusta. Phoenix Wright.”
*
Phoenix ajattelee sitä usein. Hän ajattelee sitä sängyssä ennen nukkumaanmenoa, vessassa, kuuman suihkun alla, toimistossa, kerran jopa oikeussalissa (hän ei myönnä sitä ylpeänä). Eniten hän kuitenkin ajattelee sitä niiden öiden jälkeen, jotka hän viettää Milesin vieressä saman peiton alla.
Seksi on heille molemmille vaikea aihe. Miles on sulkeutunut eikä uskalla päästää Phoenixiä liian lähelle, eikä Phoenix itse ole ollut kenenkään kanssa viiteen vuoteen, ei sitten Dahlian jälkeen. Kumpikaan heistä ei tiedä, mitä he ovat tekemässä, kun koko illan jatkunut muhinointi päättyy lopulta siihen, että Phoenix töksäyttää suoraan haluavansa Milesin pistävän käden hänen housuihinsa.
Se on ehkä mautonta, mutta ajaa asiansa.
*
Phoenix ei tarkoita tehdä ohareita. On vain niin, että hänen polkupyöränsä on vanha romu ja sen ketjut irtoavat useammin kuin jaksavat pysyä kiinni. Ja kun hän viimein saa ketjut taas paikoilleen, kello on jo puoli viisi ja Miles on soittanut hänelle kaksi kertaa. Phoenix tietää, kuinka tarkka tämä on yhdessä sovituista aikatauluista, ja polkee hienoisen paniikin kannustamana heidän kantakahvilaansa ennätysvauhdissa. Hän näkee jo kaukaa, että Miles odottaa häntä kahvilan edustalla.
”Anteeksi – puuh – että – puuh –”, hän läähättää ja hoippuu yrittäessään lukita pyöräänsä lähimpään valotolppaan.
”Vedä henkeä, ennen kuin pyörryt”, Miles sanoo. Hän kuulostaa tyytymättömältä, mutta Phoenix kyllä huomaa hymynkareen hänen suupielessään.
