Kirjoittaja: Annabelle
Beta: Amanecer
Ikäraja: S
Fandom: Twilight
Paritus: Ei suoraa paritusta
Tyylilaji: Draama
Vastuuvapautus: Kaikki muu paitsi teksti ja idea kuuluvat
Stephenia Meyerille.
Yhteenveto:
Hän oli nyt matkalla taivaaseen, eikä kukaan saanut häiritä häntä.K/H: Jotain muuta kuin Voltureita vaihteeksi. Otin tämän haasten niskoilleni joskus kuukausia sitten haastetopicista, ja kaikki krediitit tästä ideasta menevätkin
katriqqqille. Anteeksi, että tämän kanssa on kestänyt, mutta toivottavasti odottelu oli sen arvoista. Kiitokset Amanecerille (miten taipuu?) betauksesta. Ja hauskaa joulua, Katri
Enkeli siviilivaatteissa
Aurinko laskee punertavana taivaanrannan taakse, ja kuistin lauta narahtaa Emmettin astuessa portaita alas. Mies nostaa katseensa ylös, korjaa takkiaan ja vetää keuhkonsa täyteen syysilmaa. Ilmassa tuoksuvat kellastuneet lehtipuut ja kostea maa. Syksy on jo pitkällä, hän tietää sen.
Emmett oikaisee ojan poikki metsikköön oksien rasahdellessa hänen kenkiensä alla. Metsä kaikuu hiljaisuutta ja pimeä kietoo sitä syleilyynsä. Häntä ottaa päähän ja lujasti, ettei ollut lähtenyt aikaisemmin. Eihän pimeydessä nähnyt ampua mitään. Ei siellä nähnyt edes jalkojansa pidemmälle.
Mies kuitenkin jatkaa kävelyään päättäväisenä syvemmälle puiden joukkoon, jatkaa ja jatkaa. Kylmä ilma alkaa jo tuntua hänen sormenpäissään, ja vaalea höyry nousee ilmaan Emmettin hengittäessä. Hänen jalkojansa kolottaa ja kengät hiertävät kamalasti.
Sammal hänen jalkojensa alla on samalla kosteaa ja pehmeää. Kylmät väreet kulkevat Emmettin selkää pitkin saaden aikaan kylmänpudistuksia.
Hän kaipaa lämpöä. Hän kaipaa sitä tunnetta, kun voi aamulla herätä jonkun vierestä ja illalla nukahtaa jonkun viereen. Hän kaipaa rakkautta.
Kaikki oli ollut niin hienosti, niin loistavasti. Kerrankin hän oli ollut jotain muuta kuin vain hyljeksitty ja
se erikoinen, hän oli ollut rakastettu ja onnellinen. Mutta sitten se vain loppui. Kuin seinään.
Emmett hymyilee ja silittää vaaleita hiussuortuvia. Sinissä silmissä välkähtää rakkautta, iloa ja onnellisuutta, ja huulille kaartuu hymy. Auringonvalo läpäisee vaalean ja hennon verhon ja valaisee koko huoneen. Ilmassa tuoksuvat puhtaat lakanat ja kylmä pakkanen.
Kaikki näyttää niin ihmeelliseltä ja taianomaiselta. Niin, taianomaiseltapa hyvinkin. Kun Emmett katsoo noihin silmiin, hän ei näe mitään. Metsänvihreän värin lisäksi ne ovat kuin lasittuneet ja kylmät hänelle. Vasta viime vuonna ne olivat olleet vastarakastuneet ja säteilivät. Emmett muisti kaikki ne sanat, kaikki ne hymyt, kaikki ne pimeät illat takkatulen edessä. Hän muisti jopa jokaisen riidan aiheen. Mutta vuodet eivät näköjään olleet veljiä keskenään.
Suudelma, hempeä käden silitys ja hymy taas. Ei mitään vastareaktiota.
Emmett huokaisee ja nousee hiljaa ylös. Hän katsoo viimeisen kerran syvälle vihreisiin silmiin ja lähtee.Pieni ääni herättää Emmettin.
Rasahdus.
Se on niin pieni, ettei sitä voi melkein kuulla. Lähes minimaalinen. Mutta silti niin äänekäs, että se saa Emmettin virkeäksi. Hän säpsähtää ja nousee pystyyn melkeinpä törmäten johonkin karvaiseen.
Eläimen ruskea turkki peittää suurta lihasmassaa, ja päässä kiiluvista tummista suurista silmistä Emmett voi juuri ja juuri nähdä oman kuvansa heijastuksen. Karhun korvat värähtävät ja se suuntaa katseensa Emmettiin palava tuli silmissään.
Karhu aukaisee suunsa, ja mies melkein kaatuu. Eläinhän on aivan järkyttävän kokoinen!
Emmettin sormet jäätyvät laukaisimelle, joka tuntuu nyt yhtäkkisen painavalta. Kuinka montaa kertaa hän olikaan valmistautunut tätä hetkeä varten, odottanut sitä kuin kuuta nousevaa. Hänhän kuolisi pian, ellei saisi asetta ladattua.
Pieni naksahdus kuitenkin pelastaa hänet. Tai niin hän ainakin luulee.
Korvia vihlova karjaisu rikkoo hiljaisuuden, ja monta asiaa tapahtuu samanaikaisesti. Emmett tuntee järjettömän vihlaisun olkapäässään ja tahmea veri pulppuaa suihkulähteen tavoin hänen käsivarrestaan. Vaikka kuinka Emmett yrittää tyrehdyttää vuotoa, veri vain vuotaa ja vuotaa raadellusta kädestä.
Kipu alkaa sokeuttaa Emmettin aisteja. Hän ei huomaa karhun löntystelyä pois, eikä kuule edes tuulen kahinaa. Hän ei tunne mitään. Ainoa asia jonka avulla hän tietää elävänsä, on verinen käsivarsi. Tummanpunainen neste alkaa vallata hänen koko vartaloaan ja vaatteitaan. Näkökenttä vain jatkaa haalenemistaan, ja Emmettin tekee mieli nukkua. Hän käärii veristä takkiaan yhä tiukemmin ympärilleen. Yhtäkkiä hänen omien käsiensä lomaan ilmestyvät kalpeat sormet.
Emmett tietää olevansa sekaisin ja varmasti aivan vainoharhainen, mutta on vielä sen verran tajuissaan tajutakseen, ettei hänellä voi olla viittätoista sormea. Vaistomaisesti hän nostaa katseensa ja on sokaistua vielä enemmän.
Emmettin edessä seisoo nainen. Eipäs, vaan enkeli. Niin, enkeli. Enkelillä on yllään normaalit vaatteet ja hänellä on myös vaaleat hiukset ja kalpea iho, mutta Emmett on aivan varma, että hän on enkeli. Enkeli siviilivaatteissa. Niin sen täytyy olla.
Enkeli katsoo Emmettiä huolestuneen näköisenä, aivan kuin hän haluaisi itkeä. Mutta eiväthän enkelit itke. He hymyilevät ja ovat kauniita. Elävät ilman huolia, istuvat pilven päällä ja suojelevat ja katselevat ihmisiä.
Emmett huomaa enkelin avaavan suunsa ja on vielä vakuuttuneempi, että enkeleitä on olemassa.
”Kaikki on hyvin”, enkeli sanoo huolestuneena. ”Vien sinut turvaan, lepää vain.”
Emmett hymyilee sulkien silmänsä samalla hitaasti ja tuntee jalkojen häviävän altaan. Hän näkee hohtavaa valoa, kauneinta mitä oli ikinä nähnyt. Koko ympäristö muuttuu kuin taivaaksi.
Puro kimaltelee kauniina kuin kultaisena polkuna ja aurinko häikäisee hänen silmiään. Emmett ei ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa. Tämähän oli kuin sadusta. Vielä puuttuisi ikuinen onnellisuus.
Emmett kääntää päätään ja katselee ympärilleen vielä tarkemmin. Hänen näkönsä palautuu hetki hetkeltä ja kaikki näyttää jälleen kirkkaalta.
Emmett katsoo puroon ja näkee oman kuvajaisensa heijastuvan siitä. Enkeli seisoo taas hänen vierellään, säihkyen kauniimpana kuin hetki sitten. Enkeli hymyilee, mutta näyttää surulliselta. Ehkä puro vääristää kuvaa. Eihän enkeleiden edelleenkään pitäisi olla surullisia.
Emmett nostaa katseensa purosta ja hymyilee enkelille.
Enkeli katsoo Emmettiä huolestuneena ja kuiskaa joitain sanoja, joista Emmett ei saa selvää. Hän ei kyllä nyt haluaisikaan, sillä suuntaan päänsä kohti hohtavaa valoa. Hän oli nyt matkalla taivaaseen, eikä kukaan saanut häiritä häntä.
- Annabelle