Hurrikaanivaroitus, K11 | Severus/Harry, Pako luovuuden vankilasta- haaste

[Kuurankukka]

Nimi: Hurrikaanivaroitus
Kirjoittaja: Kuurankukka
Beta: Jolandina
Ikäraja: K11
Paritus: Severus/Harry
Tyylilaji: Angst, muka romanttisuus, draama, songfic
Vastuunvapaus: Rowling omistaa henkilöt, enkä hyödy tästä rehellisesti
A/N: Ficci sai alkunsa siitä, kun fierté väitti, että erään ficin alku oli kummallinen, koska siinä ei ollut selkeää pääverbiä. Kokeilin, ja tykkäsin verbittömän tekstin kirjoittamisesta niin paljon, että tämäkin ficci sai alkunsa. Snarry on ehkä yksi vaikeimmista, mutta silti samalla hienoimmista parituksista mitä tiedän, mielestäni onnistuin tässä ainakin jotenkin Ficin syntyyn ja erityisesti sen tunnelmaan vaikutti ratkaisevasti 30 Seconds To Mars - Hurricane, joka kannattaa laittaa soimaan. Niin ja osallistuu tosiaan Pako luovuuden vankilasta- haasteeseen.


Hurrikaanivaroitus


Mustat, hyytävän kylmän vedenpohjan tutkimattomat luolat ja nurmikonvihreät smaragdit silmäparit, kysymys johtajalta: voittajana käärme vai leijona? Ei kumpikaan, molemmat tasavahvaa harmaata peruskalliota, halu toinen toisensa kuninkuudesta. Jäisen ja samalla tulisen silkin pudotus huulilta: ”Surkeaa Potter, suorastaan ala-arvoista. Jälki-istunto minun luonani klo 7.”

”Entä huispausottelu luihuisia vastaan?”
”Seitsemältä liemiluokassa, Potter.”
Raivosta vaaleat rystyset kylkiä vasten, otsa helanpunainen jostain, ehkä vihan intohimosta tai intohimon vihasta. Hermionen käsi olalla, äänettömät sanat ruskeissa, viisaissa silmissä: ”Pelkkä professori Kalkaros.”

Vastahakoinen nyökkäys, mutta itävä, voimakas ajatus ja kuiskaus sydämessä aivan päinvastaisesta. Ei pelkkä inhottava (vaarallinenkin erityisesti hänelle) professori, vaan jotain aivan muuta. Käärme vastaan leijona, jokaisena päivänä ja yhteisenä hetkenä (lukemattomia jälki-istuntoja, ei epäilystä kenellekään), mustan ja vihreän sekoitus. Mitä tuloksena; ei hymyä tai naurua, huutoa ja punaista elämännestettä korkeintaan.

Äänetön koulu, kaikki muut matkalla huispausaitioon tai sen pukukoppeihin. Hänen sijaisenaan Ginny, tarpeeksi hyvä ainakin tasapelitulokseen, jopa voittoon, muttei häviöön: liian karvas pettymys tähän mennessä niin voitokkaille rohkelikoille. Hämäriä kosteuden jälkiä niskaan heti viimeisen portaan jälkeen, soihduin valaistua käytävänielua pitkin kohti tuttua liemiluokkaa. Sydän kielenkannoissa asti, ei vapinaa tai varsinkaan tärinää, vaan hallittua tyyneyttä kahdenkeskisten taisteluiden jälkeen, Severukselta opittua. Ei lupaa raivoon, häviö ja sen monenkirjavat sävyt liian suuria hintoja.

Professorin alistumisesta ja antautumisesta riemuvoitto, melkein silkka mahdottomuus sekin. Liian vahvoja toisille, mutteivät toisilleen. Oven auki heilahdus ja tyyni sisäänkäyntikutsu, hitaampi kävelyrytmi ovella (minkälainen ilmapiiri, minkälaiset tunteet ja millainen taisto tänään, tunnustelu kaikesta kolmesta) mutta yhtäkkiä yllättävä normaalius. Ylireagointia hänen kohdallaan? Mutta ei, edessä seisova professori jäykempi kuin maailman kirein viulunkieli, silti liikkeiltään sulavampi kuin yksikään toinen. Salaisuuksia (tunteetko salaisuus?) kiiluvissa silmissä ja pilkallisessa irvistyksessä.

Hän uuden liemen parissa, hyvin vaikea ja keskittymiskykyä vaativa, ja siksi vain pieni mahdollisuus onnistua. Mikä mahdollisuus keskittymiseen, kun Severus vain muutaman metrin päässä, harhailevien ajatustensa ja koepapereidensa kanssa. Eksyneistä ja johtotähdettömiä pyrkimyksiä, määräyksiä, ajatuksia ja tunteita, halujako?
Puolivalossa pikimustat hiukset, kymmeniä varjoja seinillä ja kasvoilla, hienoisenvalkeaa ihoa, aivan niin kuin siinä unessa. Vai toiveessa, unenomaisessa? Severuksella tietty tietoisuus niistä, synkistä surmansilloista ja mahdollisuuksista heidän välillään, kymmeniä aistimuksia puolen tunnin aikana. Tuolin rahinaa, askelten kahinaa takana, yhtäkkiä aivan selän takana. Ikiroutainen katse hänen niskavilloissaan ja lopulta valmiissa liemessä.

Valmistus kerrankin täydellinen, salaisena apunaan Puoliverisen Prinssin päiväkirja. Pitkä, varoittava hengityssuhina ja äkkiä, hämäävästi, töytäisy mielessä. Ei aavistustakaan, uni heti päällimmäisenä. Hän ja Severus, käärme ja leijona, yhdessä jossain ja jotenkin. Kirottu, mutta tuhoutumaton unelma ja silti myös pelkoa. Tiukka tuijotus ja kiristyneet suupielenjuonteet, katseen mukana selkäpiihin valuva jännitys ja säikähdys. Mielen suojukset taas korkealla, mutta hänen paljastumisensa kai jo Severuksella asti.

Yksi ainoa sana: ”Ulos.” Paitsi että ei, hän edelleen luokassa. Ei punastumista, ei kalpeita poskia tai otsia, ei yhtään mitään. Paitsi katsekontakti, hengästyttävä ja silti myös kuristava – luokassa yllättäen pimeämpää ja kylmempää. Kuollut kynttilänliekki pöydällä, piparmintun liemikattilasta, kunnes yllättäen välähdys pimeydessä. Silmissä sinnittelevä, nyt näkyviä tunteita jostain pelkän kylmän tyhjyyden jälkeen.

(Turvonneet, ahnaat huulet ja liian kivuliaat suudelmat, unohdettu hellyys, mikään ei silti niin hyvää.)

~*~

Päiviä, viikkoja, kuukausia. Severus jossain, hän miehen vuoteessa yksin sateen kanssa. Pimeää lakanoissa, molempien hiuksissa ja silmäripsissä, huoneessa ja ulkona, mutta hymyssä jotain valon tapaista. Jopa Severuksella, kun uskallusta tarpeeksi pitkään tarkkailuun. Maski maskin perään, muttei enää. Tuulta ja sateen kynsiä aukinaista ikkunaa vasten, edes myrskyn kylmyydestä poltteen, heidän tulensa voittajaksi. Ja hän, onnellinen jopa. Melkein aina.

Sulkeutuneet silmäluomet ja havahtuminen hiljaisuuteen. Ei enää sateen ääntä, kaikki ikkunat suljettuna: Severus jossain huoneessa. Kosteat, voimakkaan tuoksuiset hiukset soljuvana virtana hänen sormiaan vasten, pää ennen pitkää vasten kapeaa rintakehää, kädet ympärillä kuin suojana. Paitsi että Severuskin vaarallinen, eikä pelkoa siltikään.

Muutaman tunnin päästä lauantaiaamun auringonnousu, kirkas oranssi heidän aukinaisissa silmissään. Vierekkäin vuoteella, reisi reittä vasten ja hiljainen, yhteinen aamunkoitto. Hänen sormensa varovasti vasten miehen sormia, kevyt puristus ilman vastausta. Kasvoilla syvän hajamielinen, lähes murheellinen ilme: jotenkin tyhjä. Ei kysymyksiä tai kysymättömiin kysymyksiin vastausta, vaan hiljaisuutta.
 

(Lähtölaskenta.)

~*~

Avada Kedavra. Avada Kedavra. Avada Kedavra.

(Petturi, missä jumalasi, miksi? Petturi, rakkautta milloinkaan? Petturi, polte sinussakin vielä?)

Päiviä, viikkoja, kuukausia. Hän yksin Siriuksen vanhassa huoneessa, valoja ja varjoja katossa. Sama myrkyllinen sade ulkona kuin silloin, lehdessä varoitus hurrikaanista Lontoon alueella. Typerä, varomaton ja liian kiintynyt, hurrikaanilla lupa hänen murhaansa. Miksi juuri Dumbledore, miksi sinä, miksi juuri silloin?

Ei unohdusta, toivoa, rakkautta tai ulospääsyä. Muttei kyyneliäkään. Pelkkää poltetta, ja ennustuksia hurrikaanista.


A/N: Tekstistä ei pitäisi siis löytyä yhtäkään verbiä, mutta jos niin sattuu käymään niin ilmoittakaa heti

[Beelsebutt]

Kommenttikampanjaista iltaa!

Tunnustan heti alkuun, että en pidä tällaisesta kielikikkailusta mutta urheasti luen, koska Snarry <3 ja koska sinä <3 ja kyllähän tää menee. Tarina imaisee mukaansa eikä verbien puuttumista aika ajoin edes huomaa. Tykkää vastakohtaleikittelyistä etenkin tuolla alkupuolella, kun kuvataan Severuksen ääntä. Ja myöhemminkin, kun Harry miettii jälki-istuntojen luonnetta.

Liian vahvoja toisille, mutteivät toisilleen.

Helmi <3 Ja aw, Severuksen harhailevat ajatukset <33

Huh. Tää on kyllä intensiivinen ja silleen jännällä tavalla unenomainen. Ihan kuin mikään ei olisi aivan totta, mutta vain siinä liepeillä. Mitä tahansa voi tapahtua ja tapahtuukin!

Mun ehdoton suosikki oli toi eka osa ja varsinkin sen loppu, mutta kyllä kakkosen kaipauskin ja sen täyttyminen lämmitti. Severuksen alakuloisuus sai taas ajattelemaan tuota kolmatta osaa... oh.


Kiitos tästä, pikkuinen, Snarrya on aina kiva lukea <3

[Kuurankukka]

katsu: Anteeksi että vastaamisessa kesti niin kauan, mutta joo, kiitos miljoonasti (taas kerran). Se unenomainen fiilis oli tarkoituskin saada, mahtavaa että ainakin se onnistui. Ja kiva kuulla ettei verbittömyyttäkään aina huomannut. Ihanaa että luit kikkailusta huolimatta, oot paras

[Funtion]

A/N: Ficci sai alkunsa siitä, kun fierté väitti, että erään ficin alku oli kummallinen, koska siinä ei ollut selkeää pääverbiä.

No kun ihan oikeesti, se virke on täysin järjetön! Mut hienoa, jos mun valittaminen inspiroi sua kirjoittamaan tämän (ja mua silloin aiemmin sen tyhmän ficin jonka nimeä en mainitse). Vitsi tää on ollut mun to read -listalla iäisyyden, ehkä on kohtuullista nyt viimein lukea tämä. Sillä verbitön teksti + sinä = oh my...

Mustat, hyytävän kylmän vedenpohjan tutkimattomat luolat ja nurmikonvihreät smaragdit silmäparit, kysymys johtajalta: voittajana käärme vai leijona?
Vähän pisti silmiin, miten tässä on eka nurmikonvihreät ja sitten vielä smaragdit... ja sitten silmäparit. Okei, nyt kun poimin tän ylös niin tajusin että noi ”musta, hyytävän kylmän (eiks se oo yhdyssana?) vedenpohjan tutkimattomat luolat” tarkottaa myös silmiä. Oh, ei sitten mitään. Täähän oikein kekseliäs lause sittenkin!

Jäisen ja samalla tulisen silkin pudotus huulilta: ”Surkeaa Potter, suorastaan ala-arvoista. Jälki-istunto minun luonani klo 7.”
Tulinen silkki?! Pikkasenko hieno ilmaus. Tuli heti mieleen joku silkkikangas, joka sytytetään tuleen, vau mitkä mielikuvat.

Liian vahvoja toisille, mutteivät toisilleen.
Hahaa, sanaleikkiä! Tykkään sanaleikeistä, vaikka tän oon aiemminkin kuullut, niin pidin silti tästäkin.

Mutta ei, edessä seisova professori jäykempi kuin maailman kirein viulunkieli, silti liikkeiltään sulavampi kuin yksikään toinen. Salaisuuksia (tunteetko salaisuus?) kiiluvissa silmissä ja pilkallisessa irvistyksessä.
Uaah. Viulusta tuli mieleen Sherlock ja kiiluvista silmistä ”kauhunovellini” Kiiluvat silmät, jonka kirjoitin ala-asteella. :--D Haha, mitä mielikuvia... mutta siis niin, pakko nyt jo sanoa, että tää sun tekstis on kovin elävää tässä. Ja vaikka tässei oo ainuttakaan verbiä (yritän pitää silmäni auki jotta saisin sut kiinni niiden käytöstä, ei oo vielä onnannut) niin silti tää on paljon helpompaa luettavaa kuin monet muut sun tekstit. Tietty tätä pitää lukea vähän hitaammin kuin yleensä ja keskittyä kunnolla, mutta se ainankin saa lukijan pysymään tekstin otteessa.

Eksyneistä ja johtotähdettömiä pyrkimyksiä, määräyksiä, ajatuksia ja tunteita, halujako?
Ööh, pitäisköhän sen olla eksyneitä, eikä eksyneistä? Vai? Ja mikä ihmeen sana on ”johtotähdettömiä”? Tähdet? Mitä?

Kuollut kynttilänliekki pöydällä, piparmintun liemikattilasta, kunnes yllättäen välähdys pimeydessä.
Kuollut kynttilänliekki.... voi hitsi miten nerokasta oikeesti!

(Petturi, missä jumalasi, miksi?
Jumalasi? Aattelin eka että tässä pitäisi lukea juomalasi, lol. Ilmeisesti siis Jumalasi? Boikotoit sitä vastaan ja kirjoitat sen pienellä? Okei.

Möh, kai annat anteeks mulle sen että oon täällä yli kuukauden myöhässä? Ymmärräthän, Sherlock (...sillä saa kaiken anteeks eiköeiköeikö). Näköjään pitäisi heti julkaisun jälkeen lukee kaikki, sillä muuten ne vaan jää roikkumaan. Ehkä mä opin tästä jotain. No mutta, itse ficci! Sanoin tuossa jo aiemmin, miten tätä oli paljon helpompi lukea kuin monia muita sun tekstejäs, ei kaikkia, mut joitain. Tietty tää teksti itsessään oli raskasta, kun siellä ei ollut ainuttakaan verbiä. Huomasin, että monet sun lauseet oli sellaisia, joista vain puuttui olla-verbi, niin ne ei tuntunut niin vaikeaselkoisilta. Ehkä olisit vielä vähän voinut keksiä sellaisia lauseita ja virkkeitä, joista olis puuttunut jokin merkittävämpi sana, jokin joka olis ollut vaikeampi korvata. Mut, käyhän tää näinkin.

Pidin lopussa siitä, miten noi kaks viimeistä pätkää oli paljon lyhyempi. Jotenkin vois kuvitella tällaiseen tekstiin lyhyitä pätkiä. Ei siis tuossa ensimmäisessäkään pätkässä mitään vikaa ollut vaikka se olikin pitkähkö, se itse asiassa kaikesta huolimatta tais kuitenkin olla mun suosikkini. Aika jännää, miten oon muutamalla repliikillä tuonut tähän Severuksen hyvin IC:mäisesti vaikka tää koko paritus saa mut yökkimään ja mä vihaan Severusta. Tässä se oli yhtä kamala kammottava itsensä eli hienoa työtä!

Tää oli todella sumuinen ja vähän unenomainen, hyvin tulkinnanvarainen. Lopulta mä jäin miettimään, et mitä ihmettä mä sain tästä ylipäätään irti. No, ainakin se oli täynnä hienoja yksittäisiä kohtia, vaikka itse kokonaisuus jäikin vajaaksi. Otsikko on aivan mielettömän hieno ja nerokas: Hurrikaanivaroitus. <3 Se ei kuitenkaan hirveästi tullut esiin tekstissä, vasta lopussa se hurrikaani ekaa kerta ylipäätään mainittiin. Ehkä tuohon väliin ois voinut laittaa jotain hurrikaanivaroituksia tai sään lämpötiloja, jotai randomia ja kivaa, joka ois lopussa nivoutunut yhteen ja vastannut otsikkoon. Mutta, makuasioita.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä, joskaan tää ei kohonnut mun lempificcini yli sulta (en oo varma mikä se on, mut luulen että se James/Severus tai sitten se Vesikasveihin, kaisloihin -- menikö oikein? hiton idiootti minä. Siis se missä on Bill, luulisin. Bill ja Remus. Tällaisena kesäyönä, villejä lupineja. (!!)). Niin ja ollakseni eri mieltä katsun kanssa täytyy sanoa, että mä taas pidin tästä kielikikkailusta, sillä uuden kokeileminen on kivaa ja avaa lukkoja! Tää oli varmaan sulleki aika vapauttavaa kirjoittaa? Näitähä voi kokeilla viel uusiks. Tai entäs sellainen teksti, josta puuttuu adjektivit? Miten vangita lukijan mielenkiinto ja kuvailla asioita ilman ainuttakaan adjektiivia? Vois olla aika jännää. Kai siinä pitäis vaan vertauskuvilla ja metaforilla leikitellä, esim. "ihoni on tulta" tai "ihoni on kuin tuli". Haha, hei, joo, kokeile ihmeessä joskus kirjottaa tällanen teksti! :--D (parhaat ideat tulee selkeesti lauantai-aamuna just herättyäni -- not.)

Kadotin jo punaisen lankani, mutta se ei oo mitään uutta. Eli joo, kiitos tästä, pidin! Tää oli loistavaa aamujumppaa aivoille, kun tätä sai hetken tavata! <3 (oot vieläkin ihan mahtava kirjoittaja, muistakin se! )