Kuurankukka: Täänks! Jees, tässä tulee viimeinen osa. Itseäkin hieman harmittaa, mutta tänään tein tätä niin väkipakolla, että sain ystävänpäiväksi päätösosan.
Tässä taitaakin olla seitsemän tuplaa ja kaksi raapaletta. Toivottavasti pidätte! Ja jonkin verran kiroilua, joten herkkäkorvaiset pitäkää silmät kiinni!
Osa 7
14.02.1977, ystävänpäiväSeverus heräsi yllättävän myöhään siihen nähden, että edellisenä iltana hän oli vain kävellyt ympäriinsä käytävillä ja pihalla, juossut itsensä hengästyksiin, käynyt suihkussa, valinnut seuraavan päivän vaatteet huolella ja miettinyt sopivia puheenaiheita. Ja kaikki tämä sen takia, ettei hän vain pystynyt olemaan aloillaan, koska häntä jännitti niin paljon tämänpäiväinen.
Tosiaan, tänään oli kuin olikin ystävänpäivä. Tuo hartaasti odotettu, kuukausia suunniteltu ja vihdoin ja viimein toteutusta vailla oleva tehtävä oli käsillä. Severus tunsi, kuinka hänen kätensä hikoilivat. Hän otti esille laatikostaan juoman, jonka oli edellisenä iltana tehnyt. Sen piti ehkäistä hien erittymistä, jos sen vain antoi hautoa yön yli. Severus ei tosin ollut kertonut siitä kenellekään, koska olisi typerää heittää rattaisiin vielä yksi kapulaa lisää. Sen lisäksi, että hänellä ei pään sisällä ollut kaikki hyvin, tarkoittaisi siinä tapauksessa myös, että hänen kehossaan olisi jotain vikaa. Ei, tänään ei tapahtuisi mitään typerää, joka saattaisi saada Severuksen naurunalaiseksi. Kaikki menisi tänään aivan täydellisesti.
Hän kulautti juoman kurkkuunsa. Se maistui kiiville, raikkaalle sellaiselle, ja oli erittäin makea. Severus oli sekoittanut sitä ehkä muutaman kierroksen liikaa, koska makeus riippui paljolti siitä. Toisaalta, mieluummin se olisi makeaa kuin hapanta.
Hän tunsi kuinka kosteus hänen käsistään ja kainaloistaan alkoi kadota, ja hetken kuluttua hänen kehonsa tuntui aivan normaalilta.
***
James heräsi erittäin aikaisin. Itse asiassa liiankin aikaisin, sillä aurinko vasta herätteli routaista maata säteillään, joita ei ollut montaa. Lintujen laulu kuului heikkona ikkunoiden takaa, ja kaikkialla oli hiljaista nukkuvien kelmien hengitystä lukuun ottamatta. James oli saanut nukuttua tuskin silmäystäkään edellisenä yönä. Jokainen ajatus hänen päässään liittyi Lilyyn, hänen punaisiin hiuksiinsa tai johonkin muuhun hänen kauniissa kehossaan. Toisin kuin Siriukselle, jolle Ruth tuntui olevan vain yksi muiden joukossa, mutta siltikin se oikea, Lily oli Jamesille koko hänen maailmansa. Yhdessä Lilyn kanssa maailma ei olisi se yksinkertainen ja realistinen itsensä, vaan se olisi täydellinen ja ehdottomasti koettavan arvoinen.
James nousi ylös sängystä pukeakseen päälle. Hän ei ollut varma menisikö jo aamupalalle vai kävelemään koulun käytäville, joten hän käveli oleskeluhuoneeseen. Takassa paloi Jamesin ihmetykseksi tuli, ja hän istuutui sen edessä olevalle sohvalle lämmittelemään käsiään. Ne, kuten hänen jalkansakin, olivat jääkylmät. Johtuiko se jännityksestä vai kenties pelosta torjutuksi tulemista? Tosin Jamesiä ei missään nimessä voisi pelottaa saati sitten jännittää Lilyn kanssa jutteleminen. Hänhän oli jutellut tytön kanssa jo lähestulkoon seitsemän vuoden ajan! Ja huutanut, riidellyt, tapellut, lyönyt, kuiskaillut, nauranut… He olivat tehneet kaikkea yhdessä viimeisten vuosien aikana, joko vapaaehtoisesti tai pakotettuna. Ei Lily voisi millään torjua häntä, ei hänellä ollut siihen hyvää syytä.
***
Seveus istui aamupalalla. Suuri Sali oli hiljalleen alkanut täyttyä oppilaista, ja äänentaso oli voimistunut. Satunnaisia ystävänpäiväntoivotuksia kuului siellä täällä, ja niihin vastattiin halauksella tai samankaltaisella toivotuksella. Luihuisten pöytä oli myös melko täynnä, ja monet ihmettelivät sitä kuinka Severus juuri tänä aamuna pysyi paikoillaan. Hän vain istui huonoryhtisenä pöydän ääressä, lusikka pyöritti taukoamatta teevettä, joka oli jo aikoja sitten jäähtynyt. Hänen katseensa oli lasittunut ja hän havahtui vain silloin tällöin kysymyksiin tai ystävänpäiväntoivotuksiin.
Viime kuukaudet olivat olleet hänelle kuin tuskaa. Jokainen katse Jamesiin tai huomio hänen tekemisiinsä oli tuntunut vatsanpohjassa asti puhumattakaan katseista, jotka James oli kiinnittänyt häneen. Ne olivat saaneet hänet lähestulkoon huonovointiseksi rakkaudesta, ihastuksesta. Ystävänpäivä oli tullut liian pian. Kuvitteliko hän tosissaan, että pystyisi tunnustamaan rakkautensa Jamesille? Eikö tämä juoksisi heti Siriuksen, Remuksen ja sen yhden mikä-sen-nimi-nyt-olikaan luo ja kertoisi tapahtunutta? Muutamassa tunnissa koko koulu tietäisi tapahtuneesta, ja Severus tuskin pystyisi näyttämään kasvojaan enää koulualueella.
Toisaalta, oliko James sellainen? Kertoisiko hän tapahtuneen Siriukselle, parhaalle ystävälleen, jonka kanssa hän teki kaikkea? Eikö se kuitenkin olisi noloa Jamesille itselleen, että oli saanut suudelman Ruikulilta, koulun ällöttävimmältä oppilaalta?
Severus pudisti päätään. Ei James voinut olla sellainen, eihän? Miten nuo upottavan ruskeat nappisilmät, mustat, sekaiset hiukset ja täyteläiset ihanat huulet voisivat pettää hänet?
***
Päivällinen läheni entisestään. Jamesin kädet olivat edelleen jääkylmät, vaikka hän oli loitsinut niihin lämmittävän loitsun. Lily oli näyttänyt häikäisevältä aamupalalla, ja saanut Jamesin jalat veteläksi ilman katsettakaan. Tarvittiin vain hiusten heilautus, pieni kikatus, kun Lily jutteli erään korpinkynteläistytön kanssa, ja James oli myyty. Aivan kuten hän oli ollut kaikkina viime vuosina.
James ei edes tarkkaan tiennyt mikä Lilyssä oli sellaista, joka sai hänet polvilleen ja palvomaan. Lily oli hänelle vähän kuin jumalatar entisinä aikoina, jolle uhrattiin riistaa ja jota palvottiin päivittäin, jotta hän pysyisi tyytyväisinä heihin eikä tuhoaisi koko heidän kyläänsä. Samalla tavalla James uhrasi palan sydäntään aina, kun pyysi Lilyä ulos, teki tämän eteen mitä tahansa, jotta Lily mieltyisi häneen ja olisi ystävällisempi. Palvonta oli pysynyt samana vuosituhansien ajan, se oli vain muuttanut muotoa.
Sirius ei päivällisen aikana kestänyt enää hetkeäkään Jamesiä. Hän ei ollut entisellään, katseli vain lasittuneesti vesikannua, jossa oli makua tuomassa sitruunaa. Vanha naureskeleva ja alati vitsaileva James oli jossain tuon katseen takana, ja Siriuksen edessä oli nyt haaveileva ja tähtiin tuijottava poika, jota hän harvoin tapasi. Koko tämä ystävänpäivätouhu oli Siriuksen mielestä tipahtanut jo käsistä. Jos hänen täytyisi luopua Ruthista saadakseen Jamesin takaisin pilvilinnoista, hän olisi valmis tekemään sen. Vaikka Ruth olikin hänelle se oikea.
***
Päivällisen päätyttyä Severus karkasi tyrmiin. Hän kävi suihkussa ja kampasi hiuksensa. Kun ne olivat vielä märät, hän tasoitti liian pitkät hiukset loitsun avulla tasaisiksi ja lyhensikin niitä vähän. Sen jälkeen hän puki tanssiaiskaavun, jonka hänen isoäitinsä oli lähettänyt hänelle ja jäi katselemaan itseään peilistä. Häntä tuijotti vastaan poika, joka yleensä oli säikky, ujo, kuoreensa vetäytynyt, mutta joka nyt uhkui energiaa ja itsevarmuutta. Severuksesta tuntui, että tänään tosiaan oli se päivä, milloin kaikki tapahtumaton tapahtuisi. Se oli outo, uusi tunne, joka tuntui mahtavalta, mutta jollain tapaa Severus pelkäsi sitä. Siinä oli jotain erilaista, jotain hänelle tuntematonta voimaa, joka pelotti häntä.
Kun kaikki oli valmista, Severus lähti kävelemään kohti ylempiä kerroksia. Hän toivoi törmäävänsä Jamesiin, jotta saisi vihdoin ja viimein toteutettua hartaasti odotetun tehtävänsä. Hänen kätensä vapisivat. Ne eivät onneksi hikoilleet, koska liemi vaikuttaisi kahdenkymmenenneljän vuorokauden ajan.
Hän oli viidennen kerroksen kohdalla, kun kuuli yksinäisiä askeleita. Hän piiloutui nopeasti erään patsaan taakse, joka esitti jotakuta vanhaa professoria, joka muinoin oli opettanut Tylypahkassa. Askeleiden omistaja oli puuskupuhilainen poika, joka ei kuitenkaan huomannut Severusta vaan käveli ohi. Ei kuitenkaan kulunut kauaa, kun hän kuuli uusia askeleita. Tällä kertaa tulija oli James. Uskaltaisiko hän sanoa jotain? Ei. Uskaltaisi. Ei!
– James!
Nyt se oli sitten tehty.
***
James pysähtyi yllättyneenä. Hän oli käynyt Rohkelikkotornissa peseytymässä, pukemassa mustan juhlakaavun päälleen ja varmistanut kaiken olleen kunnossa. Sitten hän oli lähtenyt kävelemään rauhoittaakseen mielensä ja tyhjentääkseen aivonsa kaikesta ylimääräisestä. Kaiken täytyisi sujua täydellisesti.
Mutta sitten oli tapahtunut käänne, jota James ei olisi ikinä osannut odottaa. Severus Kalkaros, tai tunnetuimmalla nimellään Ruikuli, oli kutsunut häntä hänen etunimellään. James ei ollut koskaan kuullut Kalkaroksen suusta omaa etunimeään, vaan aina sukunimensä. Harvoin sitäkään, koska yleensä luihuinen tyytyi haukkumaan häntä ja solvaamaan muilla sanoilla. Mitä ihmettä oikein oli tapahtumassa?
Kalkaros nousi hänen eteensä patsaan takaa, joka esitti ennen Tylypahkassa opettanutta professoria. Hän oli kai tehnyt jonkin urotyön tai jotain vastaavaa, sillä eihän hän muuten olisi päässyt patsaaksi. Kalkaros oli pessyt hiuksensa, ja näytti melkein siedettävältä. Hiukset näyttivät jotenkin lyhyemmältä kuin yleensä.
- James.
Kalkaros sanoi uudelleen. James katsoi häntä odottavasti, muttei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun hän käveli kolme pitkää askelta ja oli hetkessä hänen edessään niin lähellä, että heidän nenänsä lähestulkoon koskettivat toisiaan.
- Minä…
Kalkaros epäröi sanoissaan. James kohotti kulmiaan ja alkoi pikku hiljaa nähdä tilanteen huvittavana. Kaikki huvittavuus kuitenkin katosi, kun James tunsi toisen pojan huulet omillaan. Hänen tunteensa vaihtelivat yllättyneestä hämmentyneeksi, hämmentyneestä järkytykseksi, järkytyksestä vihaksi ja vihasta jälleen hämmennykseksi. Mitä
helvettiä?!
***
Severus havahtui siihen, kun James työnsi hänet voimalla taaksepäin. Hän kompuroi hetken yrittäen säilyttää tasapainonsa, ja pystyessään jälleen kohoamaan ylös hän kohtasi Jamesin hämmentyneen katseen. Hänen silmissään välähteli yllättyneisyyden, hämmennyksen, järkytyksen ja vihan sekamelska, eikä Severus ollut varma mitä nuori miehenalku ajatteli tapahtuneesta.
Kaikki oli selvästi tapahtunut yllättäen. Kun Severus oli kutsunut Jamesiä, kaikki hänen ympärillään oli kadonnut ja ilmassa oli ollut vain hän ja James. Kahdestaan, ilman mitään häiriötekijöitä, juoruja, ilkeitä katseita tai solvauksia. Vain hän ja James. Kaikki oli tapahtunut kuin unessa. Hän oli noussut ylös, kävellyt Jamesin luo ja suudellut tätä. James maistui niin uskomattoman hyvältä! Oli vähällä, ettei Severus harpannut pojan luo suudellakseen tätä uudelleen. James maistui mansikan ja kiivin sekoitukselta, eli toisin sanoen aivan taivaalliselta.
Tämä oli liian hyvää ollakseen totta! Severus oli vihdoin ja viimein tehnyt sen, mitä oli odottanut viimeisten kahdeksan kuukauden ajan.
- Hmm, Kalkaros?
James katkaisi hiljaisuuden puhumalla hiljaisella äänellä.
- Niin?
- Mitä juuri äsken tapahtui?
- Minä… suutelin sinua.
- Miksi helvetissä?
- Koska… Rakastan sinua, James.
Severuksen ääni särähti. Hän tiesi, ettei James vastannut hänen tunteisiinsa. Hän tiesi sen! Hän oli tiennyt sen koko ajan. Ja rakkaudesta hullaantuneena ja idioottina hän ei ollut halunnut tiedostaa sitä. Voi
helvetti!
***
James ei tiennyt mitä sanoa. Mitä tuollaiseen yleensäkään vastattiin?
- Hmm… Tiedoksesi vain, etten aio kertoa muille.
Se oli ainoa, mitä James sai itsestään irti. Mutta sekin lause oli totta. Hän ei ajatellut kertoa suudelmasta tai Kalkaroksen rakkaudentunnustuksesta kenellekään. Se olisi heidän kahden välinen asia.
- Tai siis. Haluan pitää tämän sinun ja minun välisenä, ymmärrätkö?
James tiesi, että Kalkaros ymmärsi, vaikkei tämä osoittanutkaan millään tavalla ymmärtävänsä. Joskus toista ihmistä ymmärtää, vaikkei ole koskaan ollut hyvä ystävä hänen kanssaan. Kaikkien ihmisten välillä on side, joka saa meidät ymmärtämään toisiamme, vaikka olisimme tavanneet ensi kertaa vasta muutama sekunti sitten.
***
Severus tiesi, että James ymmärsi häntä, vaikka hän ei vastannutkaan mitään. Heidän välillään oli jokin side, jota kumpikaan ei ollut aikaisemmin tuntenut. Ehkä heitä molempia yhdisti Lily. Tai jokin muu. Mutta se jokin oli kuitenkin arvokas, jotta he pystyivät tällaisella hetkellä ymmärtämään toisiaan. Se toi Severukselle jonkinlaista lohtua. Jokin sai hänen mielensä piristymään edes vähäsen, ja hän tajusi olla vaipumatta itsesääliin.
James oli kadonnut siihen mennessä, kun hän kohotti katseensa. Koko ystävänpäiväjuhlan tunnelma oli kadonnut, oli vain Severus ja Severus yksin. Hän menisi kirjastoon lukemaan tai tekemään erikoisluvallaan liemiä, sillä niitä hän taisi parhaiten. Siinä hän oli paras koko koulussa.
***
Kun James saapui Suureen Saliin, ensimmäinen tanssi oli jo alkanut. Sirius viittoi häntä luokseen ja James alkoi kävellä häntä kohti, kunnes näki Lilyn. Hänen henkensä salpaantui, kun hän kohtasi Lilyn silmät, jotka kiilsivät tunnelmavaloissa. Lily oli niin uskomattoman kaunis.
Mitään ajattelematta hän käveli tytön luokse, ja ojensi kätensä. Jamesin yllätykseksi Lily tarttui siihen ja he kävelivät tanssilattialle. He saivat osakseen yllättyneitä katseita ja Sirius vihelsi katsomosta. Kohta hän kuitenkin liittyi tanssipareihin yhdessä Ruthin kanssa.
Kun tanssi oli ohi, James katsoi Lilyä. He tuijottivat toisiaan kauan, seuraavankin kappaleen ajan pidellen toistensa käsistä. Heidän välilleen oli syttynyt jotain uutta, sellaista, josta James oli oppinut kerta toisensa jälkeen luopumaan. Lily taisi vihdoin ja viimein vastata hänen tunteisiinsa.
Kun James ja Lily olivat tanssineet tarpeeksi, he lähtivät ulos kävelemään. Pihalle oli tehty jäätieltä näyttävä polku, joka kimalsi valon osuessa siihen. Polku ei kuitenkaan ollut liukas. James ja Lily kävelivät käsi kädessä puhumatta vieläkään mitään, mutta sanoja ei tarvittu, kun Lily yhtäkkiä kiepautti Jamesin ympäri ja suuteli häntä. Se oli täydellinen suudelma, paljon, paljon parempi kuin Kalkaroksen. Mikään ei saisi Jamesiä luopumaan Lilystä, ei tämän suudelman jälkeen.
Entä Sirius ja Ruth? He seurustelivat kolme viikkoa, kunnes Sirius tajusi, ettei Ruth ollutkaan hänen unelmiensa nainen, se oikea, ja jätti hänet. Molemmat tosin olivat tyytyväisiä ratkaisuun, enemmän tai vähemmän.
A/N2: Uuh, kliseinen loppu
Ihanaa ystävänpäivää kaikille!