Ficin nimi: Uusi kierros
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Genre: draamainen raapalesarja, joka on raapaleesta riippuen humoristissävytteistä tai angstiin taipuvaista.
Ikäraja: K-11
Paritus: Severus Kalkaros/Sibylla Punurmio (mainintana Kalkaros/Lily Evans)
Vastuuvapaus: Rowling omistaa tunnetusti hahmot ja miljöön, minä vähän leikin hänen leluillaan ilman että saan rahaa.
A/N:
Severus ei ole mikään Lothario -haaste innoitti tähän, jostain syystä Severus/Sibylla edelleen inspiroi minua kirjoittamiseen näin kolmannen yritykseen. Tämä on itsenäinen jatko-osa one-shotille
Professoreillakin on yksityiselämä (joka ei kuulu sinulle), mutta ei millään muotoa vaadi että se pitäisi olla luettuna. Sijoittuvat vain käytännössä samaan tapahtumaketjuun eri henkilöiden näkökulmasta. Olen ihan yhtä hämmästynyt kuin kuka tahansa muukin siitä että juuri Severus/Sibylla inspaa. Vuosi raapalehtien saa täten myös täytettä, ja FF100 laajenee sanalla 064. Syksy.
Uusi kierrosLuonteeltaan Severus Kalkaros oli pikkusieluinen ja katkera, eikä hän nähnyt syytä olla nauttimasta muiden epäonnistumisista, erityisesti jos se koski typeriä alaluokkalaisia oppilaita, joita oli suorastaan nautinto nöyryyttää jälki-istunnoissa ällöttävillä työtehtävillä. Pelkkä erilaisten rangaistusten kuvitteleminenkin antoi puhtia muuten pitkäveteiselle opetukselle, jossa oppilasmassa vastasi yhteiseltä älykkyysosamäärältään tohvelieläintä. Mutta kymmenen vuotta, tai pidempäänkin, on pitkä aika elettäväksi pelkällä vahingonilolla.
Missään nimessä Kalkaros ei halunnut myöntää kaipaavansa jotakin. Kaikista tunteista oli aina aikaisemminkin aiheutunut pelkkiä harmaita hiuksia, aina Lily Evansinsta lähtien.
Mikä ei olisi ollut Lilystä lähtöisin?
Suunnaton määrä kateutta, vihaa ja kuristavaa, pakottavaa haluamista, joita Kalkaros ei mielellään olisi halunnut järjestäytynyttä elämäänsä enää sotkea yhtään enempää.
Valitettavasti liemimestarinkin oli iltaisin,varsinkin ennen nukkumaan menoa myönnettävä, ettei hänkään ollut aivan kokonaan alitajuisten toiveidensa yläpuolella. Jos sitä ei nyt kutsuta rakkaudenkaipuuksi -sillä se on yltiöromanttisuudessaan täysin väärä termi- niin tiettyä läheisyyden haikailua oli ilmassa. Pikkusielukin on kuitenkin ihminen, eivätkä ihmiset järjestään halua olla aivan yksin.
*
Yksi asia on täysin selvä – Kolmessa Luudanvarressa Kalkaros ei ole käynyt, eikä aiokaan käydä. Tylyaho oli paikkana muutenkin vihoviimeinen, siinähän kuhisisi koko kylä jos vispilänkauppaa onnistuisikin mokomasta takapajulasta löytymään. Pakko on olla hienovaraisempiakin keinoja sosialisoimiseen kuin matami Rosmertalle silmän vinkkaaminen. Niin alas Kalkaros ei sitä paitsi suostunut vajoamaan.
Mutta sisäoppilaitoksen professuurissa on tiettyjä miinuksia - tuvanjohtajan täytyi viikonloppuisinkin olla tavoitettavissa. Oliko tosiaan ainoa seuranhaunkanava Päivän Profeetan henkilökohtaista-palsta?
"Mukava, vakituisessa työsuhteessa oleva velho kaipaisi älykästä kirjeenvaihtoseuraa tositarkoituksella.”Pyh. Tuollaisesta sepitteestä voisi suoraan pyyhkiä ainakin ”mukavan” pois ja kirjoittaa tilalle ”epätoivoinen.” Kirjeenvaihtokin on varsin alakanttiin muotoiltu, jos todellinen tarve on huomattavasti fyysisempi.
*
Samaan aikaan korttipakkaansa aivan Tylypahkan ylimmissä kerroksissa sekoitti Sibylla Punurmio, joka ei edelleenkään suostunut uskomaan etteikö kykenisi kirjoittamaan pilkuntarkkaa viikkohoroskooppia itselleen, jos oikein kovasti yrittäisi. Tähän mennessä kuitenkin teenpuruista ennustaminen tai kristallipallon tuijottaminen oli tuottanut yhtä paljon tuloksia kuin sherrynhuuruinen ilta sängynpohjalla. Mutta yrittänyttä ei laiteta! Kortit ovat joka tapauksessa ennustusmenetelmistä ne täsmällisimmät.
”Herttaa, herttaa, kortti toisensa jälkeen herttaa”, Punurmio höpisi itsekseen teatraalisen värisevällä äänellä, vaikka kukaan ei ollut kuulemassa. ”Patajätkä”, Punurmio ihmetteli lyötyään lähes kaikki pakan hertat kerralla pöytään.
”Tapaan siis tumman miehen tänään. Miten ihastuttavaa”, Punurmio hihitteli myöntäen suosiolla, että tämä klassinen ennustus ei ollut ehkä kuitenkaan siitä uskottavimmasta päästä. Mutta hän hykerteli silti miettien ketäköhän kortit nyt mahtoivat tarkoittaa? Eihän hän tavannut poistua luokastaan juuri koskaan? Vai olisiko mahdollista että kortit ehdottivat muutosta rutiineihin?
Siitä sopiikin ehkä ottaa selvän, olihan Punurmion henkilökohtainen motto seurata kohtalon viitoittamaa tietä. Vaikka se nyt sitten olisikin pahvinpalasten ehdotelmaa.
*
Kaikkia asioita ei ole helppo selittää järkevästi. Ensinnäkin Seveus Kalkaros vain juuri ja juuri saattoi sanoa olevansa puheväleissä ennustuksen opettajan kanssa. Toiseksi, hän ei voinut sanoa välittävän kyseisen noidan epärationaalisuudesta pätkääkään. Tässä suhteessa Kalkaros oli täysin samaa mieltä vihaamansa professori McGarmivan kanssa pitäessään Sibylla Punurmiota vähintäänkin kahelina tapauksena.
Sinä syksyisenä perjantaina professori Punurmio kuitenkin tavoistaan poiketen söi yhdessä muun henkilökunnan kanssa Suuressa salissa. Koska hänelle oltu tavattu jättää paikkaa, oli hän nyreissään loihtinut itselleen tuolin juuri Kalkarosken viereen. Ärsyttävä pieni sattuma, mutta ei sietämätön – McGarmiwa olisi ollut huomattavasti kamalampaa seuraa.
Eikä Kalkaros ollut missään vaiheessa puoleksikaan kiinnostunut siitä mitä Punurmio oli muka nähnyt aamulla korteissaan. Pian hän huomaisi kuitenkin jatkavansa keskustelua hiljaistenkin kohtien ylitse.
Punurmio ei ollut erityisen kaunis nainen, muttei varsinaisesti epäviehättäväkään. Kalkaros ei ehkä tietoisella tavalla ajatellut näin, mutta professori Punurmio oli kuitenkin nainen ja hän oli mies, eikä hän ollut pitkään aikaan jutellut niitä näitä naisen kanssa.
*
Kyseessä oli molemminpuolinen yhteistyön, ystävyyden ja avunannon sopimus, tai ainakin Kalkaros selitti asian näin itselleen. Kaikeksi onneksi Sibylla Punurmio oli loppujen lopuksi samankaltaisilla linjoilla, sillä hän ei nähnyt tarpeelliseksi kertoa kenellekään viettäneensä perjantai-illan kollegan vuoteessa. Työpaikkaromansseista ei ole yleisiksi puheenaiheiksi, joten molemmille sopi aivan hyvin pitää tieto kahdenvälisenä.
Yhdessä he olivat päättäneet, että rakkaudesta oli turha puhuakaan, ja että kyseessä olisi enemmänkin pelkkä rentoutuminen. Hassu harrastus tai joku sentapainen.
Aluksi Kalkaroksen oli ainakin hyvin vaikea kuvitella välittävänsä ennustajan tulevaisuussoopasta piirunvertaa. On kuitenkin katalaa herätä rauhallisena vuosien rauhattomuuden jälkeen jonkun vierestä.
Aivan salakavalasti Kalkaros alkoi ajatella Sibylla Punurmiota päivisinkin pieni hymyn alku huulillaan, jonka peittely kävi voimille varsinkin kesken neljäsluokkalaisten tunnin. Epähuomiossa hän unohti rokottaa Neville Longbottomilta pisteitä ilmiselvästä typerehdinnästä harhauduttuaan miettimään miten niskan hyväily suukoilla onkin oikeastaan paljon kivempaa kuin jälki-istuntorääkkien suunnittelu. Vaan eipä hän tosin vanhasta hyvästä harrastuksesta sänkykamariasioiden vuoksi nähnyt syytä luopua, nautinnonlähteissään on hyvä olla tiettyä monipuolisuutta.
*
Kuka sitten olikin se törkeä pirulainen joka tunki nenänsä sille kuulumattomaan paikkaan, niin oli kai vain ajan kysymys että Punurmion ja Kalkaroksen välinen teerenpeli valui muidenkin tietoon. Varomattomuus kävi kalliiksi, mutta minkä sille mahtaa jos Kalkaros lopulta halusi käydä tervehtimässä muuten vain mielitettyään kesken kiireisenkin päivän? Hän oli uskonut olevansa hyvin valpas, mutta kuten Lilystä olisi pitänyt aikuisen miehen oppia, niin vahvoilla tunteilla oli aina ollut Kalkarokseen yllättävän voimakas vaikutus. Siksi hän olikin niin voimakkaasti niitä pitänyt vakkansa alla piilossa, kuin kaiken varalta.
Kalkaros epäili syvästi Weasleyn idioottikaksosia nuuskinnasta, ja aikoi kiusankappaleita pitää vastuussa pitkään ja hartaasti. On paljon mahdollista että loppuvuoden jokainen tarvittava fletkumato olisi jommankumman kävelevän katastrofin valmiiksi pilkkomaa.
Se ei kuulunut kenellekään mitä Kalkaros nyt teki omassa yksityiselämässään! Ei ollut rehtori Dumbledoren asia toivottaa onnellista kuhertelua opettajankokouksen lomassa. Eikä ollut varsinkaan McGarmiwan asia hirnua käteensä kuin vanha hevonen pelkälle ajatukselle luihuisen tuvanjohtajasta ja ennustajaeukosta yhdessä, oli se totta tai ei.
Mieluiten Kalkaros olisi vajonnut muutaman kymmentä metriä maan alle toistamaan yhä uudestaan ja uudestaan itselleen miksi vieteistä ei ikinä seuraa muuta kuin loputonta harmia ja ainainen riski joutua naurunalaiseksi. Nyt viimeistään pelkän kirjeenvaihtosuhteen hyvät puolet pääsivät etuihinsa, sellainen olisi ainakin kaikessa älyttömyydessään ollut riskittömämpi kasvojen menettämisen kannalta.
*
Kaikesta huolimatta Sibylla Punurmio tunsi olonsa nyt petetyksi. Hyvä on, eihän hän ollut missään vaiheessa ollut erityisen tosissaan arvon liemimestarin kanssa, mutta millainen noita muka kieltäytyy pienestä sutinasta jos sellaista sattuu kohdalle? Varsinkin kun sellaiset sattumukset hänen elämässään olivat käyneet vähäisiksi ja mitättömiksi, jopa verrattuna siihen ettei hänellä tosiaan ollut tapana poistua luokastaan yhtään pidemmäksi aikaa.
Professori Kalkaros oli ehkä, no, se viimeinen mies jonka Punurmio poiminut erilleen jos olisi saanut vapaasti kaikista maailman mukavista velhoista valita, mutta ei hänellä ollut paljoa valittamistakaan. Yllättävää kyllä pelottava liemimestari oli lähemmin tutustuttua melkein herttainen. Toki Punurmio kammoksui miehen avointa halveksuntaa niin oppilaita kuin milloin ketäkin kohtaan, eikä hän voinut sanoa edelleenkään viihtyvän koleissa tyrmissä taikajuomien katkuissa ilman valon pilkahdustakaan. Se kuitenkin, että oli illoiksi muuta seuraa kuin pelkkä puolikuiva sherrypullo oli pelkästään positiivista.
Kaikki oli kuitenkin loppunut kuin seinään salaisuuden paljastuttua. Toki näin ei pitänyt tapahtua, mutta ei se pettymystä mitenkään pienentänyt.
*
Tylypahka on niin valtava kaikkine sokkeloineen, että henkilökunnallakin on suuri mahdollisuus kulkea pitkin sen käytäviä pitkiä aikoja kohtaamatta toisiaan. Näin juuri Punurmiolle ja Kalkarokselle kävi varsinkin kun he vielä oikein näkivät vaivaa toistensa välttelemiseen.
Miten voi ihmistä niin paljon kismittää, niin että oikein hampaissa särkee ja ohimoita viiltää? Kokonaisen kuukauden professori Kalkaroksen tuntisuunnitelmat käsittelivät liian vaikeita aiheita alaluokkalaisille, täysin mahdottomia yläluokkalaisille, eikä kukaan saanut hyviä arvosanoja, vaan pelkkiä punamusteen alusta loppuun asti merkittyjä hylättyjä koepapereita. Edes Neville Longbottomin kiusaaminen ei antanut nautintoa.
Äkkiä vihaisuus kasvoi niin suureksi, ettei sen voinut enää sanoa alkaneen mistään yhdestä asiasta. Tunteista ei ollut mihinkään, ei ollut ennen eikä varsinkaan nyt. Miksi Severus Kalkaros meni lankeamaan samaan ansaan taas vain uudestaan? Sama kärsimys kuin Lilynkin kanssa uudella kierroksella.
Tai eihän Sibylla Punurmio ollut mikään Lily Evans, järkeili Kalkaros useasti itselleen. Silti viha sitä kohtaan, joka oli paljastanut salaiseksi tarkoitetun suhteen kaikille naurettavaksi sattui aivan yhtä paljon kuin James Potterin heilanryöstö aivan silmien edessä.
Kaikki olisi mennyt niin hyvin jos se ylimielinen imbesilli ei olisi sotkeutunut asioihin. Kaikki olisi nytkin mennyt niin hyvin, jos ihmiset osaisivat pitäytyä omissa asioissaan. Severus Kalkaros ei vaan siis yksinkertaisesti voinut sietää ketään, joka sotkee hänen hartaasti toivomiaan odotuksia missään suhteessa.
*
”Vai suvaitset oikein näyttää seurassani naamaasi. Painuisit tiehesi”, Sibylla Punurmio tokaisi pöytänsä takaa nähtyään kuka astui hänen huoneeseensa sisälle. Hän olisi ollut yllättynyt, ellei olisi ollut siihen liian humalassa.
”Tulin tuota... ” professori Kalkaros takelteli epämukavana hakien oikeita sanoja. ”No, pyytämään anteeksi”, hän yskäisi.
”Anteeksi? Mitä muka? Sitäkö että olen niin käsittämättömän hävettävää seuraa, että mieluummin muutat Timbuktuun kuin tervehdit minua kuten työtoveri? Ei se mitään. Täysin minun vikanihan se on jos kuvittelin jotain muuta”, Punurmio vastasi lähes kaatuen yrittäessään nousta seisoman. Kalkaros oli jo valmiina ottamaa hänen vastaan, mutta nainen torjui avun voimakkaalla eleellä.
”Olet tainnut juoda liikaa Sibylla”, Kalkaros totesi mahdollisimman neutraalisti, jopa huolissaan huojuvan noidan tilasta. Punurmio oli kuitenkin hentorakenteinen pieni nainen, ja kaikesta päätellen sherryä oli kulunut enemmän kuin oli kenellekään terveellistä.
”Mitä sitten? Ainakin on kaltaistani seuraa” Punurmio nauroi voipuneena, yrittäen pyyhkiä silmälasejaan pölystä, mutta vapisevat kädet osuivat jatkuvasti hameen helman kanssa harhaan.
”Voisimmeko silti puhua aamulla? Kun pääsi on selvä”, Kalkaros kysyi epätyypillisen anovasti.
”Ei voida. En halua puhua sinulle enää ikinä”, Punurmio kivahti ilmiselvästi järkkyneenä. Kalkaros seisoi hetken sanomatta tai tekemättä mitään.
”Vai niin. Antaa sitten olla”, hän sanoi lähtien sitten ilmeettömänä, sydän viimeisen kerran särkyneenä.
*
A/N: Miten minusta tuntuu, että tästäkin tulee jossain vaiheessa kirjoitettua vielä toinenkin jatko-osa? Niin, ja raapaleiden mitat vaihtelevat sadan sanan, puolentoista ja tuplan välillä.
