Title: Tärisevät vapisevat lomittain
Author: Claire
Rating: k-11
Pairing: Tonks/Fleur
Genre: angst, pienimuotoinen kauhu kenties, oneshotilla mennään
A/N: Femmekymppiin. Kommenttia toivoisin tähänkin tekeleeseen!
Tärisevät vapisevat lomittainKalvaa kuunsäde (niillä puhjotuilla seinillä riippuvaa roikkuvaa) kuvaa, kehyksiä, kalvoa sen pinnalla, mutta ennen kaikkea sitä pitkää tarinaa, joka kehyksien taakse kätkeytyy piiloutuu uppoutuu, joka yksinkertaisin sanoin ja vuosiluvuin takakanteen on vain sokeasti sutaistu;
"Fleur Delacour 1982".Tyttö, jolla liehuvat platinaiset hiukset tuulessa, enkelin hymy, niin viaton kuin oli kerran vielä tuolloin, suupielet aidosti kaartuen, vaan enää aikoihin en nähnyt ole samaa; vain tummia silmänalusia, yksisiipisiä kantamattomia valheita, joilla hän vakuuttaa
olevansa kunnossa ja silti; katson heikkoja sormia, jotka tärisevät vapisevat lomittain ja pudottavat silmukan; uuvuksissaan tuskin huomaakaan kuinka tippuu jälleen uudestaan kunnes
nukahtaa.
Näe kauniita unia, kuiskaan korvaan siroon valkeaan pyyhkäisten samalla nutturalta karanneet hiukset hänen kasvoiltaan. Minä niin ikävöin, ikävöin hänen lujuuttaan, ylpeätä ja määrätietoista katsettaan, kaunista ja vahvaa olemusta, mutta
nyt pystyn ja kykenen vaikken haluaisikaan; laskemaan selkänikamat, jokaisen ihopoimun ja nikaman. Suolaiset pisarat harmaanvalkealla iholla, jokaisen varjon ja uurteen kasvoilta. Kaunista ja ei mutta tavallaan, sairasta, masokistista, enkä voi kääntää katsetta
kun kuunvalo valaisee sinut, en muuta halua - sinä! Balanssissa kohoilevat rintasi, värähtämättömät suupielesi, lähes kuulumattomat hengenvetosi yhdeksi kanssani! Ja -
sinä olet liian heikko, tajuan ajoissa, lähes kirun turhautumistani sillä nyt ja aina välähdys mielessäni - ei koskaan enää! Ja samassa ymmärrän kuinka typerää oli edes odottaa ja
voi, kuinka turhamainen olenkaan, sillä yhä olet siinä ja se on tärkeintä kaikista.
Käännän katseeni takaisin kehyksiin, kuvaan, kalvoon sen pinnalla; tarinan tyttöön, joka (hymyilee, nauraa ja -) juoksee pitkin poikin enkelinkasvot hehkuen, sinä sinä sinä olet siinä ja Fleur
sinua minä aina rakastan.
Kun kuu katoaa, aamu saapuu ja taivas valkeaa (pilvetön, säteetkin vaimeita) minä kuulen sen mitä en kuule; on hiljaista, liian hiljaista.
"Fleur?" Katsahdan sinuun, silmäsi ovat avoinna (hetken helpotuksesta huoahdan mutta), niistä kuvastuvat vain tyhjyys ja tiedottomuus; ne ovat ja eivät ja hymy huulillasi on vain häivähdys entisestä. Rintakehäsi ei kohoile, en kuule mitään muuta kuin kiihtyvät sydämenlyöntini, luoja, älä ole -
vaikka oletkin; puhkean huutoon ja kyyneliin, Fleur, kuule minut! Näe minut! Älä ole, älä, sillä et ole et saisi mutta; värittömät silmät tuijottavat tyhjyyteen. Tunne, kuinka tartun käteesi, säpsähdys, jääkylmää eivätkä sormesi pehmeät särkyneet
enää vapise.
Ja kun aika tuntuu vain pyörivän, vinhaa, taakse eteen ja ympäri, kauhu lamaannuttaa paikoilleen, viiltää tuoreet haavat rintaan; yhä tuijotat, silmät lasittuneina ja minua heikottaa, mutta sinä vain olet ja tiedän, etten koskaan opi hyväksymään sitä;
ja niin minä jään sulan viereesi, suljen silmäni, nukahdan varjoosi.