Nimi: Sirpaleita, osa 1: Lähtö
Kirjoittaja: haru-chan
Genre: Draama
Paritukset: Hrm/RW
Ikäraja: K-11
Disclaimer: En omista hahmoja, vaikka kovasti haluaisinkin.
Summary: "Minne hän oli menossa? Hermione ei oikein itsekään vielä tiennyt, pääasia, että hän pääsisi pois Ronin luota". Ronilla ja Hermionella ei mene kovin hyvin, molemmat tuntevat olevansa ansassa, eikä Ronin alkoholismi ja väkivaltainen käytös helpota asiaa. Onko Ron valmis tekemään parannuksen?
A/N: Eka Potter-ficcini näkee päivänvalon. Ficin ideana on seurata kolmen eri velhoperheen elämää Voldemortin tuhoamisen jälkeen, niin että tarinat vuorottelevat. Seuraavana vuorossa Luna ja Rolf Scamander.
Lähtö
Hermione istui kovaksi kiillotetulla jakkaralla ja siemaili happamena tuliviskiään. Nainen tunsi yksinäisen kyyneleen vierähtävän poskelleen. Hän tiesi, ettei kohta enää pidättelisi mikään, pato murtuisi ja tuliviski maustuisi suolaisilla kyynelillä, jotka lievittäisivät sen karvasta poltetta.
Mikä lievittäisi minun poltettani?
Sanalla sanoen Hermione oli kyllästynyt. Ruskeatukkainen nainen silmäili ällöttäviä laventelinvärisiä tapetteja ympärillään, seinät tuntuivat käyvän aina vain ahtaammiksi. Hopeinen pöllönhäkki tuolla, Rosien piano tuolla. Hermione muisti, kuinka Ron olisi halunnut olohuoneeseen rohkelikonpunaiset seinät, mutta hän oli kieltänyt. Ironista kyllä, nyt hän inhosi itse valitsemiaan värejä ihan yhtä paljon. Ellei jopa enemmän.
Sinä olet liian ahdasmielinen, liian rajoittunut.
Nainen hätkähti, tuliviski tippui lattialle kuuluvasti räiskyen. Hetkessä hän muisti entisen Tylypahkan ystävänsä, Luna Lovekivan. Tytön pehmeästi lainehtivat, vaaleat hiukset ja hieman ujon, mutta silti keimailevan hymyn. Hermione tunsi hymyilevänsä itsekin, samalla kun korjasi lasinsiruja lattialta. Ehkä hän todellakin oli ahdasmielinen ja rajoittunut. Väsyneesti huokaisten nainen ojentautui täyteen pituuteensa ja silmäili huonetta vielä kerran tutkivasti. Hän lähtisi tänään, lähtisi ja jättäisi tämän roskan. Minne hän olisi menossa? Hermione ei oikein itsekään vielä tiennyt, pääasia, että hän pääsisi pois Ronin luota. Nainen siveli ajatuksissaan oikeaa poskeaan, jonka sinertävää mustelmaa paksu meikkikerros ei peittänyt.
En olisi ikinä uskonut, mitä alkoholi tekee Ronille..
Miksi hän edes meikkasi kotona? Eihän kukaan tänne tullut, ei koskaan.
Ron huokaisi syvään ja hämmensi oluttaan ohuella, pitkällä sormellaan. Hän oli joutunut etsimään lähimmän jästikapakan, sillä velhomaailmassa hänelle ei sattuneesta syystä tarjoiltu enää mitään, missä oli vähääkään alkoholia. Mies huokaisi uudelleen ja hörppäsi melkein täydestä tuopistaan, se maistui ällöttävältä, vähän niin kuin kaikki muukin viime päivien - ei, vuosien - ajan.
Sinun pitää etsiä apua, Ron!
Hän kuuli päässään Hermionen hätäisen äänen ja lasten itkua. Hänen lastensa. Itkua. He itkivät hänen takiaan, koska olivat huolissaan hänestä. Tai pelkäsivät häntä. Ron oli lyönyt vaimoaan ja lapset olivat paenneet yläkertaan varsin tottuneesti. Ei ollut nimittäin ensimmäinen kerta. Mies puisteli päätään, yritti karistaa ikävät muistot. Hänen täytyisi palata kotiin.
Hermione varmisti, että oli pakannut kaiken tarpeellisen ja pörrötti huolestuneen Rosen tukkaa.
”Tule, Rosie, me lähdetään lomalle!”
Pieni tyttö tuijotti äitiään suu mutrussa.
”Tuleeko isi myös?”
”Öh.. Tulee, tietenkin, isillä on töitä, hän.. Hän tulee hiukan myöhemmin”, Hermionen takelteli.
”Minä en halua, että isi tulee mukaan..”
”Mutta Rosie! Olisiko mukavaa, jos… ”
”En halua! En halua, kun se aina lyö sinua!”
Hermione ei osannut kuin tuijottaa tyttärensä vakaviin, itkua enteileviin kasvoihin.
”Hyvä on.. Isi ei tule mukaan, me lähdemme pois. Tulehan nyt, ota veljesi vaippapussi, niin mennään.. Jonnekin lämpimään vaikka”, nainen tokaisi viimein ja käytännössä käveli aviomiehensä syliin. Rose vinkaisi ja alkoi piileskellä Hermionen pudottamien matkatavaroiden joukossa.
”Te.. Olette lähdössä?” Ronin ääni oli paksu. Hermione nyökkäsi varovaisesti ja valmistautui vielä viimeiseen lyöntiin.
”Minun takiani?”
”Niin”, Hermione itsekin yllättyi äänensä vakautta. Ehkä hänen ei enää tarvitsisi pelätä, nyt kun hän oli tehnyt päätöksensä.
”Onko.. Onko mitään, millä teidät saisi muuttamaan mieltänne?”, Ron kysyi nyt jo lähes itkien. Hän näytti taas siltä nuorelta pojalta, johon Hermione alun perin ihastui.
”Lopeta juominen. Ja lyöminen, lapset pelkäävät sinua”, nainen kuiskasi.
”Miten pitkäksi..?”
”Loppuelämäksesi, Ron!”
Ron vilkuili ympärilleen ja havaitsi punatakkisen Rosen nyyhkyttämässä matkalaukun takana.
”Tulehan tänne, Rosie”.
Tyttö nousi hitaasti ylös ja käveli isänsä luo kuin transsissa, silmät itkusta turvonneina.
”Te olette lähdössä matkalle?” Ron jatkoi hellää puheluaan ja sipaisi karanneen hiussuortuvan takaisin tytön korvan taakse. Rose nyökkäsi varovasti ja nieleskeli itkuaan.
”Saisiko isi tulla myöhemmin, jos hän onnistuu yhdessä jutussa?”
”Missä jutussa?” Rose kysyi hiukan syyttävästi.
”Isi on ollut tuhma”, Ron selitti hiukan takellellen, ”Minä en ole oikein osannut puhua asioista ja siksi.. Siksi isi juo ja lyö äitiä”.
”Meilläkin on paha olla”, tyttö kuiskasi hiljaa ja katseli toisiin kyyneleisiin kasvoihin.
”Ja siksi minullakin on. Minä aion hakea apua ongelmaani ja jos onnistun, voitaisiinko me olla taas perhe?” Ron kysyi anovasti. Rose näytti hetken miettivältä, mutta nyökkäsi lopulta.
”Joo, kai se käy. Käyhän, äiti?”
Hermione nyökkäsi ja tarttui Rosea kädestä.
”Nähdään sitten”, nainen huikkasi kotioven eteen jääneelle miehelleen lempeästi ja heilautti kättään. Tämän olisi pakko onnistua, heidän olisi pakko onnistua.
A/N: Juups. Kertokaa, onko jatkamisen arvoinen ja kohdalle sattuvista virheistä saa ja pitää ilmoittaa.
//Pics lisäsi ikärajan otsikkoon.
