Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
Otsikko: Herääminen
Kirjoittaja: Pics
Paritus: Hermione/Minerva
Ikäraja: K-11
Genre: Kauhu, jonkinlainen angstidraamaromantiikka myös
Varoitukset: oppilaan ihastuminen opettajaan
Summary: ”Nyt muuttakaa nämä kupit joiksikin eläimiksi ja herättäkää ne eloon.”
A/N Oppiaine-haasteessa minä halusin kirjoittaa muodonmuutoksista, ja genreksi arpoutui horror. Ei tämä nyt ihan puhdasta kauhua ole, mutta on tässä sitäkin. FF100-haasteessa sana 029. Syntymä. (Aiheena Harry, Ron ja Hermione.) Sainpas tämän valmiiksi ja melkein ajoissa! Pitemmittä puheitta, toivottavasti joku pitää. Ja aina saa kommentoida, vaikkei pitäisikään.
Herääminen
Harryn ja Ronin lautaset tyhjenivät tuskastuttavan hitaasti, heidän ruokailuvälineensä kilisivät vasten lautasia laiskassa rytmissä. Kun Ronin haarukka vihdoin ja viimein seivästi viimeisen kalanpalan, Hermione hypähti jaloilleen ja työnsi tuolinsa siististi pöydän alle.
”Mihin sinulla oikein on kiire?” Harry kysyi samalla, kun litki kurpitsamehuaan ärsyttävän nautiskelevaan tahtiin.
Ron kurkotti ottamaan lisää ruokaa ja hänen kätensä pysähtyi kesken liikkeen, kun hän huomasi Hermionen raivokkaan katseen. ”Mikä nyt on?”
”Meidän pitää mennä tunnille!” Hermione kivahti.
”Nyt jo? Eihän kello ole vasta kuin...” Harry vilkaisi rannettaan ohimennen. ”Varttia vaille. Meillä on aikaa vaikka miten.”
Hermione puristi huulensa yhteen. Miksi he eivät voineet vain liikkua?
”Istu alas”, Ron ehdotti ja työnsi suunsa täyteen muroja.
”Enkä istu! Meillä on muodonmuutoksia!”
”Tiedän”, Harry sanoi. ”Jopa me olemme oppineet lukujärjestyksen jo. Emme me myöhästy.”
”Hyvä on! Minä menen jo!”
Ystävien katseet painoivat niskassa, kun Hermione kiirehti ulos salista ja lähti kiipeämään portaita ylöspäin. Harry ja Ron olivat niin idiootteja toisinaan... eivätkö he voisi joskus tehdä niin kuin hän olisi halunnut? He eivät välittäneet ollenkaan, vaikka saivat hänet hermostumaan. Välillä hänestä tuntui, että he tiesivät ja vitkuttivat sen vuoksi aina juuri muodonmuutoksiin menemistä. Kiusallaan. Mutta toisaalta he eivät olleet tarpeeksi julmia sellaiseen.
Ehkä he eivät edes huomanneet, miten tukalaksi ja levottomaksi hän tunsi olonsa aina ennen muodonmuutosten tuntia. Loppujen lopuksi he olivat poikia, ja pojiksikin harvinaisen hitaita tällaisissa asioissa. Hän oletti, että sai olla siitä kiitollinen. Kuka tahansa, joka olisi tajunnut katsoa, olisi huomannut... siltä hänestä ainakin tuntui.
Hermione oli ensimmäinen, joka astui luokkaan. Liitutaululla oli merkintöjä edelliseltä tunnilta, jonka aiheena oli näemmä ollut vaihdosloitsu. Riesu oli käynyt sotkemassa tekstiä niin, että taululla luki nyt suurin kirjaimin Parinvaihdosloitsu.
Tuhahtaen Hermione pyyhki taulun puhtaaksi. Hän teki huolellista työtä, pesi kaikki liidun jäljet tiehensä niin, että tummanvihreä pinta näytti tasaisen kiiltävältä ennen kuin alkoi hiljalleen kuivua. Sitten hän istuutui tarkasti harkitulle paikalleen toiseen riviin ja hivenen syrjään. Pulpetti oli riittävän lähellä opettajaa, jotta hän varmasti näki kaiken, mutta ei aivan nenän edessä. Hän ei ollut varma, olisiko kestänyt sitä.
Harry ja Ron olivat tietenkin olleet oikeassa, tunnin alkuun oli vielä aikaa. Hermione kirosi levottomuuttaan hiljaa mielessään ja ryhtyi tappamaan aikaa kertaamalla edellisen tunnin aihetta oppikirjastaan. Hän oli hyvillään huomatessaan, että muisti kaiken oikein. Tällä tunnilla hän halusi loistaa.
Kun viitisen minuuttia oli kulunut, alkoi luokkaan valua muitakin oppilaita, jotka juttelivat hiljaisella äänellä keskenään asettuessaan paikoilleen. Kyniä ja pergamentteja kaivettiin esiin laukuista, kirjat kahisivat, kengät narisivat lattiaa vasten, oppilaat siirtyilivät. Hermione puri hampaitaan yhteen yrittäen olla ärsyyntymättä äänistä.
Kevyt koputus hänen pulpettinsa kanteen sai hänet kohottamaan katseensa Susanin kasvoihin ja hän murahti aika epänaisellisesti osoittaakseen kuuntelevansa.
”Tuota, minä en tajunnut yhtä kohtaa”, Susan aloitti epävarmalla äänellä. ”Yritin ja kysyin Hannahilta, mutta hän ei oikein osannut selittää, ja ajattelin, että ehkä sinä, kun olet niin hyvä...”
”Mitä kohtaa?” Hermione töksäytti.
”Öh, siis kun elottomasta esineestä yritetään tehdä jotakin elollista, kuten vaikka neulatyynystä siiliä, niin –”
Minä tiedän kyllä esimerkkitapauksen, ala jo mennä asiaan!
Ilmeisesti Susan pani merkille Hermionen kärsimättömän ilmeen, sillä alkoi selittää hyvin nopeasti, ettei käsittänyt mitä Bagginin täydellisyysperiaate tarkoitti.
”No se on ihan yksinkertaista”, Hermione puuskahti. ”Se tarkoittaa vain sitä, että muodonmuutoksen pitää olla täydellinen ennen kuin muutettu kohde voidaan elollistaa.”
”Mutta... miksi?”
”Eihän se voi elää, jos se on vielä osittain esine.”
”Me olemme juoksuttaneet teekuppeja...”
”Mutta ne eivät ole mitään oikeita eläimiä! Se on ihan eri asia.”
Susan näytti edelleen hämmentyneeltä, mutta ilmeisesti hän ei pitänyt turvallisena ratkaisuna häiritä Hermionea enempää vaan sujahti pulpettiinsa Hannahin taakse. Hannah kääntyi oitis ympäri tuolissaan ja pian he sipisivät keskenään vilkuillen vähän väliä Hermionea.
Juorutkaa vain, ihan rauhassa... Minua ei kiinnosta...
Ajatuksistaan huolimatta Hermione ei voinut olla yrittämättä kuunnella salaa, mutta he olivat liian kaukana. Oli oletettavaa, että he moittivat häntä tylyksi sekä ärsyttäväksi kaikentietäjäksi.
Minä en välitä...
Professorin saapuminen katkaisi niin Hermionen mietteet kuin tyttöjen sipinänkin. McGarmiwa asteli luokkaan selkä suorana ja pää ylhäällä, arvokkaan auktoriteetin perikuvana. Hän laski laukkunsa opettajanpöydälle ja vilkaisi sitten nopeasti luokan seinällä riippuvaan kelloon. Kellon katsominen oli tarttuvaa, Hermionen ja monen muunkin oppilaan oli pakko tarkastaa ajankulu.
Tunnin alkuun oli enää minuutti. Hermione seurasi, kuinka professori purki laukustaan oppimateriaaleja pöydälle samalla, kun hermoili Harryn ja Ronin vuoksi. Jos he myöhästyisivät, McGarmiwa ei epäröisi ottaa pisteitä omalta tuvaltaan. Mikä vielä pahempaa, professori tiesi kyllä Hermionen olevan heidän läheisin ystävänsä, jolloin hänet saatettaisiin niputtaa yhteen heidän kanssaan. Hermionea ei huvittanut joutua tuomituksi vastuuttomuudesta vain siksi, että hänen ystävänsä olivat sitä.
Pojat juoksivat hengästyneinä luokkaan vain muutamaa silmänräpäystä ennen kuin kello alkoi soida. Hermione huokasi syvään helpotuksesta, kun he istuutuivat läähättäen ja alkoivat kaivella laukkujaan.
”Hyvää päivää”, professori toivotti, ja luokka vastasi tervehdykseen kuorona.
”Jatkamme tänään samasta aiheesta kuin edellisellä kerralla, eli elottomien esineiden muuttamisesta eläviksi eläimiksi. Katsotaanpa, kuinka hyvin vielä muistatte. Kirjat kiinni!”
Ympäri luokkaa kuului hiljaisia tupsahduksia, kun auki olleita kirjoja suljettiin. Hermione työnsi omansa pulpetin nurkalle ja valmistautui viittaamaan.
”Tietääkö kukaan, mitkä kaksi periaatetta säätelevät sellaisia muodonmuutoksia, joista puhuimme?” McGarmiwan silmät vilkuilivat ympäri luokkaa kohonneita käsiä laskien. Suunnilleen puolet luokasta viittasi, ja hän antoi puheenvuoron Seamusille.
”Ne ovat Bagginin täydellisyysperiaate sekä Kirchikovin massanmuutosperiaate.”
”Kyllä. Viisi pistettä Rohkelikolle. Entä kuka osaa selittää täydellisyysperiaatteen?”
Hermionen käsi kurkotti ylöspäin niin tarmokkaasti, että viittaaminen kävi jo voimistelusta. Hänen suureksi pettymyksekseen McGarmiwa kysyi kuitenkin Susanilta.
”Se tarkoittaa sitä, että muodonmuutoksen täytyy olla täydellinen ennen kuin kohteen voi herättää eloon.”
Professori hymyili oikealle vastaukselle ja antoi Puuskupuhille pisteitä. Hermione narskutti hampaitaan ja pohdiskeli, mahtaisiko saada pisteitä jos muuttaisi Susanin fletkumadoksi. Että Susan kehtasikin varastaa McGarmiwalta hymyn hänen tiedoillaan! Tämä olisi kyllä viimeinen kerta, kun hän auttaisi tätä läksyissä.
Läksyjen kuulusteleminen jatkui, mutta Hermione lakkasi viittaamasta vaikka tiesikin oikeat vastaukset. Hän puolittain makasi pulpetillaan pää käsiensä varassa ja vain seurasi McGarmiwan ilmeitä tämän jakaessa vastausvuoroja tasaisesti sekä rohkelikoille että puuskupuheille. Kerran professorin katse pyyhkäisi häntä ja hän mietti, pitäisikö hänen pompata istumaan suorana, mutta kerrankin McGarmiwa ei näyttänyt välittävän velttoilusta. Otsa vain rypistyi hienoisesti hänen huomatessaan Hermionen epätavallisen nyrpeyden, sitten hän siirtyi kuulustelemaan Ernietä.
”Hyvä”, McGarmiwa sanoi käytyään koko läksyalueen läpi. ”Tänään harjoittelemme näitä muutoksia käytännössä. Tässä on teille jokaiselle teekuppi.” Hän huiskaisi sauvallaan ja opettajanpöydän alta lennähti parikymmentä teekuppia, joista jokainen laskeutui siististi jonkun oppilaan eteen. ”Nyt muuttakaa nämä kupit joiksikin eläimiksi ja herättäkää ne eloon.”
Hermione vilkaisi olkansa yli nähdäkseen, mitä hänen selkänsä takana tapahtui, ja näki Nevillen valahtaneen valkoiseksi.
”Longbottom!” McGarmiwa tiuskaisi huomattuaan saman. ”Mikä on?”
”P-p-professori... minä vain en usko, että... eh, mitä jos se herää ja kituu jonkinlaisena epämuodostuneena...”
”Kuuntelitko lainkaan opetusta? Bagginin periaatteen mukaan niin ei voi käydä. Nyt työhön, tehkää parhaanne!”
Hermione heitti Nevillen mielestään ja kaivoi taikasauvansa esiin. Häntä hermostutti hiukan, sillä tämä oli vaikean tason muodonmuutos, mutta hän aikoi vielä loistaa tällä tunnilla. Kunnon keskittyminen vain ensin...
Teekuppi oli ohutta valkoista posliinia, johon oli maalattu vaaleansinisiä kukkakuvioita. Siinä oli pikkuinen särö lähellä korvaa, kuin posliiniin olisi tarttunut hieno musta hius.
Tarkasteltuaan kohdetta huolellisesti joka puolelta Hermione kohotti sauvansa kupin ylle ja alkoi taikoa. Hänen silmiensä edessä kuppi alkoi vääntyä ja venyä, kunnes se oli valkoisen ja vaaleansinisen kirjava posliininen kissapatsas. Sillä oli kokoonsa nähden valtavat korvat ja vaaleansininen hännänpää oli kiertynyt somasti tassujen ympärille.
Hermione oli tyytyväinen ensimmäiseen vaiheeseen ja vilkaisi jälleen ympärilleen. Useimpien oppilaiden saama teekuppi oli vielä tunnistettavissa kupiksi. Harry muovasi omastaan ilmeisesti hirveä, kun taas Ron yritti jotakin, mitä ei voinut edes tunnistaa. Siivet sillä ainakin oli. Parvatin edessä oli jo melkein täydellinen kyyhkynen, ja Nevillen kuppi näytti olevan lattialla sirpaleina. McGarmiwa pysähtyi hänen eteensä päivittelemään ja antamaan sen jälkeen lisää ohjeistusta.
Hän ei katso lainkaan, mitä minä teen...
Mieli maassa Hermione ryhtyi jatkamaan työtään. Posliinikehosta oli muokattava oikea, lihaa ja verta oleva kissanpentu. Nielaisten hän alkoi liikuttaa sauvaansa patsaan yllä ja näki turkin purskahtavan sileästä pinnasta. Se tuntui silitettäessä silkoiselta, mutta sen alla oli yhä kova posliinikuori.
Ontto tila patsaan sisällä oli täytettävä elimillä, joiden nimiä Hermione kävi läpi mielessään samalla, kun taikoi vakaan rauhallisesti. Maksa, sydän, aivot, keuhkot, vatsa ja muut ruoansulatuselimet... verta... luita... lihaksia... ja kuoren sijasta iho, pehmeä ja joustava ja lämmin...
Patsaan ylväs ryhti lysähti ja se kellahti kumoon tympeästi mätkähtäen. Hermione kosketti sitä epäröiden sormellaan ja oli vähällä vetäistä sen järkyttyneenä pois tuntiessaan sen alla oikeita lämpimiä kudoksia. Oli kuin hänen pulpetillaan olisi lojunut hyvin pieni oikea kissanpentu – kuollut sellainen.
McGarmiwa oli jäänyt katsomaan Hannahin työskentelyä ja siirtyi sitten Susanin pulpetin vierelle.
”Oh, professori?” Susan kysyi hiljaa ja McGarmiwa nyökkäsi jatkamaan. ”Minä en oikein... voisitteko mitenkään näyttää, miten se elintenmuodostuskohdan sauvanliike meni...”
Hermione puri hampaansa jälleen kerran yhteen ja kääntyi oman työnsä puoleen. Tämä ei ollut tarpeeksi hyvä. Hänen piti olla parempi... hän oli parempi, hänen piti vain näyttää se. Kohteen kokoa oli helppo lisätä, ja samalla hän muutti väriä. Valkoisista ja vaaleansinisistä raidoista tuli kullankeltaisia ja mustia, käpälät kasvoivat ja niiden kynnet venyivät. Hän lopetti vasta kun takatassut tipahtivat alas pulpetilta ja näytti siltä kuin koko otus voisi pudota, mikäli hän suurentaisi sitä lisää.
Eikä kukaan näyttänyt vieläkään katsovan Hermioneen päin. Hänen oletettiin vain tekevän niin kuin hän aina teki. Työskentelevän taitavasti ja rauhallisesti itsekseen. Ei häneen mitään huomiota tarvinnut kiinnittää, hänhän osasi aina kaiken, ei hän tarvinnut apua eikä ollut häiriöksi kenellekään.
Hänen teki mieli kirkua.
Hän kävi mielessään läpi kaiken tekemänsä eikä löytänyt virheitä. Yksi taikasauvan kosketus eläimen rintaan, yksi kuiskattu sana, ja hänen muovaamansa sydän alkoi sykkiä. Meripihkan väriset silmät rävähtivät auki.
Hengenveto takertui Hermionen kurkkuun, kun pieni mutta silti hirmuinen tiikeri pudottautui kokonaan lattialle. Sen selkä oli melkein yhtä korkealla kuin pulpetti, ja sen kynnet olivat luonnottoman pitkät. Hermione epäili liioitelleensa niiden kanssa hiukan.
Tiikeri näytti hämmentyneeltä ja käänteli päätään puolelta toiselle selvittäessään, missä oli. Sitten se huomasi Justinin pulpetilla lojuvan puolittain jänikseltä näyttävän massan ja loikkasi tavoittelemaan sitä.
Justin rääkäisi, kun terävähampainen kita tarttui hänen muuttamaansa otukseen. Sillä hetkellä rauhallisesti sujunut oppitunti muuttui täydelliseksi kaaokseksi.
Jokainen oppilas käänsi katseensa kohti huutajaa ja huomasi tiikerin täsmälleen yhtä aikaa. Moni heistä päästi hyvin samankaltaisen rääkäisyn kuin Justin hetki sitten. Pari tyttöä loikkasi pulpeteilleen ja kirkui siellä. Jotkut vain jähmettyivät kauhusta aloilleen. Pari taikasauvaa putosi lattialle hervottomista sormista, kun taas jotkut nousivat kiireesti jaloilleen ja ojensivat taikasauvansa taisteluvalmiuteen. Hermione ei yllättynyt nähdessään, että Harry teki niin ensimmäisenä.
Professori McGarmiwa kääntyi hivenen arvokkaammin kuin oppilaat, ja kun hän näki tiikerin, hän ei hätkähtänyt. Hänen ilmeensä sekä otteensa taikasauvasta vain tiukkenivat hiukan.
Hän on niin rohkea!
”Neiti Granger?”
Hermione onnistui saamaan kurkustaan ulos jonkinlaisen inahduksen. Hän seurasi typertyneen lumoutuneena, kuinka meteliä säikähtänyt tiikeri pinkoi luokan nurkkaan puolijänis suusta roikkuen.
”Oletan, että tämä on sinun työtäsi?”
Hermione tyytyi nyökkäämään turtana. Hän ei uskaltanut katsoa professoriin eikä hän uskaltanut irrottaa silmiään tiikeristä. Olisi ollut hyvin epämiellyttävää, jos ei olisi koko ajan nähnyt, missä se oli.
Kuului valtava räksähdys, kun puolijäniksen sisällä oleva posliinikuori murtui pedon hampaissa. Sirpaleet repivät sen kieltä ja ikeniä, mikä sai sen karjumaan kivusta ja raivosta. Se riepotteli saalistaan edestakaisin, ja sinne tänne sinkoili luumaisia posliininpalasia, verta sekä lihanriekaleita. Lavender oksensi kengilleen.
”Siinä tapauksessa”, McGarmiwa sanoi lujasti, ”pyydän neiti Grangeria myös hankkiutumaan siitä eroon.”
”Mutta professori!” Harry huusi luokan toiselle puolelle vetäytyneen oppilasjoukon kärjestä. ”Ette voi laittaa häntä yks-”
Hermione oletti McGarmiwan mulkaisseen poikaa, sillä tämän vuodatus katkesi yhtäkkiä. Hän nielaisi raskaasti ja nousi viimein pulpettinsa äärestä. McGarmiwa oli oikeassa – tämä tehtävä kuului hänelle, koska hän oli vastuullinen. Loitsijan oli aina pystyttävä myös käsittelemään taikojensa seuraukset ja siistimään jälkensä.
Vihaisen tiikerin ahdistaminen nurkkaan ei ollut järkevimpiä asioita maailmassa, mutta Hermione pakottautui ottamaan pari askelta eläintä kohti. Se murisi ja karjui hänelle kita veressä ja kyyristyi kuin hypätäkseen.
”Paluus!” Hermione kiljahti heti, kun oli riittävän lähellä loitsiakseen. Hän taikoi samalla hetkellä kun tiikeri loikkasi, ja hänen päälleen satoi posliininsirpaleita. Kiljahtaen hän peitti silmänsä käsillään ja pudottautui polvilleen.
Oli hyvin hiljaista. Hermionen sydän jyskytti ja hän haukkoi avuttomasti henkeä, mutta tilanne oli ohi. Hän oli selviytynyt siitä.
Hiljalleen alkoi kuulua askelien ääniä, kun oppilaat palailivat paikoilleen. Tuoleja vedettiin esille ja pudonneita tavaroita nosteltiin. Hermione ei luottanut jalkoihinsa, joten hän vain istui hervottomana polviensa päällä ja odotti.
”Lopetamme tänään etuajassa”, professori McGarmiwa ilmoitti asteltuaan takaisin opettajanpöytänsä taakse. ”Uskoisin, että tässä oli tarpeeksi oppituntia tälle päivälle. Jatkamme aiheesta perjantaina.”
Tavallinen kahina ja kuhina, joka kertoi oppilaiden kiirehtivän luokasta, tuntui kestävän kovin kauan. Lopulta tuli hetki, jona luokan ovi suljettiin pehmeästi tumpsahtaen. Kaksi mustaa kenkää astui Hermionen näkökentän laidalle.
”Hermione”, McGarmiwa sanoi.
En voi katsoa häneen...
”Kenties nyt voisit selittää, mistä ihmeestä tässä oli kyse.”
”Eikö se ole selvää?” Hermione sopersi. ”Te annoitte tehtäväksi muuttaa kuppi joksikin eläväksi eläimeksi. Joten minä muutin.”
Professori tuhahti, mutta Hermione ei osannut arvata johtuiko se huvittuneisuudesta vaiko ärtymyksestä. ”Miksi tiikeri? Mikä ihme sinut riivasi tekemään tiikerin keskellä oppituntia? Olkoonkin, että se oli aika pieni, mutta en odottanut tällaista hölmöilyä sinulta.”
Hermione niiskahti surkeasti. ”S-se oli ensin kissa... pentu. Mutta sitten... mu-muutin sitä.” Sanojen muodostaminen muuttui jatkuvasti vaikeammaksi ja silmiä poltteli uhkaavasti. Hän tunsi suupielensä väpättävän ja toivoi, että saisi jo luvan poistua. Ehkä hän ehtisi juosta vessaan ennen kuin itkukohtaus todella alkaisi.
”Miksi? Minkä takia teit sen? ...Hermione? Hyvänen aika, ei kai tämän vuoksi tarvitse sentään itkemään käydä...”
Käsi laskeutui hyvin kevyesti Hermionen hartialle, mikä sai hänet terästäytymään ja purskauttamaan sanat suustaan.
”Minun työskentelyni ei kiinnostanut ketään! Kukaan ei välittänyt siitä, mitä minä tein, minä halusin vain... halusin...”
McGarmiwa huokasi hiljaa. ”Yrititkö saada huomiotani?”
Hermione nyökkäsi uskaltamatta vieläkään kohottaa katsettaan.
Toinen huokaus oli äänekkäämpi ja painokkaampi. ”Hupakko”, professori mutisi ja siirsi kätensä silittämään Hermionen päälakea. ”Miksi ihmeessä? Olen luullut sen olevan selvää... Opettajan ei pitäisi koskaan, mutta... Tokihan sinun täytyy tietää, että olet suosikkini.”
Mikäli Hermione ei olisi jo ollut polvillaan, hänen jalkansa olisivat pettäneet hänen altaan. Miltei nolostuttavan mielihyvän lisäksi hänessä hyökyi myös pettymys. Suosikkioppilas... se ei ollut tarpeeksi. Eikö professori nähnyt sitä? Vai oliko tämä vain varovainen? Olisiko mahdollista, että tämä pitäisi...
”P-professori...” Hän värähti hiukan huomatessaan kuulostavansa inhottavan paljon Nevilleltä. ”Olen... iloinen sanoistanne, mutta tässä on enemmänkin...”
”Ole hyvä äläkä puhu enempää.” Käsi lakkasi silittämästä Hermionen hiuksia mutta ei vetäytynyt pois.
”Mutta kun...!”
”Tämä riittää nyt, Hermione. En aio mitätöidä sitä, mitä mahdollisesti halusit sanoa, mutta ymmärrän kyllä että olet nyt järkyttynyt ja hämmentynyt. Puhumme uudelleen jonkin ajan kuluttua, jos niin toivot.”
Hermione sai nyökättyä.
”Seuraava tuntisi alkaa, sinun on parasta mennä ettet myöhästy.”
”Kyllä, professori.”
”Ja ansaitsit hienolla muodonmuutoksellasi Rohkelikolle kaksikymmentä pistettä. Mutta ei enempää tiikereitä luokkaan, ymmärrätkö? Jätä sellaiset suureelliset temput niille, joiden täytyy oikeasti todistella taitojaan.”
Hymyn puhkeamista ei voinut millään estää. Hermione nousi jaloilleen ja vihdoinkin katsoi edessään seisovaa McGarmiwaa. Tämäkin hymyili hienoisesti.
”...Kiitos, professori.”
McGarmiwa nyökkäsi. Hermione tunsi hänen katseensa selässään koko matkan luokan ovelle saakka.