Title: Mille sattuu
Author: Jillian
Fandom: Harry Potter
Genre: Slash, angst, tunnelmointi
Pairing: Tulkinnanvarainen Sirius/Remus
Rating: S
Summary: Maailma on sadisti, joka rakastaa kivun tuottamista; minä olen masokisti, joka ei koskaan käske sen lopettaa.
Disclaimer: Kaikki hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille, en saa tämän ficin kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Beta: None, kaikesta virheellisestä saa syyttää vain minua.
Tapahtuma-aika: FK:n lopun aikana.
Tense: Preesens.
Status: Oneshot, valmis.
A/N: Sain angsteja, koska kaikki muut ovat saaneet paljon kirjoitettua viime aikoina minun itseni hyytyessä jonnekin. Nyt tilanne muuttuu. Toinen S/R –kokeiluni, tapetuksi tuleminen ei ole mieluista, vaikka kliseitä yritinkin välttää.
"Minä haluan juuri nyt jotakuta niin paljon että sattuu, enkä siksi välitä siitä ketä loukkaan ja paljonko sen takia." Johanna Sinisalo – Ennen päivänlaskua ei voi.
Välillä tunnen.
Kuinka maailma tahallaan jarruttaa, venyttää tuskallisia hetkiä kestämättömän pitkiksi, kiduttaa meitä tahallaan. Ja voi kuinka kovaa se kiihdyttääkään hyvien aikojen koittaessa, kuinka nopeasti ne valuvat huulilta ja muuttuvat tomuksi kitalaessa. Maailma on sadisti, joka rakastaa kivun tuottamista; minä olen masokisti, joka ei koskaan käske sen lopettaa.
Joskus tekisi mieli huutaa, että lopeta, anna ajan mennä omaa kulkuaan, älä hidasta tai nopeuta sitä, älä aiheuta minulle enempää mielihyvän väristyksiä kun hammasrattaat vaiko hampaat painuvat kiinni ihooni.
Remus on minun aikani, minun oma kelloni, joka tikittää rintakehäni alla hänen hiljalleen hiipuessa pois näkökentästäni. Hän katoaa sokeaan pisteeseeni, ja silti tiedän, että näen hänet yhä, kaikkialla, aina. En koskaan tiennyt, mille loittoneva selkä sattuu tai miltä tuntuu sanoa toisen nimi saamatta sitä koskaan irtoamaan huulilta ilman heikkouden hiipimistä ääneen.
Jotkut ihmiset ovat sellaisia, joihin rakastuu vaikkei saisi, vaikka tietää, että lentää aivan liian lähellä aurinkoa ja että pian polttaa pienet siipensä toisen mahtavassa hehkussa. Miten oudolta tuntuukaan olla surullinen auringonpaisteessa tai iloinen pimeässä talvi-illassa tai ikionnellinen kaatosateessa; tuntuu kuin tunteeni ilkkuisivat säälle vaiko päinvastoin.
Ja miten sitä vain tietääkään, että toisen loittoneva selkä huutaa ”älä rakastu minuun” ja silti niin tekee, koska on liian utelias ja liian jotain, mitä toinen ei koskaan. Typerä kenties, tai sitten vain niin pirun ylpeä, ettei halua jakaa toista kenenkään kanssa, koskaan, älä satuta minun ystävääni, älä koske häneen, älä siirrä oman elämäsi jälkiä häneen.
Mutta silmistä se näkyy, elämän jälki, se polku, jonka hiljalleen kuluttaa toisen sieluun ja sydämeen ja silmiin, toisen tahtoon ja ajatuksiin, tunteisiin ja tekoihin. Sitä näkee hiljalleen, miten toinen muuttuu osittain itsekseen ja alkaa vihata toista sen takia; kuka haluaisi rakastaa omaa peilikuvaansa, kun se on kerta toisensa jälkeen särjetty ja heitetty kasvoillesi?
”Remus”, saan viimein henkäistyä, mutta hän ei käänny, sanon sen uudestaan ja ihmettelen, mistä ääneeni on ilmestynyt voima. Luulin sen kadonneen häneen, luulin elämäni imeneen sen kuiviin omaan varastoonsa pahan päivän varalta. Missä ovat ne voimia täynnä olevat varastot pahojen päivien langetessa?
”Remus, älä mene.” Niin, huvittavaa, älä vain mene, koska en selviä ilman sinua. Koska olen antanut jo liikaa itsestäni sinun käsiisi, koska tunnen jo auringon ja viileän tuulen poskillani. Koska jos et nyt käänny niin en tiedä mitä teen. Koska kieltäydyn menemästä aurinkoon, jos et nyt puhu.
”Remus!” Yritän kävellä hänen luokseen, mutta hän on sokea ja kuuro ja liian jotakin vierasta ja se saa minut vavahtelemaan, älä nyt vielä mene, eihän mikään ole vielä edes päässyt alkuunsa.
”Älä mene sinne, minne en voi sinua seurata”, sanon ja näytän vihdoin heikkouteni, ne putoavat maahan, vai onko täällä enää ollenkaan maata, pysähdyt ja käännyt ympäri, tunnen lämmön virtaavan kehooni.
”Kuulithan sinä”, kuiskaan ja kasvoilleni kohoaa hymy, kun tulet luokseni. Minun Remukseni.
”Menen sinne, minne sinä et voi jäädä”, hän sanoo, mietin, mitä hän tarkoittaa ja miksi hänen silmänsä ovat niin pohjattoman surulliset, miksi ne eivät enää ole minun silmiäni vaan jälleen hänen omansa.
Nostan käteni hänen poskelleen, mutta hän haihtuu pois hymyillen samalla kun minä jään haparoimaan ilmaa käsilläni. Käännyn ympäri ja haistan toivoa. Kävelen valoon ja sen jälkeen minusta tuntuu, että tunnen täydemmin kuin koskaan ennen.
Ulkona auringonvalossa Remusta ei hymyilytä, vaikka aika juokseekin nyt normaalisti.
