Kirjoittaja: Irishe
Ikäraja: S
Tyylilaji: General
Paritus/Hahmot: Itsemiellän tämän H/D:ksi, mutta kukin näkee, mitä näkee.
Vastuuvapaus: J.K.Rowling omistaa hienot hahmot ja miljöön. Minä vain hieman lainaan niitä saamatta mitään korvausta.
Tiivistelmä: Muistot tulevat ja muistot menevät, ja lopunperin jäljelle ei jää kuin tajunnan kierre jostakin olemattomuudesta. Se voisit olla sinä, se voisin olla minä. Se voisi olla meistä kuka tahansa. Ajatusten virtaa hiljaisuudesta.
A/N: Upotkaa tarinaan sillä mielellä, että tässä voisi olla kuka tahansa, ja ei siltikään kukaan. Itse tämän rakensin ideana niin, että Draco on vanhainkodissa, ja Harry häntä siellä hoitelee. Draco on kuitenkin vajonnut jo omiin muistoihinsa, ja katselee maailmaa pienen ruudun läpi, ymmärtämättä, että kaikki mitä hän on aina halunnut, onkin hänellä jo.
Noniin, rakkaat ystävät, tässä Teille:
Nirvanalainen kahvio
Se oli kultaa ja kimallusta. Se oli sanattomuuden leikki ihmismielissä. Se oli ajattomuuden tunnetila, lopullinen kohtaaminen – maali. Se se oli.
***
Minä katsoin valojen leikkiä sarastavan aamun yllä. Minä laskin sekunteja siihen hetkeen, kun silmäni avatessani, ne eivät enää sulkeudukaan. Minä odotin valaistumista, jotain suurempaa totuutta, joka koskettaisi mieltäni kuin kolibrin siivenkärki koski poskeani seistessäni kosteudessa.
Minä koetin hilllitä sykkivää sydäntäni ja pauhaavaa mieltäni. Minä koetin saavuttaa sen Nirvanalaisen kahvion huumauksen, jossa istuin kanssasi tummuvaan aamuun.
Hetket liukuivat pois, kutitellen. Ne vajosivat mereen muistamattomina, mutta vain yksi oli ja pysyi. Vain kalpea kuva ja heijastus siitä mitä oli. Toivon hehku, että palaat, että tulet hakemaan minut pois tästä kaikesta – hullujenhuoneelta.
Minä istuin tuoliini, niin kuin aina ennenkin. Kasvot tyhjinä, niin kuin mielenikin. Vain kaipuu kaivautui pinnalle. Ja minä istuin ja odotin.
Askeleet tulivat ja veivät minut pois. Maisema valahti verhoihin. Minä suljin silmäni raskain mielin. Et tullut – tänäänkään.
Ymmärrän sen. Et tahdo minua heikkona. Et tahdo nähdä minun vajoavan, putoavan kohti vanhuutta. Tahdoit minut kun olin nuori, kun olin kaunis, kun olin vahva. Tahdoit minut silloin, kun elämänlankani oli vielä pitkä ja elinvoimainen.
Ymmärrän sen. En saa toivoa, että ripustautuisit kuolevaan. Sinun silmiesi hehku vain vahvistuu, kun piirrät mustaan multaan verisen viivan. Minä odotan sinua, minä heikkenen. Enkä minä koskaan lakkaa rakastamasta sinua.
Niin kuin mieleni valui pimeyteen, valui myös muistoni sinusta unholaan. Koetin pitää siitä kiinni. Naulata sen sieluni pintaan, mutta se lipesi otteestani ja kieppui pois, alas, alas, alas. Aina vain syvemmälle se putosi, vajoten sinne, minne kaikki muukin on vajonnut – Alzheimerin taudin syövereihin.
Aamulla minä herään ja kirjoitan sinulle:
”En ole hullu – tai ehkä olenkin. En tiedä mitään muuta kuin sen, etten tiedä mitään. Kaikki haaveet ovat tulleet todeksi. Istun täällä – Nirvanalaisessa kahviossa ja katselen tummuvaa aamua ja odotan. Odotan silmiesi hehkun sammumista, odotan sinun tulevan.
Olen nuori jälleen, ja kaunis – vahva. Olen sellainen, jollaiseksi minut jätit – murtunut sisältä, kaunis ulkoa. Olen täällä ja odotan.”
Minä heräsin, mutta en kirjoittanut sinulle viestiä. Sillä istun täällä, Nirvanalaisessa kahviossa katsellen tummuvaa aamua. Palasin takaisin sinne, mistä tämä kaikki alkoi. Palasin rakkaimpaan muistooni, eikä minun tarvitse enää sulkea silmiäni. Olen omassa Taivaassa, Luojani luona, joka vihreät silmät säteillen hyväilee lempeästi vaaleita hiuksiani.
Olen päässyt irti kahleistani, hukatuista muistoistani, kaipuustani. Olen saavuttanut sen todellisuuden, johon aina pyrin.
***
Viimeinen viilto mustaan maahan. Valkoisuus punaisuuteen. Tuskan helmet kimalluksesi sen pinnalle ja hän on mennyt. Poissa. Ja minä katson valojen leikkiä sarastavan aamun yllä. Lasken sekunteja siihen hetkeen, kun silmäni avatessani, ne eivät enää sulkeudukaan. Minä odotan valaistumista, jotain suurempaa totuutta, joka koskettaisi mieltäni kuin kolibrin siivenkärki koski poskeasi seistessäsi kosteudessa.
Minä hillitsen sykkivää sydäntäni ja pauhaavaa mieltäni. Minä koetan ymmärtää, että olit jo mennyt ajat sitten. Ja minä toivon – tiedän, että odotat minua siellä, rakkaimmassa muistossani, Nirvanalaisessa kahviossa katsellen tummuvaan aamuun...
