Title: Pieni punapää
Author: Spider
Beta: Ei ole... olen liian laiska
Disclaimer: Hahmot kuuluvat J.K Rowlingille, alkuperäinen satu tekijälleen. En saa tästä mitään palkkiota, paitsi ehkä hyvän mielen.
Summary: Muriel -täti on sairaana, ja Ginnyn pitää viedä hänelle ruokaa ja yrttiteetä.
Rating: S
// Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjäGenre: Drama
A/N: Elikkäs kirjoitin Punahilkka -sadun uusiksi Potter-hahmoilla. Tämä osallistuu sataseen sanalla
011. - Punainen.
PIENI PUNAPÄÄ”Ginny!” kuului tomera huuto keittiöstä. ”Tänne ja heti!”
Ginny pyöritteli silmiään rientäessään keittiötä kohti katsomaan mihin hänen äitinsä häntä tällä kertaa tarvitsi.
”Niin?” hän kysyi seisoessaan oviaukossa.
”Ginny-kulta, voisitko mitenkään viedä tämän korin Muriel –tädille? Hän on hyvin sairas, ja laittamani yrttiteen pitäisi auttaa”, Molly pyysi. Ginny otti korin käteensä ja sanoi:
”Totta kai. Tulen takaisin auringonlaskuun mennessä.”
”Hyvä tyttö”, hänen äitinsä sanoi ja hymyili väsyneesti rientäessään pyyhkimään pölyjä olohuoneen vanhanaikaisilta kalusteilta.
Niinpä Ginny veti päälleen ruskean viittansa ja astui ulos. Hän käveli kori käsivarrellaan ohi maata kuopivien kanojen ja itsekseen kirosanoja mutisevien menninkäisten. Ginny oli oikeastaan aika helpottunut päästessään hetkeksi irti Kotikolossa vallitsevasta kaaoksesta; Fred ja George olivat pilailuvälineineen taas vauhdissa. Hyväntuulisena tyttö hyppelehti polkua eteenpäin, halki vehreiden nummien kohti metsän reunaa.
Metsän luokse saavuttuaan Ginny alkoi kuitenkin epäröidä. Tie metsän läpi Muriel –tädin luokse olisi kyllä kaikkein lyhin, mutta häntä värisytti pakostakin, kun hän vain ajattelikin kaikkia inhoja otuksia joita siellä saattaisi tulla vastaan. Hän pureskeli huultaan mietteisiinsä vajonneina. Sitten hän kuuli äänen takaansa:
”Mitäs tuollainen pieni tyttö tekee yksin näin autiolla seudulla?”
Ginny hätkähti ja kääntyi ympäri. Hän näki nuhjuisen miehen, joka hymyili ilmeisesti rauhoittavaksi tarkoitettua hymyä.
”Nimeni on Ginny ja olen menossa viemään tädilleni ruokaa ja yrttiteetä, hän kun on niin kovin sairas. Mietin vain, pitäisikö minun oikaista metsän kautta vai ei. Hän asustaa nimittäin sen toisella puolella”, Ginny vastasi.
”Oikaise ihmeessä, näin siellä oikein kauniita kukkasia. Tätisi ilahtuisi varmasti, mikäli veisit hänelle kimpun”, mies sanoi. Mietittyään hetken Ginny nyökkäsi.
”Taidat olla oikeassa”, hän sanoi ja katosi tumman metsän uumeniin.
Mies, Fenrir Harmaaselkä nimeltään, hymyili ilkeästi itsekseen.
Typerä tyttö, tosiaan, hän tuumi rientäessään oikotietä pitkin metsän läpi. Pian Fenrir saapuikin vanhan puutöllin luokse ja kolkutti oveen kolmasti.
”Kuka siellä?” kuului sisältä äkäinen naisääni.
”Minä täällä, Ginny”, Fenrir matki tytön ääntä. ”Tuon sinulle hiukan ruokaa ja teetä, jotta tervehtyisit nopeammin.”
”No tule sisään sitten, tyttö, mitä sinä enää siellä vitkastelet? Minä kun olen sairas enkä jouda tulla ovea sinulle avaamaan”, kuului saman äkeän naisäänen vastaus. Fenrir avasi oven ja syöksyi suoraan Muriel –tädin kimppuun. Fenrir nimittäin oli ihmissusi! Hän oli kovin nälissään, ja nielaisi Murielin kokonaisena. Syötyään tädin Fenrir etsi itselleen karmivan, vihreänruskean ja kukikkaan leningin sekä punaisen peruukin. Sitten hän jäi odottelemaan Ginnyn tuloa. Fenrir oli nimittäin vielä Murielin syötyäänkin hyvin nälkäinen.
Sillä välin Ginny hyppeli aurinkoisesti pientä metsäpolkua eteenpäin. Metsä oli kaunis ja lintuja liversi oksilla. Ginny ei voinut käsittää, miten oli saattanut pelätä sinne astumista. Pian hän huomasi sen miehen puhuneen totta, polun varrella kasvoi monenlaisia toinen toistaan kauniinpia kukkasia. Oli villiorvokkia ja oli sinivuokkoa, oli metsätähteä ja oli voikukkaa. Ginny henkäisi riemusta ja kumartui poimimaan kukkia. Hän keräsi värikkäitä kukkia valtaisan kimpun ja laittoi sen koriin. Iloisena Ginny lähti hyppelehtimään kohti Muriel –tädin taloa.
Pian Ginny jo näkikin edessään valkoiseksi maalatun hirsitalon. Hän puolittain juoksi, puolittain hyppeli ovelle ja kolkutti.
”Kuka siellä?” kuului sisältä heiveröinen ääni.
”Minä täällä, Ginny. Toin sinulle äidin tekemää hyvää ruokaa ja yrttiteetäkin”, Ginny vastasi.
”No mitäpä sinä tyttökulta sitten enää odottelet? Käy peremmälle vain, ovi on auki.”
Niinpä Ginny astui sisään Muriel –tädin kukkakuosein ja antiikkisin huonekaluin sisustettuun kotiin. Hän käveli sängyllä lepäävän hahmon luokse.
”Hei Muriel –täti”, Ginny sanoi ja hymyili.
”Heipä hei, tyttökulta!” vastasi Fenrir. Ginny katseli häntä hetken kulmat kurtussa ja ankarasti miettien.
”Muriel –täti?” hän aloitti.
”Niin, tyttöseni?”
”Miksi sinun silmäsi ovat niin keltaiset?” Ginny kysyi.
”No jotta minä näkisin sinut paremmin, tietysti”, vastasi Fenrir.
”Entä miksi sinun korvasi ovat noin karvaiset?” Ginny kysyi tuumivaisena.
”Jotta minä kuulisin sinut paremmin”, Fenrir vastasi hymyillen kammottavaa hymyään.
”Mutta Muriel –täti, miksi sinun hampaasi ovat niin terävät?” kysäisi Ginny nyt jo hyvin hämillisenä.
”Jotta saattaisin syödä sinut paremmin!” huudahti Fenrir ja loikkasi tytön kimppuun niin että punainen peruukki vain lensi.
”Apua!” huusi Ginny juuri ennen kuin ihmissusi hotkaisi hänet yhtenä suupalana. Sitten Fenrir asettui tyytyväisenä ruokalevolle.
Lähistöllä sattui vaeltelemaan eräs Harry –niminen poika. Hän kuuli Ginnyn avunhuudon ja päätti lähteä katsomaan mistä oli kyse. Hän saapui Muriel –tädin talolle ja kurkisti sisään ikkunasta. Harry järkyttyi kovasti, sillä hän näki sisällä Fenrir Harmaaselän, etsintäkuulutetun ihmissuden. Hän päätteli miehen pullottavasta vatsasta ja jykevästä kuorsauksesta tämän aterioineen juuri. Apua huutava tyttö oli varmasti joutunut hänen syömäkseen. Kamalaa! Vain minä voin enää häntä auttaa, Harry ajatteli ja potkaisi ovea niin, että se kaatui sisään.
”M-M-Mitähh?” mussutti Fenrir hölmistyneenä herättyään kesken torkkujensa.
”Avada Kedavra!” huusi Harry ja ihmissusi kaatui kuolleena maahan. Harry veti taskustaan kummisetänsä antaman veitsen ja leikkasi hänen mahansa auki. Sieltä tulikin esiin pieni, vapiseva punapäinen tyttö ja melko suurikokoinen, nyrpeän näköinen nainen.
”Kiitos kun pelastit meidät”, tyttö sanoi ja hymyili Harrylle niin valloittavasti kuin vain suinkin osasi. Muriel –täti tuhahti.
”Mikset sinä voinut tulla yhtään aikaisemmin? Hiivatin epämukavaa ja niljaista tuon ketkun vatsassa oli!” hän sanoi ja nyrpisti nenäänsä potkaistessaan Fenririn elotonta ruumista.
”Nyt minä todella tarvitsen sitä teetä!”
Kun he olivat syöneet ja juoneet hyvällä ruokahalulla kaiken Mollyn pakkaaman ruoan ja juoman, oli Ginnyn aika lähteä kotiin päin. Harry saattoi häntä koko matkan Kotikoloon, jossa hymyileväinen Molly laittoi tyttärensä ensin pesulle ja sitten nukkumaan.
